Lue keskustelun säännöt.
Miksi muutun läheisriippuvaiseksi ja ripustautuvaksi aina parisuhteessa?
07.02.2025 |
Esim sinkkuna olin fine vaikka kaipasinkin läheisyyttä usein. Minulla oli intoa ja motivaatiota harrastaa esim käsitöitä ja nautin niiden tekemisestä. Kävin usein lenkeillä ja tapahtumissa.
Sitten kun olen parisuhteessa, minusta tulee sellainen lamaantunut ja masentunut ja saan ainoastaan onnea kumppanin läheisyydestä. Eli jos vaikka kumppanini nukkuu eri aikaan tai lähtee reissuun, masennun heti kun olen yksin eikä tee mieli tehdä mitään. "Tyhjä olo" voisi kuvailla. Esim kaikki käsitöiden tekeminen jne tuntuu masentavalta ja turhalta kun en saa niistä mitään irti. Sitten kun kumppani on taas takaisin, niin olen iloinen ja nauran paljon. Sama juttu eri henkilöiden kanssa. Nykyinen kumppanini on myös ihana, mutta esim nukumme eri aikaan työn takia ja se vaivaa minua kun joudun olla niin paljon yksin. Vaikka tälläisen asian ei pitäisi vaivata, koska minunhan pitäisi olla ihan ok myös yksiksesi? Mutta miksi sitten sinkkuna olen ok yksikseni mutta parisuhteessa kaipaan vain koko ajan kosketusta ja huomiota? Usein myös olen kiinni kumppanissani jatkuvasti ja en tiedä ärsyttääkö se häntä. Tai olen kyllä kysynyt ja sanoo että ei, mutta jos ei uskolla sanoa, että ärsyttää...
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko pystynyt vastaamaan kumppanille mitään, kun hän kysyy, mikä on? Jos et vielä, tuntuuko siltä, että voisit hänelle jotain kertoa siitä, mitä käyt läpi? Ei sellaiseen sävyyn, että hänen pitäisi ratkaista siitä mitään, vaan ihan vain, jotta hän tietää eikä esimerkiksi syytä itseään mielialastasi. Ehkä voisit kertoa, että kun hänen huomionsa on muualla, sulla nousee esille pelko, ettet ole kiinnostava, mutta että tiedät tämän olevan "hassua" tai "hullua" (en tarkoita mitenkään pahalla, se on, mitä on, ja siihen on syynsä, miksi susta tuntuu tältä) ja että otat vastuun asiasta ja katsot, mitä voit sille tehdä.
Sitten huonosta itsetunnosta. Kiusaamisen viestihän on ollut se, että hiljaisuudessasi oli jotain vikaa. Mutta se ei ole mikään luonnonlaki, vaan riippuu ihmisestä, miten hiljaisuuteen suhtautuu. Kumppanisi saattaa nauttiakin siitä, ettet ole koko ajan äänessä, vaan hän saa rauhassa tehdä omia juttujaan. Mutta olivat muut susta mitä mieltä tahansa, lopulta on tärkeintä, että saat itse rauhan asiassa... Mä koitan aina ongelmissani päästä niin syvälle juurisyihin kuin mahdollista, jotta korjaan oikeaa asiaa enkä tuhlaa aikaani tai laita vain laastaria vaikeuksien päälle. Mietin, mikähän sulla on tässä se ihan asian ydin... Onko se menetyksen pelko, että kumppanisi jättää sinut, jos ajattelisi, että olet "tylsä"? Vai haetko jonkinlaista vahvistusta omanarvontunteellesi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet? Mietin tuota ärtymystä/vihan tunnetta silloin, kun kumppanin huomio on kohdistettuna toisaalle. Viha yleensä kertoo siitä, että jotain meille tärkeää on uhattuna, ja voi olla vastareaktio pelkoon... Jos nyt kuvittelet, vaikka ikään kuin hidastetussa filmissä, että kumppanisi kääntää huomion muualle, saatko kiinni siitä, mitä tapahtuu sen hetken ja sinun vihareaktion välillä?