Lue keskustelun säännöt.
Aina kun olen ollut ihmisten seurassa ja tulen kotiin, niin haluan kuolla. Kenellekään muulla?
10.03.2025 |
Vaikka olen ystävien seurassa tai ihan missä vain, niin olo on kun pääsen kotiin, etten kuulu tähän maailmaan ja haluan kuolla.
Onko kenelläkään muulla tällaista?
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Suomalaistyylisen kasvatuksen tulosta. Arvaanko väärin jos sanon lapsuutesi osuneen 70-80 luvuille?
90-luvulla synnyin. Viinaa virtasi niin kuin varmaan lähes joka kodissa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On! Siis aivan identtisenä, välitän ystävistäni mutta tuota tapahtuu silti. Luulin oikeasti, että kenelläkään muulla ei ole tätä tällaisena. Kiitos teille ihan valtavasti ap ja 18, kun jaoitte kokemuksianne!
Siis en uskonut, että tähän olisi olemassa vertaistukea. Jos olen jonkun nähnyt sanovan jotain samanlaista, niin se on heillä liittynyt siihen, ettei olla pidetty niistä ihmisistä joita on tavattu. Tai sitten joku on kokenut masentavaksi tyhjään kotiin palaamisen, mikä ei sekään ihan resonoi. Muutenkin aina sanotaan, että hyvien ihmissuhteiden pitäisi parantaa mielialaa...
Mutta vaikka tuo ihmisten näkemisen piristävyys ei omalla kohdalla päde, niin toisaalta haluan kuitenkin pitää suhteita yllä, vaikka se kuormittaa, väsyttää ja saa aikaan tällaista oloa. Vaikea tilanne.
Mulla se menee toisin - kotiin on kiva tulla, töihin lähtiessä haluaisi vaan astua auton alle. Kun pääsee työpaikalle, niin vaan odottaa kotiin pääsyä. Kotona on ihanaa, töissä ihan paskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma, etteivät ystävät tietoisesti iskosta sinuun epävarmuuksia? Piilovttuilevat, arvostelevat, ivaavat vitsin varjolla, haluavat romuttaa itsetuntosi? Vievät ilon ja energian elämästäsi? Jos voit paremmin itseksesi, voit heivata energiasyöpöt "ystävät" elämästäsi ja yrittää löytää parempia ystäviä tilalle. Voit lopulta paremmin.
Jos voit yksinkin koko ajan huonosti, olet ehkä masentunut ja tarvitset ajan lääkärille.
No ei kai. Pitävät minua kyllä tietyllä tapaa reppanana koska elämä on heitellyt kyllä aikalailla vuosien varrella. Masennus on näkynyt pitkälle ja elämä pysähtynyt.
Muut ovat menneet hienosti eteenpäin, on perhettä ja muuta. Itse vasta etsin itseäni.
Ovat hyviä tyyppejä. Uskon että tämä on omaa kriisiä kaiken häpeän ja epävarmuuden kanssa. Lääkkeet on ja käyn myös asioistani juttelemas
Tämä selittää ehkä osaltaan noita jälkitunnetiloja.
Suhteet ei kaiken läpikäydyn jälkeen tunnu ihan täysin tasa-arvoisilta? Koet ehkä alemmuutta historian johdosta?l
Se oisi hyvin luonnollista, mutta siihen ei sittenkään ole mitään syytä. Jotenkin uskon, että olet hyvä tyyppi ja sinulla on paljon annettavaa ympärillesi.
Koita jaksaa. Olet rakkauden arvoinen. Opettele näkemään se.
Täällä myös yksi, eri, joille nuo tunteet on tuttuja. Yrittänyt ymmärtää mistä johtuu. En vieläkään tiedä, mutta ehkä joku yhdistelmä huonoa itsetuntoa, kaipaus jostain syvemmästä yhteydestä, pelkoa väärinymmärryksistä ja torjunnasta, vaikeaa.
Kuitenkin ehkä enimmäkseen, jotenkin kun saa käsiteltyä noita, niin sosiaaliset kanssakäymiset antavat ainakin tarpeeksi, että ovat sen arvoisia. Välillä silloin tällöin paljon enemmän.
Suosittelen, että et luovu niistä, vaikkei aina niin hyvältä jälkikäteen tuntuisikaan.
En tiedä onko tällä mitään tekemistä ap:n tilanteen kanssa, mutta minulla on usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen jotenkin likainen ja henkisesti krapulainen olo. En oikein tiedä mistä siinä on kyse, onko introverttiyttä vai mitä. Olen kuitenkin jo nelikymppinen perheellinen ihminen, kyllä minä järjellä ymmärrän ettei tähän ole mitään syytä. Säätelen sosiaalisten tilanteiden määrää tämän takia.
Oman perheeni kanssa jaksan kyllä olla. Silloin tuntuu että saan olla ihan juuri sellainen kuin olen, ei tarvitse ottaa jotain roolia. Ja en siis ota mitään ihmeellistä roolia muiden ihmisten kanssa, mutta kaikissa tilanteissa on dynamiikkansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaistyylisen kasvatuksen tulosta. Arvaanko väärin jos sanon lapsuutesi osuneen 70-80 luvuille?
90-luvulla synnyin. Viinaa virtasi niin kuin varmaan lähes joka kodissa. Ap
Olen sama joka samaistui tossa ylempänä, pakko lisätä että tämäkin osuu täysin. Synnyin myös ysärillä eikä meidänkään kotona syljetty lasiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietit liikaa ja vertaat muihin. Olet yhtä arvokas, porukkaan kuuluu tyyppejä joka lähtöön.Arvosta itseäsi.Kukaan ei sinusta pahaa mieti, itseäsi turhaan soimaat. Nauti seurasta ja elämästä.
Tää oli hyvä avaus. Kolahti omiin kokemuksiin ja meitä näköjään on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sinä, tekisi mieli halata sua. Todella tuttu tunne mullekin, niin tuttua. En kuulu minnekään. En osaa selittää tunteitani tähän mutta I feel you.
Kiitos, halaan sinua takaisin. Ei tähän oikein enempää osaa sanoa kuin, että yritetään jaksaa ja löytää päiviimme jotain meitä ilahduttavaa. Niin kliseistä ja tyhjää sanoa tuotakin mutta niin yritän itse mennä. Kaikista paras olisi jos pääsisin häpeän ja syyllisyyden tunteiden kanssa sujuiksi, ne kahlitsevat niin paljon.
Syyllisyys tulee siitä, etten ole tarpeeksi tai jaksa enää samanlailla yrittää kun ennen. En vain pysty enää ja olen jäänyt tilaan jossa ei ole oikeastaan mitään mainittavaa. Olen kotona, menen päivä kerrallaan ja yritän jaksaa ihan itse elämää. Töitäkään en pysty juuri nyt tekemään.
Joku sanoi
Olet ehkä sama, joka kommentoi tätä viestiä aiemmin, että on sujut sen kanssa, ettei ole "samanlainen" kuin muut ja on jopa ihan hyvä olla outo.
On tosi hienoa, että jossain kohtaa pystyy olemaan sujut itsensä ja elämänsä kanssa. Ymmärrän todella hyvin tuon ja minustakin outous on kiinnostavaa kaikessa mystisyydessään ja syvällisyydessään. Pidän oudoista ihmisistä, heistä jotka eivät koe kuuluvansa oikein minnekään. Kai siksi koska voin samaistua niin hyvin.
Olisi kai tärkeää tulla sujuksi näiden ominaisuuksiensa kanssa. Tavallaan pidän siitä puolesta itsestäni ja arvostan mutta haahuilen aivan liikaa. Ei ole yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kaipaisin merkityksellisyyttä elämääni.
Minua ei kiinnosta monetkaan aiheet mistä puhutaan yleisellä tasolla. Ne tuntuvat vain tosi ahtailta jutuilta enkä edes ymmärrä niistä mitään. Vaikkapa muoti, kasvit tai eri keräilykohteet, sisustus ja sellaiset. Tosi hienoja asioita mutta itse en oikein kiinnostu noista.
Niin olen miettinyt, että kiinnostaako minua lopulta edes oikein mikään. Olenko tylsä, vajavainen, jotenkin helvetin tyhmä.
Kipuilen kauheasti identiteettini kanssa. Arvostan itsessäni monia asioita, vaikkapa empatiaa ja kykyä ihan oikeasti katsoa asioita pintaa syvemmälle ja minusta on ihanaa jos voin olla avuksi jollekin. Kuitenkin tämä maailma tuntuu niin kolkolta ja kylmältä, tosi erikoiselta paikalta ja pelkään myös arvostelluksi tulemisen tunnetta ja nöyryytystä etten oikein uskalla lähteä lentoonkaan itseni kanssa.
Niin monenlaisia mietteitä elämä herättää. Ap
Ei koskaan tunnu tuolta. Mene vaikka kylmään suihkuun. Tai kuumaan.
Se ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipas tästä jotenkin todella terapeuttinen ketju, sanoisinko, että jopa merkityksellinen. On jotenkin niin ihana huomata miten ymmärrätte minua ja lukea teidän kommentteja, joiden puoleen minäkin hyvin ajatuksenne ymmärrän. Vastailen hiljalleen välillä tässä samalla kun luen ja mietin. Kiitos teille :) Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ainakaan mulla tuollaista. Tarvitset apua, ilman muuta keskustelua terapeutin kanssa.
Pidän ystävistäni ja nauran paljon. Kuitenkin tunnen aina ulkopuolisuutta ja kun pääsen kotiin mietin miten tyhmä ja häpeällinen olen enkä kuulu tänne. Olen liian outo. Ap
Mulla on ollut tuollaista silloin, kun olen ollut masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On joka päivä vaikken ketään tapaisikaan mutta näillä mennään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurassa oleminen ja jopa hauskanpito voi korostaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta (etenkin masentuneella), koska kontrasti siihen yksinäiseen kotiinpaluuseen on vain niin suuri. Jos on nauttinut alkoholia niin toki laskuhumalakin voi vaikuttaa, mutta myös ihan vain se jos menee yksin kotiin ja tietää että muut ovat vielä vaikka kumppaninsa seurassa. Minäkin olen monet kerrat itkeskellyt loppuillasta yksinäni vaikka olisin juuri viettänyt ihanan illan ystävien kanssa, koska se joukkoon kuulumisen tunne on niin ohimenevä.
Joo varmaan tämä yksi syy.
On haikea olo lähteä ystävien luota ja kun tulen tyhjään kotiini missä ei ole mitään eikä ketään niin masennun. Ja kun minulla ei ole oikein mitään saavutettua tässä elämässä niin pidän itseäni hävettävänä ja erityisen typeränä, vastenmielisenä ihmisenä. Sitten vielä sen lisäksi
Aika tuttua - kotona tulee märehdittyä joskus pitkään sanomisiaan - tulipa sanottua taas typerästi jotain, jaariteltua asianvierestä, tuppauduttua toisten keskusteluun ja yleensäkin annettua itsestään tudella typerä vaikutelma - ellei sitten masennu siitä, ettei taaskaan saanut sanaa suustaan. Ehkä tämä kaikki on pääosin vain oman pään sisässä eikä kukaan muu seuraavana päivänä edes muista asiaa - jotenkin keskustelu muiden kanssa vaatii tiettyä ponnistelua ja siinä haluaisi onnistua jotenkin 110% joka kerta.
Toisaalta... pahimmillaan puhun turhankin vuolaassti ja tuntuu, että "suu käy nopeammin kuin aivot ajattelevat" - jos kyse ei ole tarkasti rajatusta ammattiaiheesta tai mielenkiinnonkohteesta, niin pelkään horisevani aivan kummallisia asioita niin, että muut pitäisivät minua aivan kahjona - pään sisältä kun löytyy kaikenlaista kummaa alkaen pikimustasta huumorintajusta, täysin tarpeettomien detaljien romulaarista jne.
Aiempi perheellinen jatkaa: Sen olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet, joissa olen jossain roolissa, esim äidin roolissa tai jossain virallisessa roolissa, eivät tunnu yhtä kuluttavilta. Ehkä kun niissä on usein jotain selkeämpää, eikä tarvitse venyä henkisesti niin paljon.
Tunnistan haahuilun ja ulkopuolisuuden tunteen. Tavallaan olen kaikista ihmisistä yhtä paljon tai yhtä vähän kiinnostunut. Joskus ajattelen, että olen ihan kamala ihminen, kun muut ihmiset ovat jossain tilanteessa melkein itku silmässä, että ihanaa kun meillä on tällainen syvä yhteys ja kohtaaminen, ja minusta me vaan juteltiin...toisaalta voin jutella kenen kanssa vain melkein mistä vain.
Minusta tuntuu että koko elämässäni on ollut noin neljä-viisi ihmistä, joiden kanssa koen oikeasti ihmisinä kohtaavani. Kiinnostavia ja hyviä ihmisiä on onneksi enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sinä, tekisi mieli halata sua. Todella tuttu tunne mullekin, niin tuttua. En kuulu minnekään. En osaa selittää tunteitani tähän mutta I feel you.
Kiitos, halaan sinua takaisin. Ei tähän oikein enempää osaa sanoa kuin, että yritetään jaksaa ja löytää päiviimme jotain meitä ilahduttavaa. Niin kliseistä ja tyhjää sanoa tuotakin mutta niin yritän itse mennä. Kaikista paras olisi jos pääsisin häpeän ja syyllisyyden tunteiden kanssa sujuiksi, ne kahlitsevat niin paljon.
Syyllisyys tulee siitä, etten ole tarpeeksi tai jaksa enää samanlailla yrittää kun ennen. En vain pysty enää ja olen jäänyt tilaan jossa ei ole oikeastaan mitään mainittavaa. Olen kotona, menen päivä kerrallaan ja yritän jaksaa ihan itse elämää. Töitäkään en py
Lähde kokeilemaan siipiä. Etsi tästä maailmasta jotain mikä oikeasti kiinnostaa, sen ei ole niin paljoa väliä kiinnostaako se muita miten paljon. Anna sitä empatiaa myös itsellesi.
On juuri tuota, tavallaan seurassa voi olla ihan mukavaakin, mutta kotiin palattua tuntuu siltä että haluan kuolla. Ja joskus seurassa tulee sellainen outo irrallisuuden tai ulkopuolisuuden tunne, niin kuin katselisin itseäni ja koko tilannetta sivusta. Vaikka käyttäytyisin ihan normaalisti, niin en tunne itseäni tai tunnista siinä tilanteessa. Äänikin saattaa kuulostaa vieraalta.
Uusiin ihmisiin taas tuntuu aivan mahdottomalta ottaa kontaktia. Siis ei ahdista edes, vaan jotenkin en vain saa itsestäni mitään ulos, jättäydyn taka-alalle, puhe menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaikea pysyä läsnä. Ihan kuin olisinkin jo kuollut.
Masennus on ja terapia käynnissä. Lääkitystä harkitsen... mutta epäilen että onko myös jotain muuta kuin masennus.
Minulle tulee joskus yksittäisiä "sanoinpa tyhmästi, olinpa kamala" -tyyppisiä ajatuksia. Mutta olen oppinut pääsemään niistä ohi tietoisesti sanomalla jotakin kivaa, tai ajattelemalla, että se toinen ihminen ehkä pitääkin minua ihanana, vaikka itse pidän itseäni nolona. Yksinkertaista, mutta ihan jo sen mahdollisuuden ajatteleminen, että ehkä tuo sitenkin pitää minusta siitä huolimatta että minusta tuntuu tältä, auttaa irti. Sen jälkeen on helpompi jättää asia pois omasta päiväjärjestyksestä ja jatkaa omi puuhiaan, eikä miettiä sen toisen mielipidettä
Suomalaistyylisen kasvatuksen tulosta. Arvaanko väärin jos sanon lapsuutesi osuneen 70-80 luvuille?