Onko rankempaa olla koko perheensä tsunamissa menettänyt lapsi vai aikuinen?

Eiköhän lapsen menettäminen ole aina pahinta, kun järjestys on väärä.

Tietty vanhempien menetys nuorella iällä voi olla rankkaa, mutta sanoisin että vielä rankempaa on menettää oma lapsi tai lapset. Se muuttaa koko elämän monellakin tavalla.

Ei ole lapsia, mutta veikkaisin että lapsen menettäminen on sellainen asia, että se aiheuttaa syvän trauman ja muuttaa ihmisen aivorakennetta. Lapselle voi vanhemman menettäminen olla samanlainen kokemus, riippuen lapsen iästä ja siitä saako hän jälkikäteen oikeaa turvallisuutta ja tukea muilta läheisiltä.

Ei voi verrata. Kaikki yhtä paskaa.

Riippu millainen perhe tietysti. Eivät kaikki perheet ole mitään onnen auvoloita, jotkut ovav pahoja ja väkivaltaisia

En ole menettänyt vanhempiani tsunamissa, mutta alle kouluikäisenä. En osaa ajatella sitä varsinaisesti oman lapsen menetykseen verrattavana tragediana, elämäni oli ihan hyvää kuitenkin.

Ei näitä voi mielestäni oikein verrata. Vanhemmalla surun lisäksi varmasti myös syyllisyys siitä, miten ei pystynyt pelastamaan lapsiaan. Ehkä jopa vihaa puolisoa kohtaan, miksi tämä ei pystynyt parempaan. Loputonta jossittelua siitä, miksi mentiin lomalle tai oltiin juuri siinä paikassa.

Lapsella taas surun lisäksi hylkäämisen kokemus. Selviytymiseen liittyy myös se, millaiseen perheeseen joutuu onnettomuuden jälkeen ja miten traumaa hoidetaan. 

Tavallaan olen sitä mieltä, että lapselle kokemus on pahempi, koska hän ei voinut päättää asiasta mitenkään. Henkisesti ehkä kuitenkin vanhemmalle.

Tsunamiorpoja taisi olla Suomessa muutamia, Ruotsissa joitain kymmeniä. Aika marginaalinen ilmiö verrattuna paikallisiin.

Aivan SAIRAS aloitus!!!

Onkohan kaverini sitten tsunamiorpo kun hänen viimeinen elossa oleva vanhempansa kuoli tsunamissa? Itse ei ollut mukana matkalla vaan ihan vaan kotona.

Ja jotku idaarit ylänuolettaa noin sairasta ja tyhmää aloitusta???

Tsunamiorvot sijoitettiin lastensuojelun tuella. Mitä valittamista?

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä voi mielestäni oikein verrata. Vanhemmalla surun lisäksi varmasti myös syyllisyys siitä, miten ei pystynyt pelastamaan lapsiaan. Ehkä jopa vihaa puolisoa kohtaan, miksi tämä ei pystynyt parempaan. Loputonta jossittelua siitä, miksi mentiin lomalle tai oltiin juuri siinä paikassa.

Lapsella taas surun lisäksi hylkäämisen kokemus. Selviytymiseen liittyy myös se, millaiseen perheeseen joutuu onnettomuuden jälkeen ja miten traumaa hoidetaan. 

Tavallaan olen sitä mieltä, että lapselle kokemus on pahempi, koska hän ei voinut päättää asiasta mitenkään. Henkisesti ehkä kuitenkin vanhemmalle.

Eikös juuri se päätös on raskaampaa sille vanhemmalle? Lapselle helpompaa, koska hän ei tehnyt päätöstä että nyt lähdetään lämpöön jouluksi.

Molemmat ovat kovia asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Molemmat ovat kovia asioita. 

Ummetus on kovempi

Mistä tietää että vesi on korkealla?

Vierailija kirjoitti:

Tsunamiorpoja taisi olla Suomessa muutamia, Ruotsissa joitain kymmeniä. Aika marginaalinen ilmiö verrattuna paikallisiin.

Niinpä. Vanhempien menetys lapsuudessa ei ole kovin tavatonta vaikka ei yleistäkään enää nykyään.

Tietysti lapsen tai lasten menettäminen. Kaikki menettävät vanhempansa jossain vaiheessa elleivät itse kuole ensin.

Ei tsunamista kukaan omin voimin tai omin ansioin pelastunut. Kaikki oli ihan täysin sattumaa, mitä tapahtui kenellekin.

Miten te viitsitte vastata näin idiooottimaiseen aloitukseen????