Lue keskustelun säännöt.
Olen 29-vuotias nainen. Muuttuukohan elämäni enää hyväksi?
08.02.2025 |
Ei kukaan voi tietää mutta tuntuu huonolta. Tämän ikäisenä olen jäänyt makaamaan koska en saa enää itseäni ylös. Ihan konkreettisesti tämä sairaus vie totaalisesti voimat ja uskon elämään.
Olen jäljessä niin sanotusti ikätovereihin verrattuna elämästä. En näe ystäviä kuin hyvin harvoin, ei ole omaisuutta yhtään, ei tietenkään lapsia eikä myöskään parisuhdetta. Harrastuksiakaan ei ole. Urankaan kannalta ei hyvin pyyhi.
Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut ja tällä hetkellä ei ole edes voimaa taistella.
Kommentit (42)
Mikä sairaus sinulla on, jos saa kysyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun vellit itsesäälissä, ei muutu. Heti kun rupeat tekemään asioiden eteen jotain, muuttuu. Iällä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Jos jatkat tuota linjaa olet vielä 90-vuotiaana samassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sairaus sinulla on, jos saa kysyä
Diagnoosi toistuva keskivaikean masennuksen masennuskausi. Paska juttu, en pidä tästä lainkaan. Voisipa sen vain repiä irti ja heittää helvettiin. -ap
No voi sentään. Olet vielä nuori. Voit saavuttaa vielä mitä tahansa. Yritä löytää jokin intohimo elämääsi, oli se sitten neulominen, urheilu tai mikä tahansa, se auttaa jaksamaan. Tiedän kyllä tunteen, mitä tarkoitat ja sieltä ei ole helppoa nousta. Kohta huomaat että olet 40 ja elämä lähes ohi.
Hyvinhän nuo kaikki asiat voi saada myöhemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun vellit itsesäälissä, ei muutu. Heti kun rupeat tekemään asioiden eteen jotain, muuttuu. Iällä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Jos jatkat tuota linjaa olet vielä 90-vuotiaana samassa tilanteessa.
On tässä yritetty. Meditaatiota, lääkkeitä, liikettä, terapiaa, itsemyötätuntoa, käsittelyä, päihteettömyyttä, sellaista. Kyllä tässä on itsetuhoisia ajatuksia ja toisaalta rukoilen myös että tästä pääsisi ylös. En tarvitsisi yhtään mitään muuta kuin energiaa, sitten alkaisin toimimaan. -ap
Itse huomaan masentuvani, jos jään paikoilleni, sitä vaan täytyy lähteä sieltä asunnosta pois. Ihan sama minne.
Pääkoppa ei kestä pitkään yksin sisällä oloa, tulee myös fyysisiä oireita. Paniikkihäiriötä, ahdistuneisuutta jne...
Oletan ettei sinulla ole myöskään hyvää ystävää tai kavereita joiden seurassa voisit olla usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä aloin toipumaan jatkuvasti uusiutuvasta masennuksestani noin. 30-31.v. Sitä ennen ajattelin samoin kuin sinä, mutta elämä on sen jälkeen hymyillyt. Olen myös saanut suoritettua yhden korkeakoulututkinnon ja nyt opiskelen 41.v toista. Masennus valitettavasti palasi 40.v aikaan, mutta toisaalta se oli helpompi selättää, kun tiesin sen olevan mahdollista. Meni siis nopeasti ohikin, vaikka mielialani ei niin hyvä olekaan kuin nuo 10.v. Itselläni auttoi terapia, jota kävin reilusti yli sen 3.v sekä se, että aloin vain pakottamaan itseäni asioihin. Opiskelemaan ja urheilemaan. Tiedän, että se ei ole helppoa, mutta sanon tämän siksi, ettet luovuttaisi. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Minulla on traumatausta. Entä sinulla?
Vierailija kirjoitti:
No voi sentään. Olet vielä nuori. Voit saavuttaa vielä mitä tahansa. Yritä löytää jokin intohimo elämääsi, oli se sitten neulominen, urheilu tai mikä tahansa, se auttaa jaksamaan. Tiedän kyllä tunteen, mitä tarkoitat ja sieltä ei ole helppoa nousta. Kohta huomaat että olet 40 ja elämä lähes ohi.
No joo, intohimoni on ruoanlaitto, sitä voisi harrastaa enemmän. On sitäkin tullut ajateltua, ettei tässä ole enää kuin reilu kymmenen vuotta niin pääsee taas uudelle vuosikymmenelle mutta niinhän se menee jokaisella. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eilen olin vielä samanikäinen kanssasi Ap. Tänään juuri tuli 30 vuotta täyteen ja samanlaisten ajatusten kanssa on tullut viimeksi eilen kamppailtua. Kyllähän se harmittaa ja tuntuu pahalta, että ei ole mitään ja opiskelee väärää alaakin. Ei ole voimia eikö jaksamista tai motivaatiota mihinkään. Samaan aikaan kuitenkin tietää, että jos nyt jaksaisi ja ahertaisi vuoden tai kaksi, niin sitten parin vuoden päästä voisi olla täysin erilainen tilanne.
Itse ainakin yritän vielä muuttaa elämänsuunnan. Nämä opinnot loppuun ja hakemaan toiselle alalle, jos en pääse niin sitten vähäksi aikaa taas töihin pohtimaan. Itsellä haaveena muuttaa ulkomaille jossain välissä, mutta vielä pitää kohdemaan kielitaitoa parantaa. No vaikeaa on tosiaan kun ei enää jaksamista tai motivaatiota ole kuin ennen ja asiat vaan harmittaa, joten ymmärrän hyvin sinua Ap.
Ei kai tässä voi muuta sanoa kuin että on meillä vielä aikaa muuttaa elämän suuntaa . Kirjoita vaikka paperille ylös omat haaveesi, miten ne voisi toteuttaa ja hankit apua? olisiko oloosi olemassa jotain apua; keskusteluapua, lääkäreitä, lääkkeitä, liikuntaa, sukulaisten seuraa, ruokavalion muutosta, vitamiineja tms. Jostain jollain voimilla vain täytyy aloittaa jotta voi saavuttaa niitä asioita mitä kaipaa?
Voit ottaa itseäsi niskasta kiinni ja nousta ylös milloin tahansa. Koskaan ei ole väärä hetki, eikä ole liian myöhäistä, niin kauan kuin henki pihisee. Heti jos siltä tuntuu, kannattaa yrittää tehdä jotain asioiden eteen, edes pientä. Jotain vähän enemmän kuin eilen. Elämä koostuu pienistä palasista ja niitä voi keräillä vähän kerrallaan.
29 ei ole erityisen paljoa eikä elämä mitenkään hukkaan heitetty, jos ei ole saanut vielä aikaiseksi juuri mitään. Kaikki tulee ajallaan. Kukaan ei määritä sitä, että elämän pitäisi olla jotenkin valmis ja loppuun hoideltu iässä 30. Pikemminkin päin vastoin, alussa ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä aloin toipumaan jatkuvasti uusiutuvasta masennuksestani noin. 30-31.v. Sitä ennen ajattelin samoin kuin sinä, mutta elämä on sen jälkeen hymyillyt. Olen myös saanut suoritettua yhden korkeakoulututkinnon ja nyt opiskelen 41.v toista. Masennus valitettavasti palasi 40.v aikaan, mutta toisaalta se oli helpompi selättää, kun tiesin sen olevan mahdollista. Meni siis nopeasti ohikin, vaikka mielialani ei niin hyvä olekaan kuin nuo 10.v. Itselläni auttoi terapia, jota kävin reilusti yli sen 3.v sekä se, että aloin vain pakottamaan itseäni asioihin. Opiskelemaan ja urheilemaan. Tiedän, että se ei ole helppoa, mutta sanon tämän siksi, ettet luovuttaisi. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Minulla on traumatausta. Entä sinulla?
Hienoa. Kiitos.
Tiedän, että pitäisi pakottaa itsensä. Joskus pakotankin. Ihan kohta pakotan itseni töihin. Välillä pakotan itseni lenkille. Joka päivä tsemppaan myös siivoamaan. Olo on sielullisesti kuin tyhjiin imetty, voimat on vain kovin rajalliset mutta yritän pakottaa. Tiedättekö kun ei ole enää sitä vahvuutta puristaa, sitä väsyy kun ponnistaa. Ihan perkeleestä. Ja sitten tätä täytyy vielä yrittää selittää niille jotka eivät vain ymmärrä.
On traumatausta, tosi vakavia juttuja siellä mutta olen vahva oikeasti mutta tämä on nyt tällä hetkellä näin.
Jospa elämä vielä voittaisi täälläkin päin.-ap
Rikas statusmies vain hakuseen, sen varaan muutkin av-mammat ovat elämänsä luoneet. Toki jos on vähän kilometrejä liikaa, niin loppuelämä menee kissanruokapurkkien ja hanaviinipakkauksien kanssa :^).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se ihme että ikä aina sanelee kaiken. Ikä sitä ja ikä tätä. Onhan tuolla 50-vuotiaitakin jotka elää elämää täysillä ja onnellisena.
Ei tässä kyllä taidettu väittääkään iän sanelevan mitään.
Vierailija kirjoitti:
Eilen olin vielä samanikäinen kanssasi Ap. Tänään juuri tuli 30 vuotta täyteen ja samanlaisten ajatusten kanssa on tullut viimeksi eilen kamppailtua. Kyllähän se harmittaa ja tuntuu pahalta, että ei ole mitään ja opiskelee väärää alaakin. Ei ole voimia eikö jaksamista tai motivaatiota mihinkään. Samaan aikaan kuitenkin tietää, että jos nyt jaksaisi ja ahertaisi vuoden tai kaksi, niin sitten parin vuoden päästä voisi olla täysin erilainen tilanne.
Itse ainakin yritän vielä muuttaa elämänsuunnan. Nämä opinnot loppuun ja hakemaan toiselle alalle, jos en pääse niin sitten vähäksi aikaa taas töihin pohtimaan. Itsellä haaveena muuttaa ulkomaille jossain välissä, mutta vielä pitää kohdemaan kielitaitoa parantaa. No vaikeaa on tosiaan kun ei enää jaksamista tai motivaatiota ole kuin ennen ja asiat vaan harmittaa, joten ymmärrän hyvin sinua Ap.
Ei kai tässä voi muuta sanoa kuin että on meillä vielä aik
Hyvää syntymäpäivää!
Toivottavasti tämä kolmosella alkava vuosikymmen olisi paras tähän mennessä sinulle, kuten toivon itsellekin.
Paljon tsemppiä opintoihin.
Minulla on takataskussa asioita joista olen haaveillut, ne saa jaksamaan koska ovat realistisia, joten niillä mennään nyt. ap
Mun elämä alkoi hymyillä vasta kun täytin 30! Mieti mitkä asiat haluat elämässäsi muuttaa ja ota yksi kerrallaan ne tehtäviksi. Alku on aina vaikeaa ja uusi voi tuntua epämiellyttävältä mutta se kannattaa. Tämä kuulostaa varmasti hölmöltä mutta mua auttoi se että aloin pitää itse itseäni parhaana kaverinani ja jonain jota haluan hoitaa ja pitää hyvänä.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.
Tuota runoa mietin usein!
Osaatko englantia? Etsi youtubesta dr Scott Eilers -kanava ja ota seurantaan. Moni kehuu kommenteissa, että on ollut enemmän apua kuin terapiasta. Hän tietää mistä puhuu, koska hänellä on itsellään ollut vakava masennus, josta hän on noussut elämään ja opiskellut sitten alalle. Videoissa joskus myös kivaa piilohuumoria ja ehkä silmäniloakin.
Nyt lopetat ton masennusperseilyn ja alat elämään. Ei siinä sen kummempaa
Ei, koska nainen on pilalla +25 v. iässä. Otat kissan ja komeroidut kämppääsi, sitten kuoletut sinne ja kissasi syö raatosi.
On se ihme että ikä aina sanelee kaiken. Ikä sitä ja ikä tätä. Onhan tuolla 50-vuotiaitakin jotka elää elämää täysillä ja onnellisena.