Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta/hyväksyä vasta aikuisena miten vinksahtanut oma lapsuuden perhe oli/on?
08.03.2025 |
Tajusin itse vasta vanhemmalla iällä tämän. Tai kyllähän sen varmaan tajusi lapsenakin, mutta ei halunnut myöntää. Enkä halua kuulostaa mitenkään narsistiselta tai nostaa omaa erinomaisuuttani jalustalle, enkä omaa perhettäni haukkua. Kyse ei ole siitä, vaan kyse on vain tosiasioiden tiedostamisesta. Vanhemmalla iällä näitä alkoi vasta miettimään ja tajuamaan omasta persoonasta ja käytöksestä asioita, jotka ovat suoraan yhteydessä lapsuuden tapahtumiin.
Kummatkin vanhemmat helvetin ahkeria ihmisiä ja yrittävät parhaansa, mutta molemmilla joku tunnevammaisuus. Kasvatus perustui pitkälti siihen, että yksi oli suosikki (perheen vanhin lapsi) ja muut olivat toissijaisia. Jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua, mikään ei ollut koskaan hyvä. Voisi sanoa, että isän puolelta suoranaista kiusaamista. Molempia vanhempia mahdotonta miellyttää. 10 ei ollut riittävä suoritus. Aina jotain parannettavaa. Aina joku teki paremmin tai joku jolla menee paremmin. Ihan sama mitä sinulle tapahtuu tai tehdään, tapahtuma pitää käsitellä ja unohtaa viidessä minuutissa ja mennä eteenpäin. Heittää kärrynpyöriä ja tuulettaa. Muu käytös on vain tekosyitä.
Perheen vanhin ei voinut tehdä koskaan mitään väärin. Ihme mentaaliakrobatialla keksittiin tekosyitä ja puhuttiin mustaa valkoiseksi. Tämä kasvatustyyli teki perheen vanhimmasta täyden sosiopaatin. Myöhemmin alkoi varastelemaan muilta sisaruksilta tavaroita ja rahaa ja tätäkin vanhemmat selittelivät tyyliin "ei se voi sille mitään", "ei voi todistaa" jne. Ihan uskomatonta kamaa. Tätä tapahtui vielä aikuisenakin. Jonkinlainen oletusarvo, että muut lapset ovat olemassa tätä "kultaista lasta varten". Ihan sama vaikka joku muu joutuisi loppuelämän kurjuuteen ja kärsimykseen, jos edeltävä tapahtuma hyödytti jollakin tavalla kultaista lasta, niin kaikki oli sen arvoista. Jotenkin luulen, että tämä kumpusi jostain huonosta omatunnosta ja siksi kohtelivat häntä niin kuin kohtelivat muiden kustannuksella. Kohtelevat vieläkin, mutta silmät ovat ehkä hivenen auenneet.
Tuhoisinta oli kuitenkin jatkuva nälviminen isän puolelta. Tästä syystä en ole koskaan kyennyt solmimaan minkäänlaisia syvempiä sosiaalisia suhteita, muutenkin usko ollut omaan itseensä aina olematon, mennyt sieltä mistä aita on matalin. Sitten vielä vanhemmat ihmettelevät mistä tämä johtuu? Ihan turha yrittää puhua heille mistään asioista, koska kumpikaan ei myönnä mitään, tai sitten eivät muista, tai jos muistavat niin ei sille mitään voi. Tai sitten seuraa suuttuminen.
Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton. Yrittänyt valita jonkinlaisen kristillisen lähestymistavan ja anteeksiannon tien.
Kommentit (107)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on täysin normaalia. Sillä pieni lapsi ei tiedä muusta, oma perhe on se ainoa "normaali", minkä hän tietää. Ja omia vanhempiaan rakastaa siinä vaiheessa kaikesta huolimatta. Ja itselleni kävi niin, että nuorena aikuisena elin elämäni onnellisinta aikaa, enkä silloinkaan vielä tajunnut mistä oli kyse. Olin todella onnellinen, koska olin vihdoin päässyt omilleni ja eroon siitä kaikesta lapsuudenkodin paskasta. Kaiken lisäksi olin rakastunut ja onneni kukkuloilla. Sitten perustinkin jo perheen. Ja vasta sen myötä alkoi asiat avautumaan. Nykyään en todellakaan rakasta vanhempiani, lähinnä koitan heitä sietää. Meilläkin oli ensimmäinen lapsi se paras, ja nuorin lellityin. Minä olen se keskimmäinen, väliinputoaja.
Sama homma meillä. Ensimmäinen oli se "paras" joka ei voinut tehdä mitään väärin, väliinputoajat saivat paskat niskaansa kaikessa. Sitten nuorin oli se lellityin, joka sai kaiken minkä halusi. Luulen että nuorimman kohdalla omat vanhemmat tietoisesti tai alitietoisesti hyvittelivät muille tekemäänsä vääryyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin normaalia tajuta perheensä normaalius sitten myöhemmin, miten lapsi voisikaan kunnolla tajuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on täysin normaalia. Sillä pieni lapsi ei tiedä muusta, oma perhe on se ainoa "normaali", minkä hän tietää. Ja omia vanhempiaan rakastaa siinä vaiheessa kaikesta huolimatta. Ja itselleni kävi niin, että nuorena aikuisena elin elämäni onnellisinta aikaa, enkä silloinkaan vielä tajunnut mistä oli kyse. Olin todella onnellinen, koska olin vihdoin päässyt omilleni ja eroon siitä kaikesta lapsuudenkodin paskasta. Kaiken lisäksi olin rakastunut ja onneni kukkuloilla. Sitten perustinkin jo perheen. Ja vasta sen myötä alkoi asiat avautumaan. Nykyään en todellakaan rakasta vanhempiani, lähinnä koitan heitä sietää. Meilläkin oli ensimmäinen lapsi se paras, ja nuorin lellityin. Minä olen se keskimmäinen, väliinputoaja.
Sama homma meillä. Ensimmäinen oli se "paras" joka ei voinut tehdä mitään väärin, väliinputoajat saivat paskat niskaansa kaikessa. Sitten nuorin oli se
Aivan totta, varmasti koittivat hyvitellä. Mutta huonoin tuloksin, meinaan nuorin oli se joka ensimmäisenä laittoi välit poikki vanhempiin kokonaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on täysin normaalia. Sillä pieni lapsi ei tiedä muusta, oma perhe on se ainoa "normaali", minkä hän tietää. Ja omia vanhempiaan rakastaa siinä vaiheessa kaikesta huolimatta. Ja itselleni kävi niin, että nuorena aikuisena elin elämäni onnellisinta aikaa, enkä silloinkaan vielä tajunnut mistä oli kyse. Olin todella onnellinen, koska olin vihdoin päässyt omilleni ja eroon siitä kaikesta lapsuudenkodin paskasta. Kaiken lisäksi olin rakastunut ja onneni kukkuloilla. Sitten perustinkin jo perheen. Ja vasta sen myötä alkoi asiat avautumaan. Nykyään en todellakaan rakasta vanhempiani, lähinnä koitan heitä sietää. Meilläkin oli ensimmäinen lapsi se paras, ja nuorin lellityin. Minä olen se keskimmäinen, väliinputoaja.
Sama homma meillä. Ensimmäinen oli se "paras" joka ei voinut tehdä mitään väärin, väliinputoajat sa
En viitsi kertoa yksityiskohtia koska tunnistamisvaara, mutta omassa perheessä se nuorimman lellivä kasvatustyyli ja vanhimman jumaloiva kasvatustyyli johtivat hyvin samankaltaisiin lopputuloksiin. Molemmat sosiopaatteja, molemmilla päihderiippuvuutta, molemmilla huijaus/petostaustaa. Operoivat vain eri tasoilla yhteiskunnassa. Toinen ylhäällä ja toinen alhaalla.
Millainen vanhempi mahtaa sitä itse sitten tietämättään olla. Osan omista puutteista tiedostan.
Mulla ei oo koskaan ollut isää ja sisaruksen sain kun olin teini-ikäinen, inhottava isäpuoli tuli kuvioihin.
Pakko elää sen taakan kanssa kun on. Vois sitä huonomminkin asiat olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millainen vanhempi mahtaa sitä itse sitten tietämättään olla. Osan omista puutteista tiedostan.
Mulla ei oo koskaan ollut isää ja sisaruksen sain kun olin teini-ikäinen, inhottava isäpuoli tuli kuvioihin.
Pakko elää sen taakan kanssa kun on. Vois sitä huonomminkin asiat olla.
Se että itse noita asioita mietit kertoo jo sen, että varmaan ihan hyvä vanhempi olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Samaa mieltä! Mä koen että mulla menee jotenkin hirveästi energiaa ihan tavallisesta elämästä selviytymiseen ja jaksamiseen. Ulkoapäin katsottuna pärjään hyvin, mutta siltä ei kyllä tunnu. Mun lapsuudenperhe on mielestäni iso syy siihen miksi en seurustele eikä mulla ole lapsiakaan.. Tuntuu että mun elämä tavallaan on pilattu ennen kuin se kunnolla oli alkanutkaan. Kun miettii mitä kaikkea lapsuuden perheen jäsenten kanssa monet mun ikäiset aikuiset ihmisetkin tekevät ja kokevat. Mä en. Haluaisin sellaista kyllä ihan hirveästi, mutta en just niiden mun perheenjäsenten kanssa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Samaa mieltä! Mä koen että mulla menee jot
Aika samoja ajatuksia. Luulen että oman pääkopan olisi ehkä voinut jotenkin fiksata jollain intensiivisellä vuosia kestävällä terapialla. Mutta tämä olisi varmaan pitänyt aloittaa joskus 18-vuotiaan kun pääsi omilleen. Silloin sitä oli vaan niin helpottunut, että tavallaan työnsi vain kaiken syrjään ja unohti ne. Lisäksi ajatusmalliksi on iskostettu se, että mistään ei saa valittaa, pitää vain puskea eteenpäin veren maku suussa. Kyllähän tällä käytösmallilla johonkin asti pääsee, mutta lopulta hajoaa paletti. Ei osaa käsitellä asioita, kasaa ne vain sisäänsä kunnes kovalevy leviää. En minä koskaan osannut kuvitella tai ajatella että tämä johtuu tästä ja tämä tästä jne. Sitä piti vain kaikkea normaalina, ei osannut edes ajatella että oma mieli voisi olla jotenkin rikki. Eniten mua kaivelee kaikki menetetyt mahdollisuudet, joita elämässä annettiin ja tarjottiin, mutta niihin ei kyennyt tarttumaan tai niitä hyödyntämään omien traumojen ja käytösmallien takia. Koen olevani joku sivustaseuraaja tai jonkinlainen agentti normaalien ihmisten keskuudessa, näyttelen mukana ja sitten menen kotiin toipumaan. Kaikki energia menee siihen.
Vierailija kirjoitti:
Sitä alkaa osata analysoida vasta, kun on riittävän etäällä. Ja vaatii jonkinlaista silmien avautumista.
Ihan perussetiltä narsistin lapsena kuulostaa.
Katso Youtubesta Patrick Teahanin ja Tim Fletcherin kanavat.
Tsemppiä! Oma terapiani on vielä kesken, mutta paljon olen oppinut.
Itselläni jotenkin ihan uskomaton kynnys kertoa asioita ulkopuolisille. En varmaan terapiassa edes kehtaisi kertoa asioitani, en tiedä mistä se johtuu. Ehkä sitä jollain tasolla häpeää niin paljon tai sitten tosiaan ohjelmointi sellainen että kaikki pitää unohtaa ja vaieta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lainaus ei toimi normaalisti, niin oon ilman. Mutta oon viestien nro 5 ja 10 kirjoittaja vastaamassa viestiin nro 12. Aika paljon siitä pätee myös muhun. Toi et energia menee siihen tavalliseen elämään. Että minkähänlaista elämä ois jos se olisi normaalia? Ja musta on aina tuntunut että pitää pärjätä itse, jos se vaan mitenkään on mahdollista. Ja sellainen itsenäisyys vähän ruokkii itseään. Kello on kohta 23 niin en ehdi miettiä enempää kirjoitettavaa, mutta ainakin tän viestin ehtii vielä lähettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ammattilaisten mukaan on normaalia,ne asiat nousevat pinnalle vasta tietyssä iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Samaa mieltä! Mä koen että mulla menee jotenkin hirveästi energiaa ihan tavallisesta elämästä selviytymiseen ja jaksamiseen. Ulkoapäin katsottuna pärjään hyvin, mutta siltä ei kyllä tunnu. Mun lapsuudenperhe on mielestäni iso syy siihen miksi en seurustele eikä mulla ole lapsiakaan.. Tuntuu että mun elämä tavallaan on pilattu ennen kuin se kunnolla oli alkanutkaan. Kun miettii mitä kaikkea lapsuuden perheen jäsenten kanssa monet mun ikäiset aikuiset ihmisetkin tekevät ja kokevat. Mä en. Haluaisin sellaista kyllä ihan hirveästi, mutta en just niiden mun perheenjäsenten kanssa!!!
Ei niistä sinun perheenjäsenistäsi edes olisi siihen, siksi ette ole niitä tehneet. (Itselläni sama juttu.)
Surullista on sekin, että sitten sitä nuorena aloittelee ihan vääränlaisia suhteita, jos ei satu tsägällä osumaan sellaiseen, mitä ei edes tiennyt olevan olemassakaan.
En tiedä ikääsi, mutta itselläni se selviytyminen ja jaksaminen loppui viisikymppisenä. Nyt sitten keräilen voimia ja katselen, josko saisin takaisin normaaliin elämään riittävät voimavarat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä alkaa osata analysoida vasta, kun on riittävän etäällä. Ja vaatii jonkinlaista silmien avautumista.
Ihan perussetiltä narsistin lapsena kuulostaa.
Katso Youtubesta Patrick Teahanin ja Tim Fletcherin kanavat.
Tsemppiä! Oma terapiani on vielä kesken, mutta paljon olen oppinut.
Itselläni jotenkin ihan uskomaton kynnys kertoa asioita ulkopuolisille. En varmaan terapiassa edes kehtaisi kertoa asioitani, en tiedä mistä se johtuu. Ehkä sitä jollain tasolla häpeää niin paljon tai sitten tosiaan ohjelmointi sellainen että kaikki pitää unohtaa ja vaieta.
No, sinun tapauksessasi terapia olisi sitä, että rakennettaisiin tietä ulos tuosta rakenteellisesta häpeästä. Huomaisit, että voit kertoa asiasi ja saat ymmärrystä eikä maailma kaadu eikä sinua tuomita.
Häpeästä on hyviä kirjoja Juha Klaavulla (lapsuuden kehityksellinen trauma), Ben Malisella ja Katja Myllyviidalla.
Ei sinun tarvitse asua tuossa häpeässä, olet arvokas ja ihan huippuyksilö sellaisena kuin sinut on luotu. Tim Feltcher puhuu paljon siitä, millaisia moninaisia vaikutuksia aikuiselämässä ilmenee, kun on kasvanut jollain tavalla haitallisissa oloissa. Patrick Teahan ehkä sitten pikemmin voimauttaa ja luo uskoa siihen, että olet oikeassa eivätkä ne vanhemmat, jotka yrittävät syöttää valheellista narratiivia.
Sotien traumoja sukupolvilta toisille. Suomi on varmaan pullollaan näitä tapauksia.
On. Erityisesti yksin asuessa alkaa tajuamaan, miten väkivaltaisia ihmissuhteet ovat ympärillä olleet.
Toisaalta myös vallitsevat arvot ovat muuttuneet hyvinvoinnin noustessa. Vielä pari sukupolvea sitten oli joissakin ihmisryhmissä normaalia sitoa lapset puuhun kuin koirat, kun lähti itse raatamaan pellolle. Lapsia tuli ja vauvat itkivät ihan standardisoidusti. Osittain tämän sekopäisen ja hullun kulttuurin perinteitä näkyy vieläkin, sillä pienten vauvojen itkua pidetään normaalina ja naisia pahoinpidellään erityisesti raskauksien ja pikkulapsiaikana.
On ihan tyypillistä. Itsellä nousee kritiikkiä omia vanhempia kohtaan, kun seuraan omien lasten kasvua ja mietin, miten omat vanhemmat toimivat, kun itse olin saman ikäinen. Ehkä tämä on jotain itsenäistymisprosessin viimeistelyä. Samalla tiedostan, että ei kukaan muista omaa lapsuuttaan objektiivisesti ja mukana omissa muistikuvissa voi olla paljon sellaista, mitä ei muista oikein tai mistä ei ymmärrä kaikkia näkökulmia.
Vierailija kirjoitti:
On ihan tyypillistä. Itsellä nousee kritiikkiä omia vanhempia kohtaan, kun seuraan omien lasten kasvua ja mietin, miten omat vanhemmat toimivat, kun itse olin saman ikäinen. Ehkä tämä on jotain itsenäistymisprosessin viimeistelyä. Samalla tiedostan, että ei kukaan muista omaa lapsuuttaan objektiivisesti ja mukana omissa muistikuvissa voi olla paljon sellaista, mitä ei muista oikein tai mistä ei ymmärrä kaikkia näkökulmia.
Olen huomannut omaksuneeni omilta vanhemmilta kasvatusmalleja ja tietynlaista käytöstä. Onneksi ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan tyypillistä. Itsellä nousee kritiikkiä omia vanhempia kohtaan, kun seuraan omien lasten kasvua ja mietin, miten omat vanhemmat toimivat, kun itse olin saman ikäinen. Ehkä tämä on jotain itsenäistymisprosessin viimeistelyä. Samalla tiedostan, että ei kukaan muista omaa lapsuuttaan objektiivisesti ja mukana omissa muistikuvissa voi olla paljon sellaista, mitä ei muista oikein tai mistä ei ymmärrä kaikkia näkökulmia.
Olen huomannut omaksuneeni omilta vanhemmilta kasvatusmalleja ja tietynlaista käytöstä. Onneksi ei ole lapsia.
Onneksi sitä käytöstä voi jalostaa paremmaksi - katkaista sukupolvien ketjun. Se tekee hyvää ihan vain itsensäkin vuoksi tehtynä.
Kyllä se on täysin normaalia. Sillä pieni lapsi ei tiedä muusta, oma perhe on se ainoa "normaali", minkä hän tietää. Ja omia vanhempiaan rakastaa siinä vaiheessa kaikesta huolimatta. Ja itselleni kävi niin, että nuorena aikuisena elin elämäni onnellisinta aikaa, enkä silloinkaan vielä tajunnut mistä oli kyse. Olin todella onnellinen, koska olin vihdoin päässyt omilleni ja eroon siitä kaikesta lapsuudenkodin paskasta. Kaiken lisäksi olin rakastunut ja onneni kukkuloilla. Sitten perustinkin jo perheen. Ja vasta sen myötä alkoi asiat avautumaan. Nykyään en todellakaan rakasta vanhempiani, lähinnä koitan heitä sietää. Meilläkin oli ensimmäinen lapsi se paras, ja nuorin lellityin. Minä olen se keskimmäinen, väliinputoaja.