Ilmeetön tunteeton työkaveri

Vierailija kirjoitti:

Eihän ilmeettömyys tarkoita välttämättä tunteettomuutta. 

Jep. Voi olla esim autisti tai masentunut. 

Ilmiön nimi: aleksitymia 

Vierailija kirjoitti:

Ilmiön nimi: aleksitymia 

Aivan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja naisia kohtaan käyttäydyn ilmeettömästi, tiukan asiallisesti, etäisesti ja jäätävästi, jopa kuin naiset olisivat vain ilmaa. Näinhän naiset ovat aina minuakin kohdelleet, en muusta edes tiedä.

Mä olen nainen ja käyttäydyn näin miespuoleisia työkavereita kohtaan, koska en enää halua tulla työpaikkakiusatuksi siitä että muka yritän iskeä jotakuta työpaikalla. 

Minusta on usein luultu että muka olen kiinnostunut työpaikan jostain/joistain miehistä vaan siksi koska olen nainen ja juttelen joskus niille jotain. 🙄 Sitten vihjaillaan ja kytätään ja kun siitä ahdistuu ja muuttuu hiljaiseksi ja kiusaantuneeksi niin se on heille selvä merkki siitä että olen muka niin rakastunut. 

Minunkin sosiaalista ahdistuneisuuttani on tulkittu väärin tuolla tavalla. 

Dementia.. Siis ap jolla on.

Vierailija kirjoitti:

Dementia.. Siis ap jolla on.

Oma veikkaukseni on peräsuolenlaskeuma.

Olen itse introvertti, mutta ap:n kanssa samoilla linjoilla. Kyllä jokaisen työssäkäyvän pitää osata joskus edes hymyillä, ja siitä on pitkä matka siihen että pitäisi olla joku hölösuu-selkäänpuukottaja-juoruilija. Sellaiset minimi-peruskäytöstavat tulee osata eikä olla ihan pökkelö.

Työkaverillasi on ehkä autismin kirjoa.

Hyvä että ole päässyt, periferiastasi töihin ja huomannut, että ympärillisä on erilaisia ihmisiä. Aloita nyt sinäkin työpaikka kiusaamaan nii kuin muillakin junteilla on tapana, jos kohtaavat esim. Autistisia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Syön evääni ja sitten istun odotellen, milloin lähdetään jatkamaan töitä. Negatiivista supinaa oli tullut siitäkin, kun alkuaikoina lähdin syötyäni itsekseni takaisin työtehtäviin.

Ei minulla yksinkertaisesti ole sanottavaa niihin keskusteluihin, joita kahvihuoneessa käydään. Joskus alkuaikoina koetin puhua jotain ihan vain osallistuakseni, mutta minua katsottiin kuin halpaa makkaraa ja kommenttini ohitettiin.  Joten nyt sitten vain istun ja odotan. Perusilmeelleni en voi mitään. 

Sama oli mullakin, yritin kyllä osallistua keskusteluun, vaikka en olekaan puhelias, mutta minuakin katsottiin kuin halpaa makkaraa ja tämä muuttui kiusaamiseksi ja vittuiluksi. Niinpä lopulta en enää puhunut ja siitäkös kiusaaminen lisääntyi. No keskityin töihini ja pidin työtehtävistä. Säästin rahaa paljon ja otin lopputilin, nyt olen onnellisempi. Uudessa työpaikassa mukavaa. Toisaalta olisi kannattanut lähteä jo aiemmin. Olin ihmeissäni kun minulle puhuttiin ihan normaalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Usein mietin taukohuoneessa, että näyttelevätkö kaikki vain vuorollaan kiinnostusta toistensa juttuihin. Usein nauru kuulostaa ainakin minun korviini tekonaurulta. Tauot ovat minulle raskain osa työtä. Työhön ja alaan liittyviä asioita juttelen mielelläni, tai mikseipä vaikka jotakin ajankohtaisista uutisista, mutta muuten mennään yli tai ali hilseen ja olen aivan pihalla. 

Itse ainakin näyttelen kiinnostunutta, ei minua kiinnosta muiden asiat kovinkaan paljoa, puheliaiden ihmisten kanssa on helppo olla, kun he osaavat puhua mistä vaan, mutta monesti töissä on vaivautunut olo tauolla, kun pitäisi yrittää keksiä puhumista, puolituttujen tai ihmisten joista ei edes pidä, kanssa. Minustakin nämä tauot on työn rasittavin osuus. 

Ryhmähalaukset ja joku limainen 28v. geelitukkajanne tiiminvetäjänä, on se paikka jonne lähettäisin Putinin ja Assadin kun aika koittaa. Hiljainen työkaverisi häpeää teitä!

Ei niille muka hauskoille känni seikkailuille jaksa montaa kertaa nauraa. Varsinkin kun joku kertoo kymmenettä kertaa samaa tarinaa ja sitten hekotellaan. Introverrtinä myös kuuntelee ja muistaa kun joku ekstrovertti kysyy tavan vuoksi saman asian monta kertaa ja varmaan unohtaa keskustelun saman tien.

Olen ollut etätöissä monta vuotta lähes 100% ja ne harvat kerrat kun käyn toimistolla ovat raskaita, avokonttoriin hälinä, ekstrovertit huutavat ja tauot eivät ainakaan rentouta. Jos nyt pitäisi palata toimistolle takaisin töihin vakituisesti niin saisin varmaan hermoromahduksen, siellä ei ole niin minkäänlaista työrauhaa, siellä on myös porukkaa jotka janoavat juoruja ja keksivät niiden puutteessa sitten jotain niistä hiljaista työkavereista jotka eivät halua aukaista yksityiselämäänsä työkavereille, kuvottavaa.

Jos joku ihminen syystä tai toisesta on mielestäni oksettava inhokki, en ota katsekontaktia, yritän kuitenkin ilmeettömyydellä välttää paljastamasta, miten tuo.ällötys minua todella etoo. Se on oikeastaan aika kilttiä, että filtteröin pahimman yökötykseni.

Ihanko sydämestä itkitte työkaverin siskon menehtymistä, vieläkö kotona oli suru ja kyyneleet virtasi. Ettehän tunteneet koko ihmistä. Onko psykopaattista näytellä surua työyhteisössä sosiaalisen hyväksynnän vuoksi vai olla rehellinen oma itsensä. Minun vanhempani kuoli ja työkaverit halasivat kukkien kera, mutta ei kukaan muu itkenyt. Ovatko he sitten kaikki psykopaatteja? Miksi heidän pitäisi itkeä kun eivät tunne minua siviilissä saati vanhempaani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein mietin taukohuoneessa, että näyttelevätkö kaikki vain vuorollaan kiinnostusta toistensa juttuihin. Usein nauru kuulostaa ainakin minun korviini tekonaurulta. Tauot ovat minulle raskain osa työtä. Työhön ja alaan liittyviä asioita juttelen mielelläni, tai mikseipä vaikka jotakin ajankohtaisista uutisista, mutta muuten mennään yli tai ali hilseen ja olen aivan pihalla. 

Itse ainakin näyttelen kiinnostunutta, ei minua kiinnosta muiden asiat kovinkaan paljoa, puheliaiden ihmisten kanssa on helppo olla, kun he osaavat puhua mistä vaan, mutta monesti töissä on vaivautunut olo tauolla, kun pitäisi yrittää keksiä puhumista, puolituttujen tai ihmisten joista ei edes pidä, kanssa. Minustakin nämä tauot on työn rasittavin osuus. 

Minua usein ihmetytti se show, mikä kahvitauolla oli - hirveä naurunremakka. Ja joitain kertoja yritin osallistua keskusteluun, niin varsinkin yksi minua 20 v vanhempi nainen katsoi kuin olisin sanonut jotain kummallista. Joskus kommenttini ehkä tulikin myöhässä, kun en onnistunut saamaan ajoissa suunvuoroa. Myös tilanteet, missä jonkun työkaverin läheinen on kuollut, ovat vaikeita. Ei ole mitään keinoa auttaa sellaisessa tilanteessa, jos ei ole edes kovin tuttu kyseisen kollegan kanssa. Surevan tilanne on aina vaikea, mutta jokaisella on elämässään vastaavia tilanteita. Itse olen joskus yrittänyt sanoa jotain osaaottavaa ja kaunista, mutta se on tulkittu väärin. Mitä sellaisessa tilanteessa sitten odotetaan, jos on vaikkapa melko uusi työyhteisössä tai ei ole läheinen työkaverin kanssa?