Pääseekö sosiaalisten tilanteiden pelosta ikinä pois?

Kahvikuppineuroosi hävisi iän myötä. Kärsin siitä n. 18-25 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että noi jotka kommentoi täällä että ei toimi se että vaan menee niihin tilanteisiin ei ole kuin ehkä kerran kokeilleet. Sitä pitää vaan jatkaa,

eikä välittää siitä että tuntuu aivan kauhealta. Se menee ohi.

Jatkuva tietoinen altistuminen aiheutti vakavan henkisen romahduksen.

Vierailija kirjoitti:

Itse pääsin terapian avulla eroon.

Itsellä terapia ja ne harjoitukset pahensi ahdistuksen burnoutiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekemällä sitä, mikä pelottaa, vaikka hiukan väkisinkin. Muuttuu rutiiniksi. Itsellä oli esiintyminen tuollainen asia. 

Ei toimi kaikille. Oma vointini meni huonommaksi.

Ei toimi, jos ei tarpeesi toista sitä pelkotilaa.

Vähän sama kun kävisi pelaamassa jääkiekkoa ja sanoisi ensimmäisen pelin jälkeen, että ei minusta tule koskaan hyvää pelaajaa.

Se todellakin vie aikansa, mutta on myös sen arvoista.

Se pelko pitää kokea niin moneen kertaan että sen voittaa . 

Mulla oli tosi paha oireilu noin vuosia sitten. Vaikeita tilanteita päin meneminen vain pahensi tilannetta! Kärsin niin paljon siitä, että vähitellen itsetuntoni mureni. Sain Optipar 20mg säännölliseen käyttöön ja se helpotti oireilua. Uskalsin kohdata vaikeat paikat. Lääkkeellä voin ja pärjään hyvin. Muutoin olisin ehkä työkyvytön ja masentunut. On kaikkien etu, että voin käydä töissä ja olen arvostettu työssäni.

Ei se kyllä helpota itselläni ainakaan vaikka menisi niihin vaikeisiin tilanteisiin. Mutta tunnustan, että käyn niin hitaalla ja ulkonäkökin kamala yms. niin se kaikki hävettää. Että en odotakaan muuttuvani ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Pelko voitetaan menemällä sitä päin ja sen lävitse. 

Sairaalapelko häviää jo sillä jos esim omainen on siellä ja käyt usein tapaamassa.

Mulla terapia auttoi paljon, nyt vielä pitäisi saada hermosto rauhoittumaan niin, ettei mene paniikkiin joka kerta kuin vain olen toisen ihmisen seurassa, ei edes välttämättä niin että puhutaan, vaan ihan vain siitä, että ollaan samassa tilassa.

Minulla se alkoi jo ala-asteiässä. Ei ole poistunut vaikka ikää nyt 36 v. Kaikki sosiaaliset tilanteet ahdistaa ja siksi vietänkin kaiken vapaa-aikani yksin kotona. Myös työt etätyönä kotona. Kaupassa käyn heti 8 aamulla kun vähiten porukkaa.

Huonostihan siitä eroon pääsee tai ainakin hitaasti. Mutta jos oikein hanakasti tekee työtä asian eteen, niin kyllä kait siitä eroonkin pääsee.

Hiki voi olla otsalla monesta muustakin syystä: ehkä on vaihdevuodet ja kuumat aallot iskee juuri väärässä paikassa, on tullut paikalle juosten tai muuten liikkumalla, on vähän kipeä tai huono olo jne. Hikoilun voi ottaa siis rennostikin ja pyyhkiä sitä vaikka ihan avoimesti poiskin. Hiki voi olla eri syistä, eikä niitä kukaan ala toisilta kyselemään, että miksi joku hikoilee.

Vierailija kirjoitti:

Minulla se alkoi jo ala-asteiässä. Ei ole poistunut vaikka ikää nyt 36 v. Kaikki sosiaaliset tilanteet ahdistaa ja siksi vietänkin kaiken vapaa-aikani yksin kotona. Myös työt etätyönä kotona. Kaupassa käyn heti 8 aamulla kun vähiten porukkaa.

Haluatko kertoa, että mistä luulet tuon pelon sinulla johtuvan? Esim. onko se sen takia ettet osaa keskustella ihmisten kanssa ja siksi pelottaa olla muiden kanssa? Tai pelkäätkö nolaavasi itsesi tai että muut tuomitsee? Olisi mieleniintoista kuulla.

Olen itse ollut seurassa jännittäjä, punastelija ja hikoilija koko ikäni. Se johtuu siitä, etten osaa olla oma itseni, jos joku kohdistaa minuun jotain huomiota. Ajattelen, miltä ehkä näytän muiden silmissä yms. Ajatukset pyörivät siis jännittäessäni omassa itsessäni. Mutta jos suuntaankin koko huomioni ja kiinnostukseni muihin paikalla olijoihin, niin en voi ajatella silloin itseäni ja oireetkin ovat silloin laantuneet ja jopa kadonneet. Ongelmia tulee vain, jos en pidä seuralaisestani, eikä hän minusta, koska on aika vaikea suunnata kiinnostustaan johonkuhun, josta ei edes pidä ja jonka kanssa ei lainkaan synkkaa. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja ajatellut sitten vain, että aivan sama, mitä joku minusta ajattelee, minä kuitenkin tykkään itsestäni ja hyväksyn itseni. "Terve" narsisimi siis auttaa myös vähän.

Pääsee, mutta vaatii työtä. Itse pääsin lääkityksen avulla. Ne mahdollistivat siedätyksen ja  sosiaalisiin tilanteisiin menon.

Sen kanssa oppii elämään. Yläkoulun opettajana koen tuon pelon kyllä elämää hankaloittavana asiana, mutta onneksi se ei puske pintaan oppilaiden kanssa vaan vain huoltajien ja kollegoiden kanssa. Yhteistyötahojen kanssa (retkikohteet, kirjastot ym.) onneksi pystyy hoitamaan asiat sähköpostilla.