Lue keskustelun säännöt.
Miltä masennus tuntuu?
24.02.2025 |
Minun on vaikea ymmärtää masetuneen ajattelua. Eikö masentunut ymmärrä että jokaisella on vaikeutensa, vai eikö se vaan tunnu merkitykselliseltä? Oletteko mielestäne masentuneita jostain konkreettisesta asiasta vai onko ne syyt jotenkin epämääräisempiä? Koetteko pystyvänne empatiaan toisia ihmisiä kohtaan?
Oma vanhempani kohtelee minua ilmeisesti masennuksen takia ikävästi. Minun on vaikea ymmärtää miksi kukaan kääntyisi omaa lastaan vastaan, mutta minulle on sanottu etten vaan ymmärrä masennusta. Haluaisinkin siis ymmärtää, auttakaa.
Kommentit (82)
Monissa mielenterveysongelmissa tulee sellainen putkinäkö, että havaitsee huonosti muiden ihmisten tarpeita, se on osa niitä oireita. Ei vain tajua.
Olen pahoillani ap. Yritä tukeutua siihen terveeseen vanhempaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, yksi masennuksen mahdollisista oireista on, että muut ihmiset eivät enää kiinnosta. Kaikki on yhdentekevää, ihmissuhteita myöten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tämän nyt kertoisi. Masennus vie energiat eikä ihminen jaksa silloin samalla tavalla ylläpitää ihmissuhteita. Se voi näyttäytyä sillä ettei välitä, mutta asia ei kuitenkaan ihan niin ole. Se voi olla yksi masennuksen oireista.
Eli minun pitää hyväksyä että minulla ei käytännössä ole toista vanhempaa koska hän ei vaan jaksa?
Pitää hyväksyä että toinen on sairastunut
En voi sille mitään mutta en näe vanhempani elämässä mitään oikeaa vaikeutta. Päin vastoin minusta vaikuttaa siltä että ne joilla on elämässä ollut vaikeuksia (läheisten ennenaikaisia kuolemia, muuta sairautta yms.) eivät hevillä masennu.
Kyllä läheisen kuolemasta pystyy masentumaan, sairastumaan, vaikka olisikin vahva ihminen. Ei se sitä katso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä tuntuu olla kusipää lehmä, kerro sinä kun minun on vaikea ymmärtää?
Tämä muuten muistuttaa paljon huoltajani kommentteja. Hyvä että saatiin tänne ketjuun niitä masentuneita. Tällaisten kommenttien takia nimenomaan kiinnostaa eikö masentunut enää välitä läheisistään.
Oletko siis teini-ikäinen?
Olen ja kaipaisin vanhempaa vanhemman paikalle.
Sinulla on tällähetkellä päässäsi käynnissä sinänsä ihan normaali kehityksen vaihe, jossa elämän kolme tärkeintä asiaa ovat minä, minä ja minä.
En tiedä mikä vanhemmallasi on, mutta sinun ja hänen elämänvaiheet eivät olisi voineet osua juuri hankalampaan saumaan. Suosittelen sinua keskustelemaan asiasta vaikka kouluterkkarin kanssa tai on myös olemassa ilmaisia puhelinnumeroita. Myös chatGTP:ltä saat parempia vastauksia, kuin täältä, missä on paljon masentuneita ihmisiä vaarallisempia tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä läheisen kuolemast
Minusta taas usein näyttää nimenomaan siltä että läheisten kuolema ei yleensä erityisesti aiheuta pitkäaikaista masennusta vaan normaalia surua. Monesti nillä jotka on kokenut paljon vaikeuksia (siis muita vaikeuksia kuin masennusta) on resilienssiä ja arvostavat elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vielä niin nuori. Yritän selittää asian, jonka tajusin itse teininä osittain ja se auttoi (yh-äidilläni oli päihde- ja miel.terv. ongelmia).
Kysyit hyväksymisestä. On kahdenlaista hyväksymistä: sitä että hyväksyy väistämättömän eli asiantilan (minun kohdallani: äitini juo vaikka tekisin mitä) ja sitä että hyväksyy sen moraalisesti. Jälkimmäiseen en pystynyt, koin että elämäni oli kohtuuttoman vaikeaa - niin kuin se olikin (lopulta lastensuojelu puuttui asiaan, onneksi).
Jo se että hyväksyy väistämättömän, tuo helpotusta. Eikä se tarkota että täytyisi silloin pystyä hyväksymään moraalisesti. Sitä voi puida myöhemmin.
Lähetän sinulle täältä virtuaalihalauksen!
Toistakymmentä vuotta masentuneena sanon sen olevan täydellisesti koko elämän tuhoava sairaus. Toiminnan tasolla kaikki on raskasta. Hommat jotka sujuvat normaalilta ihmiseltä tuosta vain, vaativat usein masentuneelta kovaa ponnistelua. Masennus tuhoaa haaveet ja toiveet, kun kaikki näyttäytyy ja tuntuu saavuttamattomalta. Masennuksen lyijyvaipan alta saattaa muutaman kerran vuodessa kohdata sellaisen normaalin päivän, jolloin usko itseen palaa hetkeksi parantuneen toimintakyvyn myötä. Kun se toivo on taas seuraavana päivänä kadonnut, olisi helpompaa kun näitä valheellisia toiveikkuuden hetkiä ei ilmaantuisi lainkaan. Masennus näyttää todellisuuden siinä realistisuudessaan ja raakuudessan kuin se todella on vailla tätä aivojen luomaa toivon höttömössöä. Masennus on jatkuvaa syleilyä kuoleman kanssa.
Uskon masennuksen juurien olevan 80-90% sosiaalisissa suhteissa.
Aiheesta löytyy Youtubesta aika hyvä luento hakusanalla: Stanford's Sapolsky On Depression in U.S.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä läheisen kuolemast
Minusta taas usein näyttää nimenomaan siltä että läheisten kuolema ei yleensä erityisesti aiheuta pitkäaikaista masennusta vaan normaalia surua. Monesti nillä jotka on kokenut paljon vaikeuksia (siis muita vaikeuksia kuin masennusta) on resilienssiä ja arvostavat elämää.
Kyllä omalla äidillä laukes masennus juurikin pitkäaikainen kun isänsä kuoli. Oli mahdottomuus arjessa pysyä mukana, siispä huutamista itseltä tuli ja syyllisyys että huudan masentuneelle. Tosin äiti selvisi siitä, mutta minulle tuli kaksisuuntainen ja minun masennusta äitini ei ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Tosin äiti selvisi siitä, mutta minulle tuli kaksisuuntainen ja minun masennusta äitini ei ymmärrä.
Osaatko arvata miksi äitisi ei ymmärrä sinun masennustasi jos kerran on itsekin kokenut masennuksen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus tuntuu siltä, että ei näe enää toivoa minkään suhteen eikä mikään elämässä tuota mielihyvää tai anna voimia. Oma masennukseni johtuu siitä, että olen pettynyt elämääni. En ole saanut/saavuttanut mitään niistä asioista, joita olisin halunnut. Tarkoitan rakkautta, puolisoa, perhettä, lapsia. Mikään materia tai tittelit ei minulle onnea ole tuonut. Jaksoin sinnitellä niin kauan, kun koin, että minulla oli muita läheisiä suhteita, sisar ja hyviä ystäviä. Sitten, kun ymmärsin, että en merkitse heillekään mitään niin syöksyin lopulliseen toivottomuuteen. Jotain vikaahan minussa on oltava. Minusta on nimenomaan tullut välinpitämätön. Ja se on kamala tunne. Pelkään nykyään kaikkea, kun olen niin yksin ongelmieni kanssa. Sillä lailla en ole itsetuhoinen, että tekisin itselleni jotain, koska en uskalla tai kehtaa. Mutta haluaisin pois täältä, en jaksa elää tällaista elämää vanhuuteen saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin äiti selvisi siitä, mutta minulle tuli kaksisuuntainen ja minun masennusta äitini ei ymmärrä.
Osaatko arvata miksi äitisi ei ymmärrä sinun masennustasi jos kerran on itsekin kokenut masennuksen?
Luultavasti koska teen asioita väkisin ja yritän parantua nopeasti koska olen kaksisuuntainen enkä tavallinen masennus. Jolloin en makaa sängyssä sitä 6 tuntia minkä hän teki vaan sen 1,5 tuntia. Se kaikki VAIKUTTAA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole saanut/saavuttanut mitään niistä asioista, joita olisin halunnut. Tarkoitan rakkautta, puolisoa, perhettä, lapsia.
Vanhemmallani on nämä asiat, mutta ilmeisesti se ei riitä. Parisuhde varmasti on väljähtynyt, mutta eikö sillekin asialle voisi tehdä jotain? Tai ehkä hän sitten kaipaa materiaa ja titteleitä, mutta eikö elämä ole valintoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole saanut/saavuttanut mitään niistä asioista, joita olisin halunnut. Tarkoitan rakkautta, puolisoa, perhettä, lapsia.
Vanhemmallani on nämä asiat, mutta ilmeisesti se ei riitä. Parisuhde varmasti on väljähtynyt, mutta eikö sillekin asialle voisi tehdä jotain? Tai ehkä hän sitten kaipaa materiaa ja titteleitä, mutta eikö elämä ole valintoja?
Perus trollihan sieltä paljastui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siltä lähti, sain julkisen lynkkauksessakin sometähdeltä. Vuosia olen kärsinyt tuosta vyörynneeseen loan heittoon. Asia oli ansioton, someilijan halu vain näyttää, kuinka julma osaa olla En saa nukuttua, paha olo on suuri, ahdistaa. Joka päivä on taistelua. Ravaan lääkärissä saan pillereitä, jotka eivät auta. Pahimmat ajat ovat aamuyötä, olo on ahdistavin, taas takana uneton yö. En halua kertoa omaisille kuinka suuri tuskaani on tosiaan on. En tiedä, kauanko kestän. Elämäni tuhoutui.
tämä sometähti on oikein palkittu oikeuksien puolustaja. Minun ja perheeni hän nauraen heitti päin seinää. Tiedän, että olen vain yksi uhreista.
Minun masennus johtuu tuosta tekijän aiheuttamasta traumasta. Paljon on myös masentuneita, jolla ei ole syytä, kaikki on periaatteessa hyvin, silti maailma painuu mustana päälle ja se tuntuu aivan hirveältä. Mikään ei voisi auttaa.
Masennus, keskivaikeana ja vaikeana vie kyllä toimintakyvyn, ei välitä mistään, ajatukset kuolemasta joka päivä. Muistan ensimmäisen vaikeamman jakson itsellä niin en kyennyt yläastetta käymään edes. Kuin kuollut olisi.
Nämä uusii ja taas on pitkään ollu tätä, tunteet latistuneet, ei kiinnosta oikein mikään. En välitä elämästäni. Ihmiset aiheuttaa tai vaikuttaa, itsellä ei nuppi kestä.
Kolmannen maailmansodan syttyminen olisi hyvä.
Enää en oikein halua osallistua tähän elämään, vuosien tie takana, sen lopputuloksena vihaan ihmisiä ja yhteiskuntaa. Masennus uusi kun vuosia otti paskaa niskaan.
Enää ei halua, eikä jaksamista.
Masennus on pysyvää, siitä ei itse ainakaan kokonaan parane koskaan. Onneksi osaan oman ajatusmaailmani pitää omana tietona, synkkä on mieli ja ajatukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä läheisen kuolemast
Minusta taas usein näyttää nimenomaan siltä että läheisten kuolema ei yleensä erityisesti aiheuta pitkäaikaista masennusta vaan normaalia surua. Monesti nillä jotka on kokenut paljon vaikeuksia (siis muita vaikeuksia kuin masennusta) on resilienssiä ja arvostavat elämää.
Jo valmiiksi masennusta poteva voi romahtaa läheisen kuoleman jälkeen, koska ei enää tarvitse välittää, eikä huolehtia toisesta. Minulla menee nyt ihan kohtalaisesti, mutta pelkään hetkeä kun iäkäs äitini kuolee. Saanko hoidettua edes ne välttämättömät asiat, vai jumitanko kotiini välittämättä enää edes itsestäni.
Vaikea kuvailla, mutta heitän esimerkin omasta masennuskaudestani. Tiskivuori kasvaa, pitäisi tiskata, menen keittiöön ja tiskialtaan äärelle. Jalat eivät liiku enää metrin päästä tiskiallasta lähemmäksi. Yritän kurottaa lähemmäksi, mutta asento on mahdoton tehdä mitään. Palaan sohvalle ja ihmettelen miksei tiskaaminen onnistu.
Vaikea masennus: totaalinen unettomuus. Aamulla silti odottaa iltaa, että sais vihdoin unta. Mikään ruoka ei maistu, juuttuu kurkkuun, kun väkisin yrittää jotain syödä, ei maistu herkutkaan. Ulos meneminen ahdistaa, pelottaa, vaikka ei itsekään ymmärrä miksi. Ajatus on samea, kuin kulkisi upottavassa suossa, ei pääse ylös, lopulta ei tahdokaan. Ei näe tulevaisuudessa mitään valoa, ei lopulta tulevaisuuttakaan. Jotenkin hullusti kuvittelee, että läheisilläkin olis helpompaa, jossei sinua olis. Niin sitä kokeilee keittiöveitsen terävyyttä, kävelee juna-asemalle miettien aikatauluja, ottaako turhaan enää kotiavaimia mukaan. Pohtii, missä joen pinta on sula...
Mitkään kokeillut lääkkeet ei toimi. Paino putoaa kilokaupalla, iho kalpenee... et osaa hymyillä, et nauraa.
Ect hoito pelasti minut. Muutaman hoitokerran jälkeen huomasin hymyileväni. Hyräilin suihkussa. Värit palasi elämään. Nyt estolääkitys viidettä vuotta, toivottavasti loppu elämän.
Olen terve, nyt on vaikea kuvitella, miksi ihan onnellinen elämä muuttui, ei mitään syytä masennukselle ollut.
Masennusta ei voi ymmärtää, kuin sen itse kokenut. Se on niin k u m m a l l i s t a, ja jokaisella varmaan osin erilaista.
Valoa elämään kaikille masennuksen kokeneille
Onnellinen
Olen ja kaipaisin vanhempaa vanhemman paikalle.