Mies on sairastanut 4 vuotta masennusta

Ap, olet vastuussa lapsistasi, et miehestäsi. Pelasta heidät tai saat asian silmillesi kun he aikuistuvat. Oikeasti, se voi saada miehesi hakeutumaan hoitoon.   

Vierailija kirjoitti:

Ikävä sanoa mutta tilanne on täysin sama kuin jos mies olisi alkoholisti suostumatta hakeutumaan hoitoon. Heitäkin hyysää usein puoliso, kestää loputtomiin sen vastuuttomuuden. Miehelläsi on tavallaan ihan mukavat oltavat, kärsii kyllä mutta on täysin uhriutunut eikä näe miten paljon hän tuottaa tuskaa muille sillä ettei suostu ottamaan vastuuta. Uhrin rooli on siitä kätevä ettei mitään tarvitse tehdä toisin, ei tarvitse ottaa itsestään sitä vastuuta. Sinä mahdollistat tuon kaiken, sekin voi olla vaikea tunnustaa mutta näin se on. Miehen ongelmat ovat todennäköisesti persoonallisuushäiriötasoa.

Hyvä teksti mutta viimeisen virkkeen olisi voinut jättää postaamatta. Mitään tuollaista ei voi ap:n tekstin perusteella sanoa etkä psykiatrikaan ole. Lisäksi jos olisi persoonallisuushäiriö, niin tätä olisi jatkunut koko elämän, ei neljä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Olen/olin samanlaisessa tilanteessa. Mies on nyt vihdoin vuosien masennuksen jälkeen sairaslomalla, terapiassa ja uudella lääkityksellä, ja tilanne on jo selvästi parempi. Toivottavasti toipuminen jatkuu. Minulle oli vaikeinta itsekin masennuksen moneen kertaan sairastaneena ja siitä kovalla työllä parantuneena tuo mitä kuvasit, että mies ei tehnyt elettäkään korjatakseen tilannetta moneen vuoteen. Yhä yrittää venkoilla ihan perusasioissa, esim. pitäisi syödä ennen lääkkeen ottoa tai tulee huono olo, niin hän ei syö silti mitään vaan valittaa huonoa oloa ja ettei halua ottaa lääkettä enää. Turhauttaa itseä tuollainen vastuuttomuus, kun ei sieltä suosta lopulta kuitenkaan nousta muuten kuin ihan itse. Lääkäri ei voi tulla kotiin katsomaan, että ymmärtääkö hän syödä, se pitäisi aikuisen ymmärtää itse. 

Aloite hänen hoitojensa aloitukseen tuli hänen työpaikaltaan, kun sielläkään ei jaksettu enää katsoa jatkuvaa synki

Ja vinkkinä siis sinulle ap, että ottaisin asian ihan tosissaan vakavasti puheeksi miehen kanssa, että hänen tilanne syö koko perhettä etkä tiedä enää mitä tehdä jos mies ei tee itse mitään. Mies on kerta työelämässä, niin työterveydestä saa kyllä apua tuohon tilanteeseen, hänen ei tarvitse yksin yrittää. Ottaa sinne yhteyden ja kertoo tilanteen, niin sieltä laitetaan pyörät pyörimään. Hän voi myös pyytää työpaikkansa esimiestä tai hse-henkilöä ottamaan työterveyteen yhteyttä, jos ei itse kehtaa. 

Masennus voi kestää vuosia ja uusiutua vaikka siitä olisi parantunut.

Jos vaikka sovitte että mis kirjoittaa päiväkirjaa, johon laittaa ne synkät ajatukset silloin kuin sä et niitä pysty vastaanottamaan.

Onko hänellä lääkitys? Saako terapiaan? Jos ei niin lääkäriin pikaisesti.

Pahan olon kyllä saa mulle osa näistä kommenteistakin. En ole itsekään vielä täysin toipunut traumaattisista asioista mitä meille tapahtui. Ne asiat kosketti enemmän mieheni elämää, mutta olinhan minäkin siinä mukana. Mutta tässä erona on se, että minä todella haluaisin eteenpäin, kun meidän on vaan jatkettava tätä elämää menetyksien jälkeenkin. Mies taas tuntuu pitävän kiinni menneestä - tuntee päivittäin surua ja vihaa tapahtuneesta- ikäänkuin peläten että jos menee eteenpäin, hyvätkin muistot kaikesta siitä mitä oli katoavat. Ap 

Jos mies ei suostu hoitoon, tee lasu, jolloin sieltä tullaan antamaan teille apua mm. perhetyöntekijä, jonka kanssa miehen todellakin on syytä tavata usein, sillä he kertovat hänelle miten masennus vaikuttaa elämään lasten kanssa ja he neuvovat mistä hän voi hakea lisää apua. Meidän perheessä vastaavia kokemuksia ja mies alkoi ottaa apua vastaan vasta siinä vaiheessa kun tajusi että todellakin häneltä kielletään lasten kanssa asuminen jos ei ala asiat muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Pahan olon kyllä saa mulle osa näistä kommenteistakin. En ole itsekään vielä täysin toipunut traumaattisista asioista mitä meille tapahtui. Ne asiat kosketti enemmän mieheni elämää, mutta olinhan minäkin siinä mukana. Mutta tässä erona on se, että minä todella haluaisin eteenpäin, kun meidän on vaan jatkettava tätä elämää menetyksien jälkeenkin. Mies taas tuntuu pitävän kiinni menneestä - tuntee päivittäin surua ja vihaa tapahtuneesta- ikäänkuin peläten että jos menee eteenpäin, hyvätkin muistot kaikesta siitä mitä oli katoavat. Ap 

Hakemaan apua yhdessä.  https://www.mielenterveystalo.fi/fi/kriisi-trauma/lapsen-kuolema 

Vierailija kirjoitti:

Pahan olon kyllä saa mulle osa näistä kommenteistakin. En ole itsekään vielä täysin toipunut traumaattisista asioista mitä meille tapahtui. Ne asiat kosketti enemmän mieheni elämää, mutta olinhan minäkin siinä mukana. Mutta tässä erona on se, että minä todella haluaisin eteenpäin, kun meidän on vaan jatkettava tätä elämää menetyksien jälkeenkin. Mies taas tuntuu pitävän kiinni menneestä - tuntee päivittäin surua ja vihaa tapahtuneesta- ikäänkuin peläten että jos menee eteenpäin, hyvätkin muistot kaikesta siitä mitä oli katoavat. Ap 

Tämä on vauvan ilmapiiri valitettavasti, ihmiset anonyyminä kirjoittelee paljon julmemmin kuin tekisivät kasvotusten. Ei tarvitse tietenkään erota ennen kuin on yrittänyt kaikkensa, eikä lapsetkaan nyt vielä ole ihan pilalle menneet.

Olisiko mahdollista, että kirjoittaisit miehelle vaikkapa kirjeen perustuen aloitukseesi ja kommentteihisi, jos puhuminen tuntuu vaikealta, tai miehellä on vaikeuksia kuulla? Sitten katsoisitte yhdessä vaihtoehtoja, esim. tuo työterveys tai sitten omaa kautta lääkäriin, jos ei halua työpaikkaa siihen mukaan. Mahdollisten sairauslomien kannalta olisi kyllä parasta, että työterveys olisi alusta asti mukana. Lääkitystenkin aloittaminen aiheuttaa usein rajujakin fyysisiä oireita, joiden takia pitää olla pois töistä. 

Vierailija kirjoitti:

Mies on tottunut siihen että aloittaja paapoo häntä sairaana ja terveenä. Ei edes yritä parantaa tilannettaan. Vahva suositus aloittajan itsensä ja etenkin heidän lastensa vuoksi: erotkaa! Tietääköhän ap, että masennusta sairastavien lapsilla on kohonnut itsemurhariski etenkin jos lapset elävät vaikutusalttiissa iässä masentuneen kanssa vakituisesti? 

Just tämä kun miehet niin mielellään luovuttaa vaikka omat aivonsa kunhan ei tarvitse nähdä mitään vaivaa minkään suhteen. Kunhan on nainen joka elää ja hengittää heidänkin puolesta ja hoitaa ajattelunkin ettei vain miehen tarvitse. Ja juuri tuo passiivisuus mistä ne niin tykkää on sen masennuksen ja ahdistuksen syy. Niiden elämässä ei ole mitään virikkeitä, ei normaalia määrää stressiä, ei mitään näköalaa tai näkymää kun kaikki on valmiksi purekseltu puolesta. Sitten nämä masentuneet miehet on vielä mestari manipuloitsijoita joten ne oikein tuplaa sen avuttomuutensa ja heittäytyy avuttomammaksi kuin taapero.  Eikä niitä haittaa tartuttaa sitä haitallista käyttäytymismallia omiin lapsiinsa, eikä niitä kiinnosta uupuuko vaimo ja masentuuko kaikesta myös, koska se masentunut vaimo kuitenkin yhä pysyy toimintakykyisenä toisin kuin mies. 

Vierailija kirjoitti:

Pahan olon kyllä saa mulle osa näistä kommenteistakin. En ole itsekään vielä täysin toipunut traumaattisista asioista mitä meille tapahtui. Ne asiat kosketti enemmän mieheni elämää, mutta olinhan minäkin siinä mukana. Mutta tässä erona on se, että minä todella haluaisin eteenpäin, kun meidän on vaan jatkettava tätä elämää menetyksien jälkeenkin. Mies taas tuntuu pitävän kiinni menneestä - tuntee päivittäin surua ja vihaa tapahtuneesta- ikäänkuin peläten että jos menee eteenpäin, hyvätkin muistot kaikesta siitä mitä oli katoavat. Ap 

Totuus sattuu, ja fakta on nyt se että tuo tilanne on täysin epäterve eikä se tule itsestään muuttumaan paremmaksi. Joko mies hakee apua tai sinä jatkat  mahdollistamistasi.

Vierailija kirjoitti:

Pahan olon kyllä saa mulle osa näistä kommenteistakin. En ole itsekään vielä täysin toipunut traumaattisista asioista mitä meille tapahtui. Ne asiat kosketti enemmän mieheni elämää, mutta olinhan minäkin siinä mukana. Mutta tässä erona on se, että minä todella haluaisin eteenpäin, kun meidän on vaan jatkettava tätä elämää menetyksien jälkeenkin. Mies taas tuntuu pitävän kiinni menneestä - tuntee päivittäin surua ja vihaa tapahtuneesta- ikäänkuin peläten että jos menee eteenpäin, hyvätkin muistot kaikesta siitä mitä oli katoavat. Ap 

Miehet on olentoja jotka velloo surussa ja vihassa koko loppuelämänsä jos joskus 17 vuotiaana on jokin 12 vuotias tyttö sanonut heille ei, kun ovat koittaneet lähennellä. Ne kehittää siitä elinikäisen naisvihan, koska eivät edes ymmärrä, että 12v on lapsi. Ne näkee kaikkialla vain heille syntymäetuutena annettujen privileegioiden kieltämistä niiden ihmisten taholta joita heidän pitäisi vapaasti käyttää hyväkseen vain siksi koska syntyi mies sukupuoleen. Joten älä oleta, että hän pääsee ikinä yli. Voit tietysti kysyä aikooko myydä koko tulevaisuutensa ja loppuelämänsä menneille asioille ja niiden vatvomiselle ja kieltää itseltään onnen, mutta älä kuvittele että sieltä mitään järkevää vastausta tulee. Ei vain kuulu miesten tehdasasetukseen. Ja olen muuten ollut yli 10 vuotta tuollaisen masentuneen kanssa ja se vahinko mitä ne tekee lastensa mieleen ja tapaan nähdä elämä, se ikuinen uhri/ ei tästä mitään tule/ei kannata yrittää on vaikeasti pois ohjelmoitavissa. 

Ero kuulostaa julmalta, mutta entä jos hänen elämänsä olisikin parempaa ilman perhettä? Saisi keskittyä vain työhönsä ja itseensä ja olla rauhassa omissa oloissaan?

Huh huh. En pystyisi kunnioittamaan tuollaista miestä joka käyttää puolisoaan jonain terapeuttina eikä suostu hakemaan apua

Jätä se sika

Vierailija kirjoitti:

Huh huh. En pystyisi kunnioittamaan tuollaista miestä joka käyttää puolisoaan jonain terapeuttina eikä suostu hakemaan apua

Minua hämmästyttää myös, että miehellä on ilmeisen kova tarve vuodattaa olojaan ja mielenmaisemiaan, mutta apua hän en halua etsiä 🤔 Mikä vika terapiassa olisi?

Eli tärkeintä on miltä miehestä tuntuu ja miten vaikeaa juuri hänellä on, muista viis!

Vierailija kirjoitti:

Eli tärkeintä on miltä miehestä tuntuu ja miten vaikeaa juuri hänellä on, muista viis!

Tuskin. Hänellä on vain niin paha/huono olo, ettei sen takaa enää näe muiden tarpeita/jaksa huomioida niitä. Ongelma on siinä, ettei hakeudu hoitoon. Tuollaiset esittämäsi tulkinnat on vähän kuin sinua vaadittaisiin ylivoimaisen kipusi takaa huomioimaan myös muiden kipu. Tarvitset ennen sitä kipulääkettä. Tuska tekee jokaisen subjektiiviseksi.

Käsket sen mennä parempiin töihin ja ottamaan itseään niskasta. Kukaan jaksa jotain emo masetujaa katsella vuosikausia. Ihmisillä on asiat liian hyvin nykyään kun on aikaa masentua.

Töihin ja lisää lisää liikuntaa niin masennus säikähtää ja poistuu

Mieti joku paikka minne mennä ja ota omaa aikaa.