*MAALISmasujen synnytystarinoita*

Kirjoittelen oman tarinani...



Eli minähän olin jo viikon sisällä naistenklinikalla, kun verenpaine nousi niin korkeaksi, se heittelehti korkeasta matalaan koko viikon ajan, vaikka lääkettä vain lisättiin. Välillä olin jo synnytyssalissa tarkoituksena aloittaa lääke suonensisäisesti, mutta siellä aina paine olikin taas matalampi, eikä sitä kertaakaan aloitettu. Torstai-iltapäivänä verenpaine nousi taas lukemiin 180/110 ja silloin osastonlääkäri päätti, että synnytys käynnistetään nyt, ja että menen synnytyssaliin jossa laitetaan myös suonensisäinen verenpainelääke. No salissa paine olikin taas matalampi 150/90, ja päivystävä lääkäri sanoi ettei lääkitystä tarvita, mutta että hän laittaa kuitenkin sytotec (=käynnistyslääke) murusen kohdunsuulle, kello oli silloin 16.00. Hän sanoi myös ettei enää yötä vasten laita toista murusta, vaan jatketaan käynnistystä aamulla. Kohdunsuu oli silloin sormelle auki, takana, ja kaulaa 2cm jäljellä.



Murusen laiton jälkeen meni n. tunti kun makuulla ollessa alkoi tuntua selkeitä supistuksia 5-10min välein, mutta kun sitten nousin istumaan ne harvenivat. Illan mittaan niitä sitten tuli aina välillä muttei säännöllisesti, eikä kovin kipeästi. Kymmenen aikaan kätilö sitten sanoi, että saankin mennä osastolle nukkumaan, kun saleihin oli niin kovasti tulossa synnyttäjiä. Matkalla sanoin kätilölle kyllä, ett saa nähdä tulenko yöllä vielä takaisin, kun tuli taas muutama napakampi supistus. Osastolla otin sitten nukahtamislääkkeen, ja päätin käydä nukkumaan supistelusta huolimatta.



Kello 1 heräsin siihen että supistaa, ja tuntuu. Tunnin verran supistuksia tuli 3-4 minuutin välein, sen jälkeen ne alkoivat olla jo niin kipeitä että kävin sanomassa kätilölle, josko katsoisi kohdunsuun tilanteen, nyt se oli 3cm auki, kaula oli hävinnyt, mutta kohdunsuu edelleen vielä takana. Kätilö ehdotti petidiini pistosta, no sen sain ja tunniksi se vei supistuksista pahimman terän pois. Kello 3 supistukset alkoi taas olla jo kipeitä, soitin miehelle ett voisi pikku hiljaa alkaa tulla sairaalaan, ja melkein samaan aikaan kun siirryin saliin, tuli miehenikin paikalle.



Salissa kohdunsuu oli 4 senttiä auki, ja nyt vauva oli selkeästi laskeutunut. Kun kerroin että haluan puudutuksen, niin kätilö, joka muuten oli sama kuin edellisessä synnytyksessä, suositteli epiduraalia ja sanoi että minä päätän koska sitä tarvitaan, no kahden supistuksen jälkeen sanoin miehelle, ett taidan tarvita sitä nyt. Ja ai sitä ihanuutta kun puudutus vei kivut pois, tunnin päästä ne kuitenkin alkoivat taas tuntua, ja pyysin lisää puudutetta, kätilö katsoi kohdunsuun ja se oli 5 cm auki, samalla hän puhkaisi kalvot ja lisäsi puudutetta. Siinä sitten taas puoli tuntia kuunneltiin musiikkia ja juteltiin mieheni kanssa ja puudutus piti kaikki kivut mukavasti poissa, sitten kätilö tuli huoneeseen ja sanoi että hän katsoo taas kohdunsuun tilanteen, kun vauvan äänet laskee aina supistuksen tullessa siihen malliin kuin ponnistusvaihe olisi lähestymässä, ja nyt olinkin jo 9cm auki, kätilö totesi vain ettei mene enää kauaa 5-10 minuuttia, kun alkaa varmasti tulla paineen tunne. No hetken päästä alkoi tuntua että ponnistuttaa, ja kätilö sanoi että täysin auki, ei muuta kun ponnistat, kun supistus tulee. Toisella supistuksella, kolmen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen syntyi pikku neiti klo 6.47. Istukka tuli viiden minuutin kuluttua. Pieni nirhauma kuulemma oli, mutta tikkejä ei tarvittu.



Kaiken kaikkiaan tämä neljäs synnytys oli kaikkein helpoin, vaikkakaan ei nopein, ja jotenkin rauhallinen.



Petriina

itsellä 2v poika (myös maaliskuun lapsia), enkä edes raskaana. Luin kuitenkin uteliaisuuden vuoksi kertomuksesi. Ihana kun synnytyksesi oli noin rauhallisen ja " onnistuneen" kuuloinen.



Onnea uudesta tulokkaasta!!!

Kiitos ihanasta synnytystarinasta !! Aivan ihana oli lukea miten mukavasti se meni. (Itselläkin nuo paineet on heitelleet laidasta laitaan ja välillä nousee todella korkealle, mutta kotioloissa sallitun rajoissa).



Todella paljon onnea pienestä tytöstä ja vauva onnea koko perheelle !

Perässä tullaan ' toivottavasti pian'



t. emmi ' maalismasu' rv-37+

Aivan ihana lukea noin positiivinen synnytyskokemus. Onnea hurjasti koko perheelle !



Olisi muutama kysymys jos jaksat/ehdit vastata...



Kävikö epiduraalin laitto kipeää? Kuinka kipeitä supparit olivat ennen kuin halusit puudutteen?

Menin aamulla puoli ysiksi synnärille käynnistykseen.Käynnistyksestä oli päätetty edellisenä päivänä vauvan suuren painoarvion takia.Puoli 11 sain eka tabletin murusen kohdunsuulle ja ei mitään.Puoli kolmelta toinen ja ei mitään.Sitten kun kuulin ettei yötä vasten enää saa tablettia, alkoi ottaa niin päähän että lähdin mittaileen käytäviä ja kävelinkin paljon edes takaisin.Seitsemältä alkoi jo tuntua muka kunnon supistuksia ja kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen:kaulaa jäljellä,vielä takana mutta noin pari senttiä auki.Nukkumaan passitti iltapalan jälkeen.Meninkin iltapalalle ja söin pitkän kaavan mukaan jo hiukan kipeänä, tosin ajattelin että toiveajattelua.Menin sänkyyn lueskelemaan ja jossain vaiheessa mahastani kuului iso naps.Noin vartin päästä siitä käänsin kylkeä(n.21.15) ja vedet meni.Ja siskot, sitä oli ja paljon.Ennen vesien menoa ehti tulla 3 napakkaa supistusta noin viiden minuutin välein.



Soitin kelloa ja sanoin kätilölle vesien menneen.Kätilö sanoi että hän hakee jotain mun papruja.Soitin heti melkein perään että tahtoo äkkiä kipulääkettä.En suostunut ottaan reiteen pistettävää Petidiiniä(?).Klö lupasi mulle salipaikan pian, ja pääsinkin sinne aika joutuin sänkykyydillä, joka paikka märkänä.Kello oli noin 21.40. Miehen olin hälyttänyt paikalle ja tulikin pian saliin pääsyn jälkeen.Ihanaa!22.30 sain vihdoin epiduraalin ja pian olin kuin taivaassa.Kivut hävisivät melkein tunniksi palaten takaisin vain ponnistuttamaan.Vauva oli tosi ylhäällä ja annoimme supistusten laskea vauvan alas, jottei omat voimat menisi turhaan hukkaan.Kipeää se kävi, mutta helppoa. Pian klö sanoi että vauva on jo " suulla" ja voin ponnistaa.Pari minuuttia klön puheen mukaan ja minuutti papereiden mukaan olin ponnistanut ja pieni oli maailmassa ja pian jo läninkini alla tuhisemassa ja ihmettelemässä.Maailman kaunein lapsi oli mielestämme syntynyt.9 pisteen tyttölapsi, pisteen menetti ärtyvyydestä vaan mitäs tuosta.On uskomattoman rauhallinen ja tyytyväinen lapsi.



Istukka syntyi n 5min päästä täydellisenä,mielenkiintoinen lisäistukka mukana.Kaiken kaikkiaan ihana ja rauhallinen synnytys vaikka juuri ennen ponnistamista alkoi pelottaan ja sanoinkin haluavani peruuttaa koko jutun.Sitten tuli alkukantainen raivo;mähän pusken tämän lapsen ulos.Tähän pelkoon liittyi hillitön vapina ja mies kaksinkäsin piteli minusta kiinni jotta pysyisin sängyssä.Kätilö oli ihana vanhempi, jo 35v klönä toiminut rouva, joka tiukkana mutta rauhallisena ohjasi ja neuvoi.Kerkesimmepä jutella hänen työstään ja perheestäänkin.Kiitokset hänelle!



Siispä juuri ennenkuin päivä vaihtui torstaiksi syntyi vaaleahiuksinen neiti.3,7kg ja 50cm.Yksi maailman onnellisimmista ja herkimmistä hetkistä.Isä onneksi ehti mukaan, ja oli mitä loistavin tuki ja turva sekä kannustaja.Me teimme sen yhdessä jo neljännen kerran!Synnytyksestä jäi ihanat muistot ja toivon, että tämä kerta ei jää viimeiseksi ;)



uupu

Taas kävin täällä kurkkimassa ja uupulla oli aivan ihana synnytystarina !!!! Kiitos uupu !!! Ihan mukavalta synnytykseltä tuokin kuullosti .. Nyt uskaltaa itsekin näin esikoista synnyttävänä hieman rentoutua ennen itse koitosta. vauva onnea koko teidän perheelle ! t. emmi rv-37+

Epiduraalin laitto ei sattunut, tai ainakaan sitä ei siinä ilokaasuhöyryissä huomannut.



Supistukset olivat sen verran kovia, että kun seuraava tuntui olevan tulossa, aloin äkkiä etsiä ilokaasumaskia käsiin. Mutta toisaalta yhden luomusynnytyksenkin kokeneena, luulen että olisin hyvinkin saattanut pärjätä vielä ilmankin, mutta koska kipuun on mahdollista saada apua, ajattelin etten halua niiden kanssa turhaan kärvistellä. Ja siihen meni kyllä varmaan puoli tuntia, ennen kuin anestesia lääkäri viimein tuli puudutuksen laittamaan.



Ja kun synnytys oli onnellisesti ohi sanoinkin kätilölle, ett onneksi tuollainen puudutus on olemassa, ja etten ymmärrä miten joku haluaa synnyttää ilman mitään kivunlievitystä, minusta ei olisi siihen.



Petriina

Jotta saatais lisää näitä ihania synnytyskertomuksia luettavaksi!!!!





ONNEA kaikille vauvautuneille!!!!!!!



Leanna+5+rv 38+4 vielä synnytystä odotellessa...

Meille syntyi 7.3. rv 39+6 hellyttävä peikkotyttö, jonka mitat ovat komeat 52 cm ja 4290g. Tyttö pelästytti meidät pahemman kerran, kun hänet vietiin synnytyssalista parin tunnin jälkeen lastenosastolle, kun alkoi tulla mm. happiarvojen kanssa ongelmia. Arvatkaa vaan oliko tämä hormonihuuruinen äiti itkuinen... Vauva joutui olemaan lastenosastolla ensimmäiset 4 vrk ja maanantaina pääsimme sitten vasta kotiutumaan ja kaikki on nyt ok. Mutta kyllä oli tylsää mennä osastolle ilman vauvaa ja ajatukset oli ihan sekaisin, mua vaan itketti ja tietysti kauhea huoli vauvasta oli koko ajan. Lisäksi mun epiduraali epäonnistui niin, että en pystynyt olemaan synnytyksen jälkeisenä päivänä kuin makuuasennossa, edes istumaan en pystynyt, ja sitten mentiin uudelleen anestesialääkärin pakeille ja mulle laitettiin tuonne epiduraalitilaan veripaikka. Kahden tunnin makuulla olemisen jälkeen pystyin taas liikkumaan ja oli kun taivas, kun kaikki pää-, niska- ja hartiakivut oli ohi. Ja mikä tärkeintä, pääsin taas vauvan luo!



Nopeasti voisin kirjoittaa myös hieman synnytyksestä, joka oli tosi helppo ja ihan oikeasti ihana! Olin oikein odottanut synnytystä ja sain kyllä kokea tämän viimeisen synnytyksen niin hienona, että jää jopa haikea mieli, kun en enää " pääse" synnyttämään :)



Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä uniin tuli menkkamaisia vatsakipuja koko yön ja viiden aikaan heräilin ja tajusin, että ei ne olekaan unta ja mua tosiaan polttelee. Nousin veskiin ja jotenkin vaan taas tiesin, että tämä on nyt sitä.. Kuuden aikaa aamulla sitten alkoivatkin tosi napakat supistukset. Lähes tulkoon samaan aikaan aamusta alkoi myös tuon esikoisen synnytys ja ihan samalla tavalla. Supistuksia tuli siis toooosi napakasti heti alusta asti 2-5 min. välein. Sisko hälytettiin esikoisen kanssa ja hieman ennen kahdeksaa lähdettiin sitten sairaalaan, johon on reilun puolen tunnin matka.



Sairaalassa olin n. 4cm auki ja siellä käyrillä maatessa alkoi myös lapsivettä lirahdella housuihin. Aina supistuksen jälkeen lirahteli ja jos käänsi kylkeä. Saliin päästiin sitten vähän ennen kymmentä ja kätilö kysyi haluanko ilokaasua tai muuta kivunlievitystä. No, epiduraalin halusin ehdottomasti, mutta sanoin, että pärjään siihen asti ilman ilokaasua. Se olikin hyvä päätös. Siinä vaiheessa itseasiassa tuntui, että en olisi vielä tarvinnut edes epiduraalia, mutta en uskaltanut olla ottamatta kun ajattelin, että jos sitten loppu on yhtä tuskaa.. Supistukset oli tietysti mielettömän kipeitä, mutta sitten niiden välissä oli tosi " seesteinen" olo kun ei ollu ihan pöllyssä siitä ilokaasusta, niin kuin kävi eskoisen aikana, ja miehen kanssa juteltiin niitä näitä. Epiduraalin sain sitten melko pian joskus klo 11 ja se auttoi heti! Reilun tunnin kesti tuo kivuton vaihe, kävelin salissa hieman, juteltiin, naurettiin ja odotettiin, että päästään eteenpäin. Epiduraalia sitten vielä lisättiin puolentoista tunnin päästä ja ne veivätkin supistuskivut pois lähes loppuun asti. Varmastikin vaan viimeisen vartin aikana tuntui taas enemmän kipua. Sitten alkoikin jo ponnistuttaa ja silloin alkoi jännittää... Kätilö ja kätilöopiskelija olivat loistavia ja heidän neuvoillaan tyttö syntyi 5 min ponnistuksen jälkeen. Vaikka teki kipeetä, kyllä se tunne on vaan mahtava kun saa vauvan tuohon rinnalle!!! Pisteitä tyttö sai 9, mutta sitten alkoivat ensin tosiaan happiarvot laskea, sokerit laskea ja lopuksi sydämestäkin löytyi sivuääniä... Mutta tosiaan kaikki on nyt hyvin, onneksi.



Mulle ei tullut yhtään ommeltavaa ja ei tosiaan tuntunut yhtään siltä, että olisi edes synnyttänyt. Vessassakäynti oli heti alusta asti ihan normaalia ja nauroinkin, että mistäköhän se vauva putkahti tähän maailmaan... Mutta kaipa tuo esikoinen raivasi jo hyvän reitin pikkusiskolleen ja synnytyksestä kun oli aikaa vaan tuo 1,5 vuotta, niin oli kyllä todella helppoa hommaa.



Tyttö pääasiassa syö ja nukkuu, mikä tuntuu oudolta kun tuo esikoinen oli ihan vastasyntyneestä asti aina hereillä ja seurusteli. Minä jo ehdin huolestua, että onkohan tuolla uudella vauvalla kaikki hyvin, mutta eiköhän vauvat pääsääntöisesti ole tuolla syönti ja nukkumis linjalla... Tukkaa vauvalla on niin paljon ja paksusti, että kaikki sitä ällistelee :) Ilmeet on samanoloiset kuin esikoisella, mutta ei ainakaan tässä vaiheessa muuten näytä siskoltaan. Katsotaan nyt mihin suuntaan se siitä kehittyy.



napoltti ja vauva 8 vrk

Tiistaina 6.3 kävin äitipolilla kontrollissa. Olin valvoskellut jo kolme yötä kivuliaiden, mutta epäsäännöllisten supistusten ja selkäkivun takia. Tunsin oloni erittäin väsyneeksi ja tukalaksi. Verenpainekkin alkoi nousta. Kohdunsuu oli auki n. 3cm ja kanavaa jäljellä n. 1cm. Lääkäri arveli vauvan syntyvän pian. Sovittiin kuitenkin, että jos illan ja yön aikana ei synnytys käynnisty, tulen huomenna suoraan synnytyssaliin, jossa puhkaistaan kalvot. Näin saataisiin nopeutettua synnytyksen käynnistymistä, jotta voimia jäisi vielä itse koitokseenkin.



Keskiviikkona 7.3 puolenpäivän aikoihin saavuimme synnytyssaliin. Kätilö otti vastaan ja puin sairaalan vaatteet päälle. Menimme saliin, jossa odottelimme lääkäriä paikalle. Hän oli kiireinen, odotellessamme aika alkoi käymään pitkäksi. Ei edes supistellut yhtään! Mies lähti takaisin kotiin laittamaan lapsille ruokaa ja valmentamaan heitä yötä varten. Joutuisivat mahdollisesti olemaan keskenään kotona ties kuinka kauan.



Vihdoinkin klo 13.20 tuli lääkäri paikalle ja puhkaisi kalvot. Hyvänväristä, punertavankirkasta lapsivettä alkoi valumaan. Pian alkoi tulemaan muutamia napakoita supistuksia, mutta harvakseltaan. Kätilöllä oli kivasti aikaa ja juttelimme mm. kivunlievityksestä. Ajattelin pärjätä mahdollisimman pitkään ns. pehmeillä lievikkeillä, mutta tarvittaessa olin valmis ottamaan esim. spinaalipuudutuksen. Muita vaihtoehtoja oli mm. petidiini avautumisvaiheeseen ja pudendaalipuudutus ponnistusvaiheeseen. Kätilö kirjasi toiveeni ylös. Klo 17.40 tarkistettiin kohdunsuun tilanne; se oli täysin sama kuin tullessa. Ei mitään edistystä. " Aarre ei haluakkaan maailmaan!" , ajattelin. Kätilö ehdotti oksitosiini-infuusion aloittamista. Suostuin, jos se laitetaan menemään mahdollisimman pienellä annoksella. Aikaisempi raju ja kivulias käynnistyssynnytys palasi tuoreena mieleeni enkä sellaista halunnut, jos nyt itse siihen voin mitenkään vaikuttaa.



Soitin miehelle, että voisi jo alkaa tulemaan seuraksi. Aika alkoi käymään pitkäksi, olin lukenut pinon naistenlehtiä jo moneen kertaan läpi ja takamus alkoi puutumaan kiikustuolissa istumisesta. Infuusion laiton jälkeen alkoikin pian tulemaan napakoita supistuksia jopa n. 5-10 min. välein, mutta ne olivat liian lyhyitä ja tehottomia. Klo 22.45 kohdunsuun tilanne oli edelleen ennallaan!! Oksitosin-infuusio päätettiin lopettaa yön ajaksi, että saisin levättyä. Ellei sitten synnytys ala käynnistymään itsekseen. Kävin vielä pitkään ja hartaasti lämpimässä suhkussa ja se tuntui ihanalta ja rentouttavalta.



Yritin nukkua, mutta ei siitä tullut mitään. Koko alkuyön supisteli enemmän ja vähemmän epäsäännöllisesti, kivun suhteen pärjäsin lämpöhauteiden turvin, mutta en saanut nukutuksi. Mies kuorsasi vieressäni. Välillä hän havahtui kysymään vointiani ja silittelemään. Klo 3.40 tarkistettiin kohdunsuun tilanne; ei edelleenkään edistystä!!! Voi ei, ihmettelimme miten sitkeä sissi masussa asusteleekaan. Hän selvästi haluaa jäädä sinne asumaan.



Klo 4 jälkeen supistuksia alkoi tulemaan n. 7 min. välein säännöllisesti ja napakasti. Klo 4.40 sain Petidiiniä lihakseen. Pian se alkoi vaikuttaa ja sain torkahdeltua supistusten välissä. Klo 7 havahduin todella kipeään supistukseen. Soitin kelloa ja kätilö tuli paikalle. Sanoin, että nyt on saatava jotain tehokkaampaa lievitystä tai tästä ei tule mitään. Kätilo tutki kohdunsuun; TÄYSIN AUKI! saan alkaa ponnistamaan kun siltä tuntuu. Iski paniikki, EN USKALLA PONNISTAA, sen aiheuttama kipu ja repeämisen tunne pelottaa!! Pyysin pudendaalipuudutusta, kätilö kutsui lääkärin paikalle välittömästi ja klo 7.15 sain puudutuksen. Asetuin vasempaan kylkiasentoon ja otin oikealla kädellä omasta reidestä kiinni. Otin ilokaasua ja hengitin sitä kuin viimeistä päivää, pää oli aivan sekaisin. Ajan taju hävisi, samoin kipu. Olin kuin sumussa. Kuulin kätilöiden ja miehen äänien kaikuvan; " hyvin menee, hienoa... kohta teillä on vauva..pää näkyy jo....hartiat....................... pieni tyttö. Onneksi olkoon!"





Pieni rakas aarteemme on syntynyt. Isi ja äiti itkevät onnen kyyneleitä, sydän on täynnä kiitosta. Hetki on täydellinen, läsnä vain me kolme ja se kaikkein tärkein, RAKKAUS.

TERVETULOA MAAILMAAN pieni tyttäremme!



Minnis ja typy 1vk 1pv

Typy oli maailmassa klo 7.28



synnytyksen kesto 3.25t, ponnistus 3min ja jälkeiset 16min.



Kokemus oli kaikenkaikkiaan hieno ja upea vaikkakin turhauttavan pitkästyttävä aluksi.. Kaikki osui lopulta kohdilleen kivunlievityksestä lähtien. Jopa pelko ponnistusvaihetta kohtaan oli aivan turha. Pudendaalipuudutus toimi täydellisesti, ainakin mun kohdalla. Suosittelen.



Nyt kuuluu kutsu " äiti anna ruokaa" .......



=)

Minun kaksoseni syntyivät suunnitellulla sektiolla, koska A-vauva oli perätilassa jolloin lääkäreiden mukaan alatiesynnytys olisi ollut liian suuri riski kun kaiken lisäksi olin vielä ensisynnyttäjä. Kerron tässä aika perusteellisesti kaiken, jotta ne, joita sektio askarruttaa, saisivat ainakin jotain hajua, mitä oikeen tapahtuu. Näin homma eteni minun kohdallani.



Edellisenä päivänä olimme käyneet synnytysosastolla juttelemassa ja samalla otettiin myös vauvojen sydänäänikäyrä. Kävin myös laboratoriossa, jossa otettiin verikokeet leikkausta varten. Olimme myös pakanneet laukut valmiiksi tavaroita, joita ajattelimme tarvitsevamme laitoksella.



Olin nukkunut perjantain ja torstain välisenä yönä vain n. 2,5 tuntia osittain jännityksen, osittain valtavan vatsan aiheuttaman tukalan olon vuoksi. Puolen yön jälkeen ei ollut saanut syödä mitään. Kävin aamulla suihkussa, en meikannut, tein hiuksiini ruotoletin, jotta hiukset eivät olisi tiellä. Edellisenä päivänä olin itse ajanut pois häpykarvoituksen, koska se olisi kuitenkin leikkaussalissa raakattu osittain pois. Oli vähän jännä olo kun n. klo 6:20 lähdimme ajelemaan kohti muutaman kilometrin päässä olevaa sairaalaa.



Synnytysosastolle saavuttuamme meidät ohjattiin meille varattuun perhehuoneeseen. Minua kehotettiin pukeutumaan valtaviin ja omituisiin sairaalan alushousuihin ja epämääräiseen ohueen kauhtanaan, joka solmitaan kiinni niskasta ja jossa selkä jää ikään kuin avoimeksi. Olisin halunnut jättää omat rintaliivini alle, sillä rintani vuotivat maitoa ja paita kastui, myöhemmin kätilö kuitenkin kertoi, että leikkauspöydällä olisikin käytännössä alasti, joten rintaliiveistä ei olisi hyötyä. Kummallisia pitkiä sukkia, joiden kärkiosa oli avoin, en osannut pukea, ja jätin ne kätilön huoleksi, hän kun oli luvannut tulla piakkoin asentamaan katetrin.



Tuntui, kuin olisimme odotelleet ikuisuuden siinä huoneessa. Kello lähenteli seitsemää ja meille oli sanottu leikkauksen alkavan n. kello 7:30. Viimein kätilömme saapui ja asensi katetrin minulle. Se tuntui inhottavalta. Ei kuulemma pitänyt sattua, sillä aluksi virtsaputken suulle oli laitettu puuduttavaa geeliä, mutta minusta se sattui, ainakin vähän, ja oli aika epämiellyttävää. Kun katetri viimein oli paikallaan, se ei kuitenkaan sattunut ja tuntui lähinnä siltä, kuin koko ajan olisi ollut pissahätä. Katetrin laittoa varten olin asettunut sängylle ja sillä samalla sängyllä minua alettiin kärrätä kohti leikkaussalia.



Päästyämme käytävään, jonka varrella leikkaussalit ovat, joukko uusia ihmisiä esittäytyi minulle, oli anestesiahoitajaa ja sairaanhoitajaa ja yksi opiskelijakin. Mieheni lähti kätilöiden kanssa vaihtamaan vaatteita ja minut vietiin saliin. Oli tunne, että nyt se on menoa, ei paluuta ja se oli toisaalta aika pelottavaa, toisaalta jännää, olihan sitä odottanut melkein yhdeksän kuukautta. Sain myssyn päähäni ja minua kehotettiin nousemaan kapealle leikkauspöydälle. Punnersin itseni valtavan vatsan kanssa sängystä pöydälle ja jäin makaamaan. Katselin ihmisten hyörinää ympärilläni huoneessa. He juttelivat toisilleen ja järjestelivät tavaroita ja instrumentteja. Tunnelma oli leppoisa, välillä joku keski-ikäinen nainen päivitteli jotain, kiirettä, tilanpuutetta tai jotain muuta hiukan hänen toimintaansa hämmentävää asiaa. Minua kehotettiin kääntymään kyljelleni ja polvieni kohdalta minut sidottiin jollain vyöllä leikkauspöytään kiinni. Ihmetellessäni syytä minulle sanottiin vyön estävän minua liikkumasta tai lähtemästä minnekään. Minnepä minä siinä olisin lähtenyt, katetri haarojen välissä ja valtavan vatsan kanssa! Sitten he totesivat lässyttäen, että vyö on siksi etten putoaisi, että oikeastaan, jonkun pitäisi pitää minua kiinni, mutta kun ei ole väkeä tarpeeksi, niin on käytettävä vyötä. Annoin heidän kuitenkin ymmärtää että en pitänyt ideasta ja he lässyttivät minulle samalla tavalla kuin vanhuksille tai vähä-älyisille hoitohenkilökunta usein lässyttää. Tyydyin kuitenkin vastauksiin, enkä jaksanut pahemmin sitomistani murehtia. Alkoi olla muuta mielessä, sillä minulle laitettiin vasempaan käteen kanyyli ja siihen tippa, ensimmäistä kertaa elämässäni ja sekin vähän jännitti. Vasemman käden keskisormeen laitettiin myös saturaatiomittari, joka mittasi muistaakseni sykettä. Käsivarteen laitettiin verenpainemittari ja rintaan kolme jotain anturia tarrakiinnityksellä. Lisäksi sain vielä happimaskin, joka jossain vaiheessa tuntui kaikkein epämukavimmalta asialta koko touhussa.



Jossain vaiheessa en ollut enää sidottuna pöytään ja anestesialääkäri saapui antamaan puudutuksen. Hän esitteli itsensä, niin kuin kaikki muutkin, ja ihmettelin ettei hän ollutkaan sama lääkäri, jonka kanssa olimme edellispäivänä keskustelleet leikkauksesta. Joku henkilökunnan jäsen kehotti minua pyöristämään selkäni ja samalla hän painoi polviani koukkuun vatsaani vasten. Minua pyydettiin olemaan liikkumatta, selkääni pestiin desinfioivalla aineella ja sitten laitettiin ihon pintapuudutus siihen kohtaan, mistä vietäisiin neula selkäydintilaan. Ensin tuntui tavallinen neulan pistos, iho oli puudutettu. Sitten kehotettiin toistamiseen olemaan liikkumatta, sillä nyt se oikea puudute laitettaisiin sinne jonnekin nikamien väliin. Aluksi tuntui hiukan kylmältä, mutta sitten yllättäen vihlaisi, ilmeisesti neulan työntyessä selkäydintilaan. Säpsähdin refleksinomaisesti, en voinut sille mitään, enkä ollut osannut odottaa niin huisia tunnetta, tavallaan kipua.



Itse puudutteen laitto oli piakkoin ohi, ja minut käännettiin selälleen, lievästi kallelleen vasemmalle. Jalkoja alkoi hiukan nipistellä, ja kohta en enää kyennyt liikuttamaan niitä. Koetin kädelläni vatsan seutua ja haparoin jonnekin jalkoväliä kohti saadakseni selville, olinko pöydällä ihan alasti. Kosketin omaa reittäni, mutten tajunnut sen olevan osa itseäni vaan kysyin henkilökunnalta, että onko kyseessä jokin ¿pussukka¿ tökkiessäni sormellani reittä, kun en enää tuntenut jalassa mitään kosketusta. Lääkäri kokeili jollain kylmällä, kuinka korkealle puudute oli noussut. Tajusin että hän, mieslääkäri, kohotti paitaani paljaiden rintojeni yli ja kokeili oliko puudute jopa siellä asti, ja hiukan hämmennyin tilanteesta, mutta en välittänyt siitä sitten sen kummemmin.



Sitten olikin jo leikkaava lääkäri saapunut leikkaussaliin ja myös mieheni ja kätilöt saapuivat. Mieheni näytti hiukan hassulta valkoisissa sairaalavaatteissa ja hiusmyssyssä. Hän tuli istumaan siihen viereeni, pääni lähelle. Olin sanonut hänelle, että voisi seistä, jotta näkisi leikkauksen, mutta hän halusi kuitenkin istua. Rintani kohdalle vedettiin näkösuoja ja kohta lääkäri kysyi, tunsinko hänen nipistystään, ja vastasin tuntevani ehkä jotain. Hän sanoi että leikkaus tuntuu samalta kuin se nipistys. Anestesiahoitaja kurkkasi näkösuojan yli ja totesi että leikkaus on alkanut. Olin kai tuntevinani jotain epämääräistä, mutten ainakaan kipua. Kohta kuitenkin tunsin selvästi jotain ¿tonkimista¿ oikealla ylhäällä kohdussani. Sanoin miehelleni että: " Nyt tuntuu, kun ottaisi jotain pois." Tunne oli vähän samanlainen kuin jos irrotetaan hammasta, sen tuntee, että jotain kiskotaan ja irrotetaan, muttei se satu, terävä kipu on poissa. Samassa kuuluikin näkösuojan takaa parkaisu ja henkilökunnan ¿No niin¿ ¿ kommentteja. Purskahdin heti itkuun ja mieheni kyseli koko ajan minulta onko kaikki ok. Kyyneleet valuivat vaan entistä enemmän kun näin vauvan kun se vietiin läheiselle pöydälle kuivattavaksi. Haukoin henkeäni ja sain soperrettua: ¿Noin pieni, ihan kuin nukke!¿ Sitten muistan vain tunteneeni epämääräistä heilumista, kun vatsaani tongittiin ja toinenkin vauva autettiin ulos. Muistan myös elävästi lääkärin kommentit, jotka kuulin näkösuojan takaa: ¿Kauniita tyttöjä¿ ¿Onpa hyvin paljon lapsivettä¿ ¿ Kymmenen pisteen tytöt¿ ¿Ovatpa hyvännäköisiä¿. Myös toinen vauva parkui ja minä itkin liikutuksesta. Ensimmäinen vauva tuotiin hetkeksi rinnalleni kapaloituna, ihan kasvojeni viereen, suukottelin sitä ja silitin hiukan kädelläni ja höpötin jotain: ¿Äidin pikku kulta, oma rakas jne.¿ Näin vilaukselta myös toisen vauvan ja sitten mieheni lähtikin jo kätilöiden kanssa pesemään vauvoja. Vauvojen mitat: A: 2600g/49,5cm ja B:2800g/49,5cm.



Leikkaussali hiukan rauhoittui, kuuntelin koneiden ääniä ja makasin vaan ja tunsin kuinka kehoani vellottiin, kun minua kursittiin kasaan. Alkoi tulla hiukan paha ja etova olo, myös oikealla ylävatsassa tuntui outoa kipua, hengittäminen tuntui hankalalta. Mainitessani asiasta, minulle oltiin heti laittamassa rauhoittavaa lääkettä suoraan suoneen, jotta voisin ottaa vielä nokoset. En kuitenkaan halunnut rauhoittavaa. Sitten anestesiahoitaja sanoi minulle, että saisin lääkettä milloin vain halutessani. Hän kertoi myös että kohtu oli jotenkin ¿ulkona¿ parsimisen ajan ja että pian saattaisi tuntua epämukavalta, kun kohtu painettaisiin paikoilleen vatsanpeitteiden alle. Se tuntuikin aika inhottavalta, tavallaan sattui, kipu oli tylppää ja kokonaisvaltaista. Pikkuhiljaa alkoi tuntua yhä kummallisemmalta, ehkä kivun vuoksi, hengitys oli tukalaa ja aloin täristä. Lääkäri totesi jollekulle, että oli aika nappiajoitus puudutteella. Lienee tarkoittanut juuri sitä että puudute riitti juuri ja juuri, sillä aloin jo hiukan tuntea. Kysyin lääkäriltä, montako tikkiä hän laittaa ja hän kertoi tikkejä tulevan seitsemän. Sitten homma olikin jo saatu päätökseen, minut nostettiin sängylleni ja minut kärrättiin leikkaussalista heräämöön.



Heräämössä minulle laitettiin lämpöpeitto, jonka sisälle puhallettiin lämmintä ilmaa, jotta tärinä lakkaisi. Sain myös jotain lääkettä tipan kautta, muistaakseni jotain kohtua supistavaa ja kipulääkettä. Tunsin edelleen outoa kipua, välillä erotin kipuhuippuja, jotka olivat supistuksia. Olin väsynyt ja torkahtelin lämpimän peiton alla ja olin ehkä hiukan sekava. Toistin mielessäni lausetta: ¿Kipu häipyy, kipu häipyy, rentoudu, rentoudu, kipu häipyy¿¿ :) Kävin kai unessa. Välillä juttelin heräämössä työskentelevän anestesiahoitajan kanssa. Hän kyseli välillä minkä arvosanan antaisin kivulle asteikolla nollasta kymppiin ja hänen kolmesti kysyessään, annoin arvosanoja 2-4.



Minulle oli sanottu, että vauvat tuotaisiin luokseni heräämöön, mutta yllätyksekseni myös mieheni sai tulla sinne, sillä juuri sillä hetkellä siellä ei ollut muita leikkauspotilaita. Vauvat tuotiin rinnalleni ja kätilöopiskelija auttoi ihanasti molemmat kääröt niin, että ne saivat rinnan suuhunsa. Olin ajatellut hoitaa ensi-imetyksen ihan itse ilman apua ja yleisöä, mutta sillä hetkellä olin iloinen saamastani avusta, sillä olin itse vielä kaiken maailman piuhoissa kiinni ja melko avuton. Kätilöt olivat hienotunteisia eivätkä tunkeutuneet liian lähelle. Imu tuntui yllättävän kovaa. Taas liikutuin, oli vaan niin ihmeellistä, että vauvat oli otettu vaan ulos kohdusta ja heti ne tiesivät, mitä nännille pitää tehdä. Kun heräämöön alettiin tuoda muita leikkauspotilaita, mieheni, vauvat ja kätilöt lähtivät. Mieheni oli kylvettänyt molemmat vauvat heti leikkauksen jälkeen ja pukenut heidät.



Olin noin pari tuntia heräämössä, kunnes pystyin liikuttamaan jalkojani. Itselläni ei oikein ollut ajantajua, makasin vain, yritin rentoutua ja miettiä jotain muuta kuin hiukan jomottavaa kipua. Välillä hoitaja paineli kohtuani auttaakseen sen tyhjenemisessä ja tarkkaili samalla kuinka se oli supistunut. Kerran hän pyysi jotain mieshoitajaa avuksi vaihtaessaan minulle kuivan vaipantapaisen alusen. Minusta se tuntui aluksi oudolta, olisin halunnut jousta pois, mutta he vain painelivat vatsaani ja katsoivat kuinka verta valui jalkojen välistä. Mies nappasi vaipan tottuneesti ja vaihtoi sen puhtaaseen enkä jaksanut enää nolostua tilanteesta. Hehän vain auttoivat minua, kun olin avuton. Kohdun paineleminen tuntui kyllä erittäin inhottavalta ja sattui. Kun sinä päivänä kukaan enää tuli painelemaan kohtuani, pelkäsin sitä jo etukäteen, niin se sattui, sekä kohtuun että leikkaushaavan tietämille.



Päästyäni heräämöstä huoneeseemme, muistan torkkuneeni ja saaneeni vahvaa kipulääkettä pistoksena reiteen, vaikken kovin tuntenut sitä tarvitsevani. Minulle kuitenkin sanottiin, ettei kannata kitua tuskissaan, vaan ennemmin ottaa reilusti lääkettä. Lääkepiikki sai minut kuitenkin voimaan aika-ajoin pahoin päivän aikana ja se ilmeisesti aiheutti myös sekavan olon ja nykimistä oikeassa silmässä. Soittelimme ja tekstailimme tutuille ja ilmoittelimme ilouutisen. Koko päivän makasin sängyssäni, mieheni vaihtoi vauvojen vaipat ja minä imetin. Leikkauspäivän iltana minut autettiin vessaan, minulta poistettiin katetri ja tippaletku. Sain vähän pestä itseäni ja syödä. Minulle tarjottiin paljon kipulääkettä, sain Buranaa ja Panadolia, mutten kokenut tarvitsevani niitä kovinkaan paljoa.



Parin päivän päästä selvisin jo ilman kipulääkkeitä ja pystyin kävelemään hyvin ja onnistuin jopa omin avuin hoitamaan vauvojen imetyksen yhtä aikaa. Olimme sairaalassa viisi leikkauksen jälkeistä päivää. Hoidimme vauvojamme perhehuoneessa, eikä heille tarvinnut antaa lainkaan lisäruokaa. Imettäminen kyllä sattui, ja vasemmasta rinnasta meni rinnanpää rikki, mutta selvisimme kuitenkin hyvin. Kotiinlähtöpäivänä olivat rinnat erittäin pinkeät maidosta ja kotona imetinkin rintakumin avulla, jolloin se ei sattunut niin. Samana päivänä leikkaushaavasta poistettiin tikit.



Vauvat ovat nyt kolmeviikkoisia, syövät, nukkuvat, kakkaavat ja naurattavat isiä ja äitä hassuilla ilmeillään. Vauva-arki on ollut yllättävän helppoa, kaikki ihmiset vaan tuntuvat olevan siitä " harmissaan" ja hokevat: " Odotas vaan kun alkaa se ja se ja hampaita tulee jne. ja uhmaikä jne." Se kai kuuluu tähän suomalaiseen mentaliteettiin, että kun asiat sujuu odottamattoman hyvin, niin ei kuitenkaan saisi iloita. Maitoa riittää, eivätkä vauvat itke muuta kuin jos on märkä vaippa tai nälkä. Olen iloinen, en kuitenkaan halua leuhkia, sillä näihin asioihinhan ei juuri itse voi vaikuttaa, saa vain olla kiitollinen, kun kaikki on ollut ok.

... kun kuvailit kokemuksesi sektiosta niin perusteellisesti. Toimenpide on ollut ainakin minulle aika tuntematon. Eihän sitä koskaan tiedä jos sektioon joutuisi turvautumaan vaikka normaalisti olen nyt synnyttämään menossakin.



Onnittelut tuoreille vanhemmille ja onnellista vauva-aikaa teille kaikille!



crisantemo rv35+1

Torstai iltana alkoi sitten supistelemaan silleen lupaavasti. Napakoita ja kipeitä supistuksia n. 10 min. välein, muttei kumminkaan vielä niitä synnytys suppareita olleet... eivät vielä siltä tuntuneet...

Miehen kanssa telkkaria kateltiin ja nukkumaan mentiin 23.30



Heräsin sitten kahdelta yöllä todella kovaan supistukseen... tuntui kuin joku olisi puukolla alavatsaa iskenyt... ja hetken kuluttua tuli toinen samanlainen... Vaatteet nappasin kainaloon ja marssin alakertaan laskemaan ja osottelemaan että supistuskia tulisi sen pari tuntia.

Tulivat heti säännöllisinä, 5-7 minutin välein.

Neljältä sitten menin herättämään miehen ja keiteltiin aamukahvit. Sitten soitin äidilleni, joka tuli meille lapsia katsomaan tuosta ihan naapurista.

Puoli viiden aikaan sitten tehtiin lähtö synnärilla ja vähän ennen viittä siis oltiin siellä.



Verenpaineet ja pissa kokeet otettiin ja käyrällä makasin hetken... Ja odoteltiin kun kätilö joutui välillä poistumaan salin puolelle kun siellä äänestä päätellen joku toinen oli ihan viime metreillä jo :)

Vaihdettiin sairaalan vaatteet, tehtiin suolihuuhtelu ja sisätutkimus jossa olin reilusti 4cm auki.

Vähän aikaa taas odoteltiin ja päästiin sitten saliin, kello oli silloin n. 6.30



Saliin mennessä alkoi supistuksia tulla tiuhempaan ja olivat jo tosi kivuliaita. Pyysin siinä sitten samalla jotain kivunlievitystä ja sainkin ilokaasun. Aikaisemmin huonoa kokemusta aiheuttanut kivunlievitys tuntuikin nyt tehokkaalta ja auttoi tosi hyvin. Pahaa oloa ei tullut... ainoastaan veti olon uneliaaksi ja puhe vähän takkusi. Kiikkutuolissa istuin ja ilokaasua nappasin aina supistuksiin.

Siinä sitten jäätiin saliin miehen kanssa odottamaan että aamu vuorolaiset tuleevat piakkoin katsomaan ja tarkistamaan tilannetta ja mahollisesti puhkaisemaan kalvot ja siten vähän nopeuttamaan synnytyksen kulkua.



Mies kävi siinä sitten aamukahvilla puoli kahdeksan aikaan ja itsellä alkoi olla jo aika tukala olo... ei enää tehonnut ilokaasu kovin hyvin ja soittelinkin sitten kelloa ja pyysin saada spinaalin siinä kahdeksan aikaan. Mies saapui juuri ennen kätilöä. Kätilö tuli tutkimaan ja totesi, ettei mitään spinaalia keretä enää laittaa. Kun en tipassakaan ollut... oli kuulemma enää vain reunaa vähän jäljellä ja laittaisi vedet menemään ja kuulemma sitten alkaisi olla jo ponnistusta vaille valmista.

Iski kyllä kamalan paniikin, että ponnistaa ilman mitään kivunlievitystä!!! Mutta eipä siinä mikään auttanut.

Kalvot puhkaistiin ja supisti ihan kamalasti kokoajan... Onneksi sitä ilokaasua sentään sain ja sitä sitten silmät kierossa hengitin ihan yhtä soittoa...

10 minuuttia kalvojen puhkaisusta alettiin sitten ponnistaa ja eihän tuo kivutonta ollut... mutta ponnistamisen tarve oli valtava!!!



8 minuutin ponnistamisen tuloksena meille sitten syntyi 9.3. perjantai aamuna klo: 08.38 ihana pikkuinen poika.

Painoa pojalla 3720g ja pituutta 50,5 cm. Pipo 35,5 cm

pisteet 9/9/9



Synnytys siis oli mielestäni nopea. Sairaalassa ennätettiin olemaan 3,5 tuntia ja salissa vain se pari tuntia.

Pelkällä ilokaasualla mentiin ja se olikin hyvä kivunlievitys sinne loppu metreille saakka. Ponnistusvaihe oli kyllä äkäisin kaikista ja kivunlievitys ei siihen olisi ollut pahitteeksi. Mutta... Palkinto oli niin mahtava, että kyllä kannatti :)

Tikkejä tuli vain kaksi ja olo hyvä heti synnytyksen jälkeen.

Jouduttiin odottelemaan pojan kanssa osastolle siirtoa iltapäivään saakka synnytys salissa, niin kovat ruuhkat oli EKKS:ssa.

Ylpeä isi ja isoveikat sitten illalla tulivat meitä katsomaan osastolle.



Osastolla oltiin se pari päivää, kotiuduttiin pojan kanssa hänen ollessa 2vrk vanha. Poika on AIVAN IHANA!! Rauhallinen ja tyytyväinen. Syö 2-3 tunnin välein ja nukkuu.

Nyt sitten vaan opetellaan elämistä 5 henkisenä perheenä :)



t. K@tju ja " Auvo" 7vrk

täällä ollaan - kotona jälleen

ja oma pieni nyytti tuhisee tuolla sängyssään (jo pelkästään tämän kirjoittaminen saa kyyneleet silmiin. voi tätä hormoonien ja tunteiden myrskyä!)



meidän poika ( 3580g/51cm) syntyi maanantaina 5.3. klo 15.38. kotoa lähdettiinkin melkoisella vauhdilla. (Zeldatar; näitkö ambulanssin, paloautot ja medihelin kalevassa maanantaiaamuna...?)



koko viikonloppuna ei siis ollut tullut supistuksen supistustakaan. ei pienintäkään. mies lähti sit ma-aamuna seitsemältä töihin ja sanoi masupojalle että vauhtia nyt jo. poika kuuli käskyn ja alkoi hommiin.



mä heräilin sit vähän myöhemmin ja piti mennä vessaan. vatsa ei ollut toiminut viiteen päivään, ja nyt tuntui alkavan toimivan. toimi ja sattui yhtä aikaa. mutta se on ollut niin tuttua tämän raskauden aikana. mut sit se kipu vaan jatkui enkä kyennyt oikein pytyltä nousemaan. ihmettelin että miten paljon sitä tavaraa oikein meinaa tulla...



sain itseni raahattua sänkyyn ja kipu vaan jatkui. oli jo pakko soittaa vanhemmille, jotka pian tulivatkin paikalle. muuta en kyennyt tekemään. ja sit soitettiin hätäkeskukseen. supistuksia tuli minuutin välein!



eli ambulanssilla mentiin kättärille. olin vain kolme senttiä auki mutta supitelin tiheään. sain epiduraalin, joka ainakin mulla tehosi nopeasti ja oli aivan ihana juttu! omasta kokemuksestani suosittelen.



toista annosta tuota ihanuutta en ehtinyt saada, vaikka kipuihin pyysinkin. aikaa oli mennyt liian vähän. mutta tarkastuksessa olinkin sitten jo kokonaan auki, eli ilokaasun voimalla sit vaan jatkettiin. vähän jouduttiin välilihaa leikkaamaan, mutta se ei siinä pahemmin enää tuntunut. (ja nyt 17.3. tuo leikkaus ja ompeleet eivät enää pahemmin tunnu eikä häiritse.)



ja lopulta poika oli maailmassa!



ja sit alkoi tapahtua... mä tärisin ihan horkassa, kuume nousi melkein neljäänkymppiin, istukka ei irronnut jne. lopputulos oli se, että me vietettiin aikaa sairaalassa eiliseen asti. huonoimmillaan mun hb oli 68 ja tulehdusarvot 212. eli aika huonoon kuntoon menin.



eli tällaista tänne. sekavaa tekstiä, mutta sekava on edelleen olotilakin



ruusunpiikki ja poika



ps. ja jotta tarpeeksi ei olisi koettu, niin viimeisenä iltana sairaalassa mun jalat turposivat ihan mielettömästi. ne muistutti ihan elefantin jalkoja. eli nekin sit piti vielä tutkia ultralla. sillä ja verikokeella varmistettiin ettei siellä ole mitään tukosta ja että hyytymistekijät on ok. ja onneksi oli. ja hyvä että tutkittiin. kotona muutaman seuraavan päivän jalat olivat vielä enemmän turvoksissa. ilman tutkimusta olisin kyllä huolestunut. (en siis päässyt sairaalasta pois omissa kengissä. onneksi miehen sandaalit oli matkassa...)

Aamulla heräsin 7.30 ja tunsin muutamia kipeitä supistuksia. Jatkoin aamutoimia tavalliseen tapaan, kunnes 8.30 oli pakko ryhtyä vähän kellottamaan suppareita, kun niitä niin paljon tuli. Väliä oli tällöin 6-10 minuuttia.

Kipuja tuli joka supistuksen aikana sekä alavatsaan että alaselkään ja hikeä nousi pintaan. Hengittämiseen oli pakko keskittyä, ettei vahingossa vaan ollut ja pidätellyt. Ajattelin, että tämä tästä vielä lakkaa, kuten kävi puolitoista vuorokautta aiemmin.



Aika kului ja istuskelin tässä koneella kirjottelemassa palstalle kuulumisia ja suppareiden väli lyheni. Kello 10.20 kirjoitin vikan viestini, että lähden pakkaamaan ja soitan äippäpolille.



Nousin tuolista ja soitin polille. Tässä vaiheessa huomasin, että supistusten välissä ei kipu enää kaikonnutkaan selästä vaan jatkui samanlaisena jomotuksena supisti tai ei. Supistusten aikana mukaan tuli alavatsakipu ja toisinaan pieni tarve ponnistaa. Tästäkö hätä syntyi, kun tajusin tilanteen. Nyt oli kiire! Kello 10.30 soitin anopille, että kohta tullaan tuomaan tytär hoitoon. Soitin eskariin, että isä hakee lapsen pois kohta. Soitin miehelle, että hakee lapsen ja alkaa tulla kotiin, nyt lähdetään. Naureskelin vielä puhelimeen ja hymyilin iloisena eikä mitään paniikkia ollut ilmassa.



Sairaalaan saavuttiin kello 11.10, jolloin jäätiin vielä äippäpolin puolelle ottamaan käyrää ja tutkittiin kohdunsuun tilanne, 3cm auki.

Siirryin suoraan saliin kello 11.20 ja vaihdoin siinä iloisesti rupatellen vaatteet (puin suoraan sen avoselkäpaidan), pakkailin omia vaatteita kassiin ja kävin pissillä kaikessa rauhassa. Aina supistuksen tullessa pyysin miehen lähelle ja siinä lattialla seisoin, tasajalkaa steppasin, puristin miehen käsiä ja juttelin hänelle (jatkoin siis lausetta enkä keskeyttänyt supparin takia). Puhuminen oli paras keino siihen, että muistin hengittää supistuksen aikana tasaisesti.



Kätilökin ilmestyi vihdoin paikalle, pyysin spinaalipuudutuksen ja hän valmisteli mut siihen laittamalla tipan, asettamalla mut sängyn reunalle, pesemällä selän ja kertomalla faktoja tästä puudutuksesta.

Kello 12.20 sain puudutuksen ja pääsin pilviin hetkessä. Siis mitään niin mahtavaa en ole ikinä tuntenut. Kivuton, nopea pistos selkään ja pian toinen jalka lämpeni jännästi. Käänsin kylkeä ja toiselle kävi samoin. Makasin ihan huumassa siinä pöydällä, kun kätilö tutki tilanteen; 7 cm auki ja reuna paperinohutta eli aikast valmista olin jo. Ainoatakaan supistusta en enää tuntenut, en selkäkipuja, en siis yhtikäs mitään. Uskomattoman hyvä kipulääke se spinaali!

Kätilö laittoi sellasen jänskän anturin vauvan päähän ja puhkaisi siinä samalla sitten kalvot ja vedet lorahti. Anturi irtoili pari kertaa ja piti asentaa se uudelleen, mutten itse mitään kyllä huomannut.



Jutella höpisin kätilön ja mieheni kanssa ja nautin olostani, kunnes kätilö sanoi, että voidaan ryhtyä synnyttämään. Supistuksia ei oikein ollut eikä tullut, joten päätimme synnyttää ihan spontaanisti niin, että minä vain ponnistelen. Yhteistyötä teimme rennosti jutellen ja taisinpa pari kertaa ihan inahtaakin, kunnes lapsi oli syntynyt.



Kello 13.08 jalkovälistä nostettiin syliin uskomattoman pieni, ruttuinen ja hieman sinertävänpunainen poikavauva ja siinä kyllä tuli kyyneliä sekä äidiltä että isältä kuin myös kätilöltäkin. Siinä sitten rintaa suuhun vain heti ja hyvin otti poika kiinni ja osasi imeäkin upeasti. Hetken päästä isä sai leikata napanuoran ja lähtivät sitten kylpemään, isä ja poika. :) Itse synnytin vielä jälkeiset, jotka siis olivat hyvät, toimivat ja labrojen jälkeen todettiin normaaleiksi.



Synnytys oli kaiken kaikkiaan aivan älyttömän upea kokemus ja paras kaikista kolmesta kokemastani. Ensimmäinen täysin kivuton ja upeaa oli myös se, että kun ponnisti ilman supistuksia ei ponnistustarvetta tullut ja vältyttiin repeämiltä ja nirhaumilta, kun työnsi pikkuhiljaa vain rauhassa. Kokonaisuudessaan synnytys kesti hyvin vähän aikaa, avautuminen 4,35h, ponnistus 3 min, jälkeiset 12 min.



Miehen kanssa lähennyimme toisiamme taatusti järjettömän paljon jo ennestään erittäin upeassa parisuhteessa ja hänen läsnäolonsa sai kaiken tuntumaan niin luonnolliselta, rennolta ja rauhoittavalta. Olenkin kiitellyt urakalla.. :) Hän taas ei voi uskoa, miten upea, rohkea, reipas ja täydellinen vaimo hänellä on. Itse vain nautin täysillä tästä synnytyksestä ja tutustuin kaikkeen muuhun yksityiskohtaisesti paitsi siihen kipuun, jonka muistin edellisestä luomusynnytyksestäni.



Tällaisia synnytyksiä tapahtuu varmastikin vain kerran elämässä. Toivon teille kaikille samanlaista! :)

Mitkä olivatkaan pikkumiehen mitat???

Leanna

odotin teidän kanssa yhdessä maalisvauvaa. Tosin aika vähän kirjoittelin, luin lähinnä teidän viestejä odotuksesta. Nyt kävin lukemassa teidän synnytyskertomuksia ja ilokseni huomasin että suurimmalla osalla kaikki oli mennyt hyvin. Meillä kävi todella huonosti. Loistavasti sujuneen raskauden päätteeksi terve lapsi kuoli solmuun napanuorassa juuri ennen synnytystä. Ihana poika syntyi, mutta ristiäisten sijasta järjestimme hautajaiset.



Ihana oli lukea että taidan olla ainoa maaliksissa jonka kohtalo oli näin surullinen. Nauttikaa pienistänne, ne ovat todellisia ihmeitä! Itse en osaa kuvitellakaan miltä tuntuisi jos vauva tosiaan olisi tässä mun kanssa. Me saatiin olla yhdessä vain yksi tunti.



vielä kerran onnea teille kaikille. Käyn välillä kurkkimassa teidän pinossa, mitä teille ja vauvoille kuuluu.



Maria

Mammuliinillahan irtosi istukka ja vauvaa ei kerennyt pelastaa. Suru on todella koetellut maaliksia! Paljon jaksamista ja iso voimahalaus!

Juuri nyt tuli hiljainen hetiki enkä osaa sanoa muuta kuin, koittakaa jaksaa, surkaa suurta surua, tukekaa toisianne, rakastakaa .. Olen todella pahoillani tapahtuneesta !



Emmi