Lue keskustelun säännöt.
Elämäni pahin ero meneillään ihmisestä jota rakastan palavasti edelleen kuinka kauan akuutti tuska voi enimmillään kestää?
12.03.2025 |
Kertokaa kokeneemmat, mihin kannattaa varautua? Missä vaiheessa pahin tuska yleensä alkaa hellittää? Tajuan, että kokonaisuudessaan erosta toipuminen voi viedä monia vuosiakin. Mutta olen tällä hetkellä ihan pohjalla ja tuntemukset ovat samankaltaisia kuin vakavassa masennuksessa. Ei kai tällainen tämän tason merkityksettömyyden tunne voi jatkua loputtomiin, vai voiko?
Tilanteesta tekee hirvittävän vaikean lisäksi se, että suhteessa oli monia vuosia molemminpuolisen riippuvuuden elementtejä ja jouduin itse tekemään lopullisen eropäätöksen. Kumppani kohtelee erittäin huonosti, on tuuliviiri ja sitoutumiskammoinen, mutta ei siis pysy päätöksissään. Hän ei haluaisi erota, mutta ei olla kunnolla yhdessäkään. Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus ja olen kadottanut itseni tähän kaaokseen. Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät. On vain hyväksyttävä, että minä en kai sitten ollutkaan toiselle yhtä tärkeä ja rakas kuin hän minulle eikä hän vain kykene olemaan minulle rehellinen. Aina paljastuu uusia valheita ja pettymyksiä. Löysin Youtubesta tuollaisen "The harderst person in the world to break up with" ja kaikki kohdat täsmäävät omaan kumppaniin. Ei siis ole mikä tahansa ero edes, vaan tämä tuntuu enemmänkin vieroitukselta kuin tavalliselta sydänsurulta. Olen jo sen ikäinenkin että olen eronnut elämässäni aiemminkin, mutta ne eivät mitenkään ole verrattavissa tähän. Toki vaikuttaa jo sekin, että tässä suhteessa olin enemmän tosissani kuin kenenkään kanssa aiemmin ja exäni on ollut ainut ihminen jonka kanssa on puhuttu esim. avioliitosta.
Olen vain ihan rikki ja tiedän kyllä että aika auttaa, mutta en tiedä miten jaksan sitä odotellessa. Tilannetta lisäksi pahentaa se, että syytän helposti kaikesta itseäni ja hävettää että olen NÄIN epätoivoinen. Miten voin olla niin ripustautunut, että itken näin paljon yhden manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin perään? Miksi en pysty kunnioittamaan itseäni tämän enempää? Ajatukset kiertävät tuollaista kehää, vaikka järjellä ymmärrän että elämässä on niin paljon muutakin ja muitakin. Olen pitänyt itseni kiireisenä ja panostan elintapoihin niin paljon kuin vain suinkin kykenen, mutta tuntuu ettei se lopulta auta yhtään mitenkään niihin tyhjimpiin ja tuskaisimpiin yksinäisiin hetkiin, kun sydämeen sattuu niin että tuntuu kuin se vuotaisi verta ja haluaisin vain kuolla. Tarvitsen jonkun selkeän aikarajan, jonkun konkreettisen pisteen mitä voin ajatella sellaisena määräpäänä johon on pakko yrittää selviytyä hengissä. Älkääkä tulko ehdottamaan mitään laastarisuhteita, koska sellainen vain sekottaisi kuviota lisää enkä keksi mitään kaukaisempaa ajatusta kuin esim. irtosuhde. Haluaisin parantua tästä kunnolla ja ajan kanssa, selvittää pohjamutia myöten mikä sai minut lankeamaan näin toksiseen suhteeseen. En halua ojasta allikkoon enkä kykene edes kiinnostumaan kenestäkään muusta, toisin kuin kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan. Olen hakenut myös jo ammattiapua mutta keskustelukäynnit ovat vain kerran kuussa. Sielläkin vain itken ja kotona lamaannun tai en tunne mitään.
Kommentit (82)
Lue Bruce Fisherin kirja "Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy" (tai jotain sinne päin). Se auttoi minut pääsemään elämän syrjään kiinni vaikean eron jälkeen. Pelkkä ajan kuluminen ei välttämättä paranna haavoja jos et aktiivisesti työstä eroa. Tuo kirja auttaa työstämään asioita pala kerrallaan niin että kokonaisuus ei tunnu liian raskaalta. Itsellä olo helpotti heti kun aloin lukea kirjaa ja loppuun päästyäni olin jo päässyt yli pahimmasta. Sitten luin kirjan vielä uudestaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta sanon että, käy puhumassa ammati-ihmisen kanssa, se auttaa sinua käsittelemään nuo asiat. Meillä esim. työnantaja maksaa työterveyden psykologilla käynnit 5 kertaa per vuosi. Kun saat purettua tuntojasi, niin tulet kyllä huomaamaan, että sellaisen ihmisen perään joka kohtelee sinua huonosti, on turha surra.
Hyvinkään kohdelleen perään on turha surra. Se oli ja meni, nyt on uudet tuulet. Kaikenlaiset kaipailut vanhaan tekevät ihmisestä toimintakyvyttömän.
Vierailija kirjoitti:
Olet todennäköisesti epävakaudesta kärsivä, siihen tarvitsisit apua. Nyt on se tilaisuus alkaa opetella aikuiseksi kasvamista, yksinkin olemista. Sinä et osaa löytää itsestäsi turvaa, siksi vaikka hirveinkin parisuhde ja valheessa eläminen tuntuivat ok vaihtoehdolta. Ei missään nimessä uutta parisuhdetta ennen kuin olet vakaammassa tilassa.
On minussa tiettyjä epävakauden piirteitä kyllä, mutta ei diagnoosiin asti. Ihmissuhdeasioissa tunnen hyvin voimakkaasti ja olen pääni sisällä hyvin dramaattinen, mutta epävakaa persoonallisuus ei kai vaan pystyisi hallitsemaan sitä myöskään ulospäin, eli dramaattisuus olisi sitä luokkaa että muitakin ihmissuhteita katkeaisi helposti ja itsehillintä puuttuisi konflikteissa. Minä olin siis tässä se joka päätti suhteen ja elämä on muuten ihan suht. raiteillaan. Tunnen joitakin epävakaiksi diagnosoituja ja heillä on vaikeuksia myös esim. työsuhteen säilyttämisessä tai opiskelujen keskeyttämisiä, päihdeongelmaa, pahoja masiskausia, jatkuvia riitoja ja draamoja muillakin osa-alueilla elämässä eikä se häiriö siis suinkaan oireile pelkästään rakkausasioissa. Itse olen enemminkin ADHD-oireisiin kallellaan ja se voi varmaan kirjoittaessa vaikuttaa vähän samalta ja helposti ajautuu jaaritteluksi. Mutta eikö nyt edes anonyymille keskustelupalstalle ole sitten lupa purkaa? Onko jotkut muka elämänsä rakkauden menettämisen hetkellä henkisesti vakaassa tilassa, oikeasti? Ap
Yritä pitää mielessä ettei halua olla kunnolla yhdessä, se kertoo kaiken. Sinä pilaat elämäsi roikkumalla tuossa. Pidä tuo mielessä kirkkaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap
Ei oo suurin murheesi. Sua vaivaa krooninen jaarittelu.
Mutta asiaan:
Fiiliksiinsä voi jumittua loppuiäksi piehtaroimaan. Se on ihan mahdollista. Moni tekee niin. Opettelee ne tunteet kroonisiksi ja hoi hittu miten raskaita ihmisiä ne on.
Itse olen kokolailla toipunut 4,5 kuukauden takaisesta erostani. "Tunne" on minuuteissa ohi menevä välittäjäainepurkaus, kun sen antaa mennä ohi.
No ei varmaan ollut kauhean syvällinen suhde muutenkaan. Oletan että olet mies, ja muutenkin tunne-elämältäsi rajoittunut joten et varmaan ymmärrä että kommenttisi ei ole oikea neuvo vaan toisen ihmisen vähättelyä.
miksi oletat, että on mies? eri, mutta tunnen myös monta tähän tapaan puhuvaa naista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta sanon että, käy puhumassa ammati-ihmisen kanssa, se auttaa sinua käsittelemään nuo asiat. Meillä esim. työnantaja maksaa työterveyden psykologilla käynnit 5 kertaa per vuosi. Kun saat purettua tuntojasi, niin tulet kyllä huomaamaan, että sellaisen ihmisen perään joka kohtelee sinua huonosti, on turha surra.
Ei. Joku diibadaaba kokemattomampi tuntipalkalla tokaisee itsestäänselvyyksiä. Itse se työ tehdään.
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi pahin ero?
Minkälaisia kyläpyöriä te oikein olette, kun erojakin on useita?
M42, vuodesta 1999 alkaen edelleen ensirakkauteni kanssa
Nelikymppinen mies haukkumassa anonyymillä keskustelupalstalla itseään nuorempia, itselle täysin tuntemattomia naisia hädän hetkellä kyläpyöriksi? Aikamoiselta helmeltä kuulostat itsekin. Kannattaa pitää siitä onnekkaasta yksilöstä kynsin ja hampain kiinni, joka sua ja noita olemattomia käytöstapojasi on noinkin pitkään katsellut. Ajattele, jos se joskus kyllästyy ja jättää sut niin sittenhän omalla logiikallasi muutut kyläpyöräksi itsekin! Logiikkasi mukaan kun ei ollut väliä edes sillä, miten kauan suhteet on kestäneet tai minkä ikäisestä ihmisestä on kyse. Mutta onneksi olet vähän parempi ihminen, kun ei ole koskaan tarvinnut aloittaa rakkaudessa alusta eikä varmaan ole alun alkaenkaan ollut ihmisenä mitään opittavaa. Kyllä kateeksi käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa hirveältä. En osaa vertaistukea antaa, kun erot, pettämiset ja jättämiset eivät kuulu elämänhistoriaani tai -arvoihini. Ensimmäiset 25 vuotta aviopuolison kanssa yhdessä eletty.
"Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Miten se voi olla niin vaikeaa ottaa lusikka kauniiseen käteen, olla sanansa mittainen ja elää ihmisiksi?
Toisaalta, eihän ap:n suhteissa mitään sitoutumista koskaan ole ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hirveältä. En osaa vertaistukea antaa, kun erot, pettämiset ja jättämiset eivät kuulu elämänhistoriaani tai -arvoihini. Ensimmäiset 25 vuotta aviopuolison kanssa yhdessä eletty.
"Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Miten se voi olla niin vaikeaa ottaa lusikka kauniiseen käteen, olla sanansa mittainen ja elää ihmisiksi?
Toisaalta, eihän ap:n suhteissa mitään sitoutumista koskaan ole ollutkaan.
Jeesus olisi varmasti ylpeä siitä, miten kohtelet lähimmäistäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap
Ei oo suurin murheesi. Sua vaivaa krooninen jaarittelu.
Mutta asiaan:
Fiiliksiinsä voi jumittua loppuiäksi piehtaroimaan. Se on ihan mahdollista. Moni tekee niin. Opettelee ne tunteet kroonisiksi ja hoi hittu miten raskaita ihmisiä ne on.
Itse olen kokolailla toipunut 4,5 kuukauden takaisesta erostani. "Tunne" on minuuteissa ohi menevä välittäjäainepurkaus, kun sen antaa mennä ohi.
Kuulostat joltain koneelta tai robotilta enemmän kuin inhimilliseltä ihmiseltä. En nyt tiedä onko sekään aina parempi, kuin olla tunteella elävä. Voisi olla myös välttelevä kiintymystyyli, johon kuuluu se että tunteet työnnetään syrjään liiaksikin ja harhautetaan tekemiseen. Ei kumpikaan ääripää ole hyvästä.
Ihmiset on erilaisia. Joiltakin tuollainen irtiotto onnistuu, toisilta ei. Se on yhtä vähän omassa päätäntävallassa kuin se sairastuuko syöpään.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hirveältä. En osaa vertaistukea antaa, kun erot, pettämiset ja jättämiset eivät kuulu elämänhistoriaani tai -arvoihini. Ensimmäiset 25 vuotta aviopuolison kanssa yhdessä eletty.
"Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Miten se voi olla niin vaikeaa ottaa lusikka kauniiseen käteen, olla sanansa mittainen ja elää ihmisiksi?
Toisaalta, eihän ap:n suhteissa mitään sitoutumista koskaan ole ollutkaan.
Eli syy siihen ettet ole tullut petetyksi tai jätetyksi johtuu paremmista elämänarvoistasi? Salli minun nauraa. En uskaltaisi uhota tuollaista, sillä voipa olla että tulet vielä itsekin elämässäsi kohtaamaan jotain vastaavaa ja huomaat sitten ettei se puolison käytös itseäsi kohtaan ollutkaan täysin omassa kontrollissasi. Toki sillä kenen kanssa päättää ryhtyä suhteeseen, voi vaikuttaa siihen millaiset todennäköisyydet on onnistua. Mutta tuollainen on ihan silkkaa ylimielistä muiden syyllistämistä. Eihän kukaan sydänsuruista kärsivä ole halunnut kivuliasta loppua suhteelle, eikä eroon päädytä aina siksi että varsinaisesti haluttaisiin erota. Vaan esim. AP:n kirjoituksesta sai sellaisen käsityksen, että oli kovastikin rakastunut ja halusi sitoutua, mutta toinen johdatti harhaan. Jumalan edessä lupaaminen ei myöskään vielä takaa onnistunutta liittoa vaan ihmiset elävät onnettomina pitkissäkin suhteissa. Ole vaikka hiljaa mielummin jos et kerran minkäänlaista myötätuntoa muita kuin itseäsi kohtaan tunne..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisikohan eft naputtelu tai jokin muu somaattinen terapiamuoto?
AP luultavasti tarvitsisi enemmän sitä terapiaa kuin kerran kuussa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kyennyt olemaan kaikin tavoin erossa hänestä? Ei somesta stalkkausta tai mitään viestittelyä?
Kuulostaa siltä, että olet pahasti riippuvainen ja vieroitusoireet ovat vastaavat kuin missä tahansa katkaisuhoidossa. Oliko suhteessa kylmä/kuuma -kohtelua, on/offailua tai muuta, joka aiheuttaa riippuvuuden? Erositteko ja palasitteko useamman kertaa yhteen?
Tutustu manipulointitekniikoihin, niin ehkä pääset jyvälle miksi tuntuu niin hirveältä.
Ihminen voi itse asiassa kokea useamman kuin yhden "elämän rakkauden". Jos keskustelun aloittaja on nuori, niin elämä voi vielä ehtiä yllättää, vuosien päästä.
No pahinta on eka vuosi. Eka joulu eron jälkeen, eka pääsiäinen, ekat synttärit jne. Sit kun oot jo viettämästä toista joulua eron jälkeen oot jo ihan eri tilanteessa.
Ei kannata mun mielestä suorittaa sitä surua tai yrittää kaikin keinoin päästä eteenpäin. Koska eteenpäinhän sä menet, omaan tahtiisi.
Mulla on erosta nyt 2 vuotta ja oon onnellinen mun hyvästä elämästä. Myös elämästä jonka jaoin exän kanssa. Oon antanut anteeksi ja nautin elämästä yksin. Oon kai klassinen esimerkki naisesta joka ensin jätetään mut sitten pikkuhiljaa toipuu ja on ihan kiitollinen ikävistäkin hetkistä ja nimenomaan nauttii nyt itsenäisestä elämästä.
Tsemppiä sulle ap. Tee asioita mistä nautit. Puhu kaikille jotka vaan jaksaa kuunnella. Älä hoputa itseäsi millään tavalla.
pari vuotta siinä voi mennä,kun pahin on ohi
aloita uusi itsellisen naisen elämä ja tee kaikkea sitä,mistä pidät,
ulkoile,syö hyvin, satsaa itseesi,
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hirveältä. En osaa vertaistukea antaa, kun erot, pettämiset ja jättämiset eivät kuulu elämänhistoriaani tai -arvoihini. Ensimmäiset 25 vuotta aviopuolison kanssa yhdessä eletty.
"Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Miten se voi olla niin vaikeaa ottaa lusikka kauniiseen käteen, olla sanansa mittainen ja elää ihmisiksi?
Toisaalta, eihän ap:n suhteissa mitään sitoutumista koskaan ole ollutkaan.
raamattu sortaa naisia, voi sun vaimo parkaa, ei käy kateeksi
Elämäsi pahin ero?
Minkälaisia kyläpyöriä te oikein olette, kun erojakin on useita?
M42, vuodesta 1999 alkaen edelleen ensirakkauteni kanssa