Miksi minimalismi on nimenomaan milleniaalien juttu?

Pakko laittaa tähän nyt vastaan tulleeseen ketjuun seuraavaa: sinkkuna elävät minimalistit oletettavasti asuvat yksiössä tai muuten pienessä kämpässä. Tämän mahdollistaa tietenkin pieni tavaramäärä. Mutta perusteluna minimalismille se, ettei halua maksaa turhista neliöistä mielestäni ontuu. Turha on turhaa, mutta pieneenkin kämppään saa älykkäillä ratkaisuilla vaikka mitä. Sen sijaan oikein ökyrikkailla on avarat, isot lukaalit eikä sielläkään ole oikeastaan paljon mitään. Meuhkaamatta minimalismista oikein rikkaat voisivat kai ainakin rahan puolesta täyttää koko luukun kaikella krääsällä. Luultavasti heillä on paitsi kestävä tyylitaju, myös vähemmän traumaattinen tai neuroottinen suhde tavaraan ja omistamiseen. Myöskään milleniaalien netistä impatut villitykset eivät välttämättä heitä hetkauta, ja ilman nihilismin häivääkään sitä ei tarvitse yrittää piilottaa johonkin hetkessä elämisiin tai illusatoriseen vapauteen. Ihan varmasti riittävän varakas voi nautiskella elämyksistä ja kokemuksista ja vielä 'vapaammin' jos vaan haluaa. 

Ovat varmaan omista vanhemmistaan huomanneet, miten materiaan panostaminen ei ole tehnyt elämästä millään tavalla parempaa.

koska elin kodissa joka täynnä rojua. isot kirjahyllyt ja täynnä turhaa krääsää.

itse en halunnut kotini muistittavan kirpputoria lisäksi joutuu muuttuessa kaiken sen roinan sitten kantaa.

mun perussääntö on se, että tärkeät tavarat mahtuu reppuun ja muuten sitten huonekalut niin että kerralla saa vietyä.

en tarvitse hyllyjä ja kippoja ja kuppeja ja taulut on yök

Olen milleniaali ja koen asian niin että sitä kaipaa mitä ei ole. Lapsuudessa mulla oli leluja niin paljon ettei mitään järkeä. Äiti keräili kaikkea rumaa ja tylsää kaikki paikat täyteen. Jatkoin samaa keräilyä vaihtaen keräilykohteet sellaisiksi joista pidän. Olen tehnyt elämänmuutoksia ja karsimisia nyt kymmeniä kertoja. Hetkeksi tavarat vähenee kunnes komerot jälleen vyöryvät. Haluaisin olla minimalisti kuten muut ikätoverit mutta en osaa. Olen jotenkin viallinen tässä. 

Yksi teoria minimalismin suosiosta on, että elämä itsessään on niin sekavaa ja ärsykkeitä paljon, ettei niitä kaivata enää kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Omien vanhempien hoardailu ja oma aikuisiän epävarmuus. Olen ollut pätkätöissä ja muuttanut parin vuoden välein, asuntoni ovat aina pieniä ja tässä murenevassa yhteiskunnassa haluan säästää vähäiset rahani pahan päivän varalle. Koska niitä pahoja päivähän on kyllä tulossa. 

Olin juuri tulossa kommentoimaan, ettei minulla koskaan tule olemaan varaa yhtä valtavaan asuntoon, mitä lapsuudessani asunnot olivat :D

Ja silti valtava talokin saatiin täytettyä jokaista huonetta myöten kaikella tavaralla, että siivoaminen oli oma urakkansa.

Kaikki aikuisuuden asuntoni ovat olleet pienempiä kuin talon suurin huone, niin kyllähän siinä pitää miettiä mitä kannattaa hankkia. Plus haluan siivoamisen olevan helppoa, eikä mene rahaakaan turhiin tavaroihin.

Yksinkertaisesti siksi, että turhaa roinaa ja ylikuluttamista alkoi olla kunnolla vasta 2000-luvulla. 70-luku ja 80-luku olivat aika askeettisia siihen verrattuina, ja moni seurasi luonnollisesti aika askeettisia elämäntapoja. Osittain siksi, että se oli ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi tarjonta kaupoissa oli lähempänä Neuvostoliittoa kuin länsimaita (hieman kärjistäen), joten ei ollut mitään karsittavaa. Jotta voisi ruveta karsimaan ja konmarittamaan, pitää luonnollisesti ensin olla jotain karsittavaa. Kun ostettiin vaikka uusi TV, sitä katsottiin kunnes se hajosi 20 vuoden päästä. Ei myöskään ollut suunniteltua vanhenemista: tavaroita ei ollut suunniteltu hajoamaan vähän ajan päästä, niin että oli pakko osta uusi.

N58