Liian iloisen ihmisen kohtaaminen..

Olen keski-iässä. Mulla on lapsen kautta tuttava, joka on aina, siis ihan aina aivan yli-ilonen ihminen. Hän tyyliin hihkuu intoa, kertoo tyyliin aivan onnessaan kuinka on niin kiire koska lapsella on niin paljon harrastuksia, kisoja ja perheellä matkoja jne. Lapsen harrastukset ja menemiset ovat heille todella isossa roolissa, lapsi kilpailee ja tekee vaikka mitä. Olen nämä tarinat kuullu nyt niin monta kertaa, etten enää jaksa kuulla ainuttakaan "lapsella on niin paljon harrastuksoa, ensin mennään aamulla uintiin ja sitten säbäturnaukseen ja sen jlk vielä kaverisynttäreille". 

Mulle tulee hänen seurasssaan niin sellainen olo, että onpa oma elämä hidastemposta ja tulee sellainen olo, etten halua kertoo meidän perheen menemisistä mitään.

Olenko hirveä ihminen kun haluan ottaa etäisyyttä tähän ylipirteeseen ihmiseen, jolla jälkipolvesta tehdään huippu-urheilijaa kovaa vauhtia. Tää äiti ei oikein muusta puhu kun lapsesta, joka on ilmeosen ainutlaatuinen. En vaan jaksa liian täydellisiä ihmisiä enää..