Avioerolapsi kärsii koko elämänsä
Hurja otsikko. Pahoittelut siitä, mutta tältä minusta on tuntunut aina. Huoleton lapsuus ainoana lapsena loppui kuin seinään vanhempien erotessa ollessani alle kymmenen. Isälläni oli heti uusi perhe ja äitini sekosi. Siinä kaiken keskellä yritin kasvaa kohti aikuisuutta. Äidin luona oli surullista ja sekavaa, isän uuteen perheeseen en kuulunut.
Nuorena ensimmäiset parisuhteeni kaatuivat omaan epävarmuuteeni ja mustasukkaisuuteni. Vasta kolmekymppisenä opin luottamaan ja sain kokea hyvän parisuhteen.
Sain lapsia kaksi. Niitä oli pakko saada kaksi, jottei ne kärsisi yksin kuten minä. Lasten myötä huomasin taas mitä on olla avioerolapsi. Isäni uuden perheen lapsenlapset olivat tärkeämpiä ja niitä hoidettiin ja perheitä autettiin. Äitini oli nyt myös uudessa suhteessa ja tämä suhde oli tärkeämpi kuin minä ja lapsenlapset. Mieheni vanhemmat taas käyttivät kaiken aikansa mieheni siskon perheeseen. Katellisena olen seurannut kuinka tärkeää isovanhempien tuki voikaan olla. Miksi kukaan ei välitä minusta?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Mutta riitaisessa, väkivaltaisessa , ahdistavassa perheessä kasvavat lapset kärsivät enemmän. Suo siellä, vetelä täällä.
Miten määrittelet sen että kuka kärsii enemmän?
Jos ero aiheuttaa tuollaista niin ovatko vanhemnat alun perinkään hyviä?
Olen itse eronnut ja tiedän, että lapseni kärsivät siitä, että isänsä on hylännyt. Ei isä ollut malli-isä ydinperheessäkään. Eron jälkeen pariutui naisen kanssa, jolla oli lapsia ja leikkii perhettä.
Miksi ne lapset pitää tehdä tuossa vaiheessa, kun toista ei vielä tunne ja ylipäätään alle 35v miesten kanssa, jotka aina lähtevät jossain vaiheessa toisen matkaan ja sitten nainen jää katkeraksi ja tapellaan elareista ja huoltajuudesta ja omaisuudesta ja kadehtitaan sitä isän uutta nuorikkoa ja elämä on täyttä peetä.
Niin kärsii, yleensä ainakin. Mutta tätä ei saa ääneen sanoa, koska niin moni on eronnut ja ei halua kuulla totuutta. Ei haluta syyllistää ketään. Vähän sama kuin ei voida julkisesti myöntää että luokkakoot liian suuret. Ei ole rahaa niitä lähteä pienentämään, joten ei muka voida yhdistää ongelmia liian suuriin luokkakokoihin.
Lapset ovat liian pitkiä päiviä hoidossa liian suurissa ryhmissä sielläkin. Tätäkään ei voida myöntää koska joku loukkaantuu ja ei ole rahaa muutoksille.
Päivänselvää on myös moni muukin asia mitä en edes viitsi tähän kirjoittaa. Mutta parempi kuin asiaa ei lähdetä tutkimaan tai jos tutkitaan niin tutkimustulos saadaan kyllä halutunlaiseksi.
Miten se varsinainen avioero liittyy tuohon kaikeen?
Joskus vanhempien avioero on hyvä tai paras ratkaisu, varsinkin lasten kannalta. Perheen ilmapiiri ja olosuhteet on se mikä ratkaisee. Ei kenenkään elämää tee paremmaksi de että vanhemmat roikkuu väkisin siinä avioliitossa.
Omat vanhempani eivät ole oikeastaan koskaan yhdessä olleetkaan, vanhempani ovat erillisiä ihmisiä ja molemmilla on oma elämänsä. Yhteishuotajuutensa on aina toiminut hyvin, koska molemmat ovat olleet osallistuvia ja tehneet parhaansa. Äitipuoleni oli minulle hyvin tärkeä ihminen myös, valitettavasti hän kuoli kun olin yläasteikäinen. Hänen lapsistaan tuli minulle sisaruksia ja he on edelleen tärkeitä ihmisiä elämässäni. Sain myös 9-vuotiaana pikkusiskon, mikä oli ihanaa.
Minä taas kärsin siitä kun vanhemmat ei eronneet. Tai oikeastaan siitä, että äiti ei eronnut siitä arvaamattomasta raivohullusta. Isäksi en tätä ole kutsunut ikinä.
Kannattaisiko avioerolapsen keskittyä mieluummin omaan elämään eikä vanhempiensa?
Ei kärsimyksesi syy ollut ero vaan eron jälkeinen vanhempien käytös. Eron voi hoitaa myös kunnolla ilman toisen helmoihin juoksemista tai sekoamista.
Anteeks kun sanon, mutta ei tuohon suruusi ero ole syynä, vaan vanhempiesi kaikenpuolinen välinpitämättömyys. Miten sun elämä olisi parempaa, jos vanhemmat olisi jääneet yhteen mutta edelleen sun asioita ylenkatsottaisiin ja sun puolen lapsenlapset jäisi vaille huomiota?
Itse olin superiloinen vanhempien erosta, loppui ainainen riita ja huuto ja kireä ilmapiiri. Ja sen jälkeen olivat meille lapsillekin enemmän läsnä.
Ymmärrän kokemuksesi, mutta toisaalta on myös minun kaltaisiani jotka toivoivat koko lapsuuden läpi vanhempien eroavan jatkuvat riitelyn ja tulehtuneen, turvattoman ilmapiirin ylläpidon sijasta.
Melko yleistävä otsikko. Moni avioerolapsi varmaan kärsii koko elämänsä, samoin kuin moni ehjässä perheessä kasvanut. Toisaalta moni avioerolapsi on ihan hyvinvoiva koko elämänsä, samoin kuin moni ehjässä perheessä kasvanut.
Se, onko perhe ehjä vai ei, ei kerro siitä onko se terve vai ei. Tiedän useita sairaita ydinperheitä ja useita henkisesti terveitä avioeroperheitä.
Oletko koskaan puhunut näistä vanhempiesi kanssa? Ehkä he kokevat asiat ihan eri tavalla.
Muutenkin, kukaan ei oikein voi arvostella toisten parisuhteita, ei edes omien vanhempien. Niihin liittyy aina niin monta tekijää. Isäni jäi leskeksi ja tapasi nykyisen vaimonsa puoli vuotta myöhemmin,moni ulkopuolinen paheksui sitä, kun isällä oli jo seuraavana vuonna uusi kumppani. Mutta itse en näe tässä mitään väärää, minusta oli vaan hyvä että isän elämässä oli lisää positiivisia asioita.
Olen tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta en. Ydinperhe, yhteishuoltajuus tai yksinhuoltajuus huonon miehen kanssa voivat kaikki olla helvetillisiä. Mutta luonnossa naaraat hoitavat itse poikasensa, eikä näillä ole sen kummempia ongelmia. Pidän siis ehkä sitä huonoimpana ratkaisuna, että mies on läsnä pikkulapsiajan ja sitten häipyy. Hän voi tavallaan pilata äitiyden ja lapsen varhaislapsuuden, ja sitten jättää rikkomansa paskan taakseen, ja mahdollisesti hankaloittaa asioita sen jälkeenkin. Kun taas jos mies ei ole kuvioissa alusta alkaenkaan (eli toimii vain siittäjän roolissa), lapsen ja äidin olo voi olla paljon harmonisempaa ja odotukset realistisempia.
Näin koen itse sekä avioerolapsena että uusperhearkea nähneenä. Ja myös ydinperhehlvettejä vierestä seuranneena. Onnellista perhettä en ole tainnut nähdä koskaan
Vierailija kirjoitti:
Melko yleistävä otsikko. Moni avioerolapsi varmaan kärsii koko elämänsä, samoin kuin moni ehjässä perheessä kasvanut. Toisaalta moni avioerolapsi on ihan hyvinvoiva koko elämänsä, samoin kuin moni ehjässä perheessä kasvanut.
Se, onko perhe ehjä vai ei, ei kerro siitä onko se terve vai ei. Tiedän useita sairaita ydinperheitä ja useita henkisesti terveitä avioeroperheitä.
Yleisesti sanoisin, että vanhempien parisuhdestatus tai siviilisääty ei itsessään tee perheestä rikkinäistä tai ehjää. Kyllä se riippuu ihan muista asioista.
Minä taas olisin kärsinyt, jos vanhempani olisivat jääneet yhteen. Olen onnellinen, että äitini tajusi lähteä, olisi vielä kuollut isäni käsiin, ei meinaan kaukana ollut muutenkaan.
Rakas äitini joutui liikaa kärsimään. Onneksi uskalsi lähteä, eikä takaisin ottanut väkivaltaista isääni.
Joo mutta kun äiskän pitää saada voimaantua ja etsiä itseään, ja mies on syyllinen kaikkeen.
Kuulostaa siltä, että vahvasti identifioidut erolapseksi, vaikka sinulla on jo omiakin lapsia. Opettele pääsemään asian yli. Kaikilla on ikäviä kokemuksia läpi elämän, mutta suurin osa ei tee niistä koko identiteettiään.
Vierailija kirjoitti:
Anteeks kun sanon, mutta ei tuohon suruusi ero ole syynä, vaan vanhempiesi kaikenpuolinen välinpitämättömyys. Miten sun elämä olisi parempaa, jos vanhemmat olisi jääneet yhteen mutta edelleen sun asioita ylenkatsottaisiin ja sun puolen lapsenlapset jäisi vaille huomiota?
Itse olin superiloinen vanhempien erosta, loppui ainainen riita ja huuto ja kireä ilmapiiri. Ja sen jälkeen olivat meille lapsillekin enemmän läsnä.
Kyllä tuossa on se perä, että avioerolapsi muistuttaa siitä inhottavasta eksästä ja toimii ihan kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tämän viestikapulana. Uudet kumppanit ovat myös mustasukkaisia ja vihamielisiä vanhoista pesueista, ja tutkimusten mukaan vanhempien uudet kumppanit ovat todennäköisin syy, miksi lapsi tulee esim. pahoinpidellyksi
Rakkaus ja himo ovat niin vahvoja intressejä aikuiselle, että lapsi jää helposti jalkoihin ja paitsioon, kun aikuiset alkavat panemaan. Ja sitten kun tulee uusia lapsia uudelle parille, nämä ovat tietysti huomion keskipiste, ja jos uusperhe pysyy yhdessä, nämä vahvistavat toisiaan. Jos uusia lapsia ei tule, on vanhoilla lapsilla paremmat mahdollisuudet saada hoivaa vanhempinakin, mutta sekään ei ole aina taattua
Eli kyllä tuolle kaikelle on ihan biologinen pohja. Luonnossa saatetaan jopa tappaa edellisen pesueen poikasia, jos eivät itse älyä häipyä
Mutta toisaalta - elämän arvoa ei voi mielestäni mitata absoluuttisesti keskiluokkaisten arvojen toteutumisessa. Eli joskus esimerkiksi vapaus on arvokkaampaa kuin se, mitä menetti vapauden saavuttaakseen. Se on pitkälti siitä kiinni, miten sitä käyttää. Esim. ap voi kasvattaa omia lapsia vapaammin ja enemmän omilla tavoillaan, jne.
Mutta riitaisessa, väkivaltaisessa , ahdistavassa perheessä kasvavat lapset kärsivät enemmän. Suo siellä, vetelä täällä.