Miksi minun kuuluisi mennä mukaan miehen kummilapsen synttäreille?

En minäkään menisi, koska en vain halua ja miehen kummilapsi ei ole minun kummilapseni. Osallistun kuitenkin lahjaan, Ostan/askartelen kortin ja kirjoitan siihen onnittelut  ja mies myös laittaa nimensä samaan korttiin. Osallistun siis omalla tavallani ja se on tuntunut riittävän miehen suvulle ja kummilapsien vanhemmille. Alkuun se hämmensi heitä, mutta mieheni osasi sen nokkelasti selittää osallistumisena" ja saan nyt olla rauhassa. Saan myös kiitokset WhatsAppiin ja kuvan päivänsankarista, johon vastaan tietysti jotakin ystävällistä.

Ihmiset saa rauhoittumaan ns kohteliaalla diplomatialla. Se, mitä he kaakattavat selän takana ei onneksi minulle asti kuulu.

 

Ei sun tarvii. Hoitakoot mies osuutensa. 

Mun mielestä tällaisessa tapauksessa, jossa kummin puoliso ei halua lähteä mukaan on oikeastaan ihan ymmärrettävä. En itsekään haluaisi jonkun ventovieraan kersan syntymäpäiville. Melko ahdistava ajatus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun kuulu mennä minnekään minne et itse halua. Kommunikoikaa !

Aika laittamattomasti sanottu.  Elämässä on paljonkin tilanteita, jossa on vain mentävä sinne, minne ei haluaisi. 

 

Mummoni sanoi aina, että elämässä on vain kaksi pakollista asiaa: syntyä ja kuolla.

Meillä tällainen tilanne. Mies olettaa mun osallistuvan, mutta en koe mitään yhteyttä hänen kummilapseen. Mies ei välttämättä lähde lapsen juhliin, jos minä en tule mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kerran tilanne, että olimme jo naimisissa ja vakiintunut perheellinen pariskunta (vieläkin yhdessä). Yksi läheinen tuttavapariskunta pyysi vain miestä kummiksi ja minut sivuutettiin täysin. Kuitenkin odotettiin panostusta myös minun puoleltani. Mieheni oli varma, että he pyytää myös minut. Vaan ei pyytäneet. Välithän tuossa viileni ja mies loukkaantuu joka kerta, kun en lähde juhliin. Miksi lähtisin?

Et kai väitä että halusit kummiksi?? Se on koiran virka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kerran tilanne, että olimme jo naimisissa ja vakiintunut perheellinen pariskunta (vieläkin yhdessä). Yksi läheinen tuttavapariskunta pyysi vain miestä kummiksi ja minut sivuutettiin täysin. Kuitenkin odotettiin panostusta myös minun puoleltani. Mieheni oli varma, että he pyytää myös minut. Vaan ei pyytäneet. Välithän tuossa viileni ja mies loukkaantuu joka kerta, kun en lähde juhliin. Miksi lähtisin?

Et kai väitä että halusit kummiksi?? Se on koiran virka.

Olisihan se ollut kohteliasta ja etiketin mukaista 

No, meillähän asia näkyy niin, että lapsi jää ilman lahjoja kun ei mies niitä huolehdi. Keksin itselleni parempaa tekemistä myös juhlien aikaan, eipä tarvitse mennä paikalle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ole käynyt miehen sukulaiskutsuilla. He eivät ole minun sukulaisiani, enkä tässä iässä ala leikkiä mitään miehen suvun miniää. Sellainen kuului 100 v takaiseen maalaisyhteiskuntaan, jossa nuorikko muutti häuden jälkeen asumaan miehen kotitaloon käytännössä anopin piiaksi.

Eikä miehesi käy kanssasi sinun sukulaistesi luona, koska he eivät ole hänen sukulaisiaan. Okei. Entä kummanko sukuun lapsenne kuuluvat?

Mies saa itse päättää, käykö minun sukulaisteni luona.

Minun lapseni kuuluvat minun sukuuni. Miehen lapset kuuluvat miehen sukuun.

Eli olette uusperhe, ei yhteisiä lapsia.  No jotenkin tajuan, mutta en itse haluaisi elää noin.

Minä olen alusta asti ollut mukana mieheni lapsuudenperheen kanssa, katson kuuluvani sukuun samoin kuin kaikki muutkin mieheni sisarusten puolisot ja seuraavaan polveen kuuluvien puolisot jne.

Myös miehelläni on ja on ollut luja suhde minun vanhempiini (jo edesmenneet) ja sisaruksiini ja serkkuihinikin ja heidän perheisiinsä.

Meillä ei ole yhteisiä lapsia, vain minulla on edellisestä liitostani, he ovat jo aikaihmisiä ja heidän lapsensa ovat meidän kummankin lapsenlapsia.  Näin se vaan meillä menee. En pystyisi elämään noin tiukasti rajoittuneena, että ei olisi kontakteja toisen sukuun ollenkaan.

Miehen sisaret ovat tänä päivänä minulle hurjan tärkeitä, aiemmin ei ihan niin paljon tekemisissä oltukaan kuin nyt, kun ollaan jo vanhempia ihmisiä ja lapset ns. lentäneet pesästä ja lapsenlapsetkin isoja.

Niin, ja minulla on tosiaan kummilapsi, joka oli minulla jo silloin kun tapasimme mieheni kanssa.  Vähitellen tästä kummilapsesta tuli meidän yhteisemme, kummilapsi itsekin puhuu meistä kummeinaan.  Voi olla, ettei hän edes tiedä, että mieheni ei alunperin ole hänen kumminsa, koska hän oli vielä niin pieni kun mieheni tuli kuvioon.  

Minusta on jotenkin surullista tuollainen jaottelu, että "minä en kuulu hänen sukuunsa eikä hän minun."  Epäilen, että takana on jotain eripuraa tai muuten sellaista, että välit ei pysty muodostumaan hyviksi.  En minä haluaisi olla mikään ulkojäsen.  Kyllähän hyvät tavatkin jo vaatii, että esiinnytään yhdessä.  

Mutta nykyään sitä halutaan olla niin minäminää ja ei kuulu minulle ja en välitä jne.

Vierailija kirjoitti:

Et tietenkään mene, jos sinua ei ole kutsuttu. 

Tämä. Vain kutsutut menevät. 

Sinällään AP et sitten varmaan halua miesystävääsi mukaan kun sinulla on sukulaisten synttäreitä jne.

Vai entä jos sun vaikka veljen lapsella on rippijuhlat, niin haluatko mennä sinne yksin vai yhdessä miehesi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kerran tilanne, että olimme jo naimisissa ja vakiintunut perheellinen pariskunta (vieläkin yhdessä). Yksi läheinen tuttavapariskunta pyysi vain miestä kummiksi ja minut sivuutettiin täysin. Kuitenkin odotettiin panostusta myös minun puoleltani. Mieheni oli varma, että he pyytää myös minut. Vaan ei pyytäneet. Välithän tuossa viileni ja mies loukkaantuu joka kerta, kun en lähde juhliin. Miksi lähtisin?

Onko se jotenkin itsestään selvää ja odotettua, että pariskunnasta molemmat ovat samojen lasten kummeja? Tunnen kyllä lapsia, joiden kummi on vain toinen aviopuolisoista enkä ole pitänyt sitä mitenkään outona.

Mulla on 3 kummilasta ja mieheni ei ole kenenkään kummi.

Hänet on kuitenkin kutsuttu ristiäisiin.

Minä tietenkin hoidan lahjat

No mun miespuolinen serkku on ollut yhdessä vaimonsa kanssa n. 10 vuotta ja koko tänä aikana vaimo on nähnyt anoppinsa eli serkkuni äidin vain muutaman kerran. Ja siis pitkä välimatka ei ole syynä, vaimoa ei vaan kiinnosta luoda mitään suhdetta anoppiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun kuulu mennä minnekään minne et itse halua. Kommunikoikaa !

Aika laittamattomasti sanottu.  Elämässä on paljonkin tilanteita, jossa on vain mentävä sinne, minne ei haluaisi. 

 

Mummoni sanoi aina, että elämässä on vain kaksi pakollista asiaa: syntyä ja kuolla.

No jaa, noinhan sitä on sanottu.  Mutta on niitä muitakin asioita, jotka on pakollisia, jos haluaa elää.  Mutta voihan sitä päättää päivänsä, niin mitään ei tarvitse.

Eikö nykyään enää noudateta tapoja?  Pitäisihän sitä nyt puolisonsa suvulle esittäytyä, omituistahan se on jos lymyää jossain näkymättömissä.  Joku syyhän siihen sitten täytyy olla, jos ei voi olla ihmisten kanssa niin kuin ihmisten kanssa ollaan.  

Kyllä minä menisin miehen kummilapsen juhliin, jos kutsutaan, mutta voisin joskus jättää väliinkin.  Lahjaan varmasti osallistuisin, eihän se iso työ ole.  No jos se kutsu kummilapsen juhlaan esitetään selkeästi niin, että sinne todella kutsutaan vain se kummi, eikä puolisoa mukaan, niin sitten en tietenkään menisi.  Sittenkin laittaisin lapselle jonkun tervehdyksen.  Osoittaisin sillä lailla olevani asian kanssa ihan tasoissa, en "piruuttanikaan" antaisi ymmärtää olevani loukkaantunut.  Koska onhan tuossa joku takana, että vakiintuneesta parista vain toinen pyydetään kummiksi.  Tai sitten lapsen vanhemmat on jotenkin mölöjä.  

Mieheni ei hanki lapselle lahjaa , jos minä en hanki. Sitten jos hän ei pääse juhliin, hän ei toimita edes myöhemmin lahjaa... Hävettää hänen puolestaan

Etiketin näkökulmasta asiassa ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, vaan paljon riippuu suhteenne luonteesta ja siitä, millainen kutsu on kyseessä.

Jos olette vakiintunut pari ja kutsu on osoitettu teille yhdessä, on tavallista, että pariskunta osallistuu yhdessä myös toisen suvun tai läheisten juhliin, vaikka toinen osapuoli ei tuntisi juhlaväkeä kovin hyvin. Tällöin mukana oleminen on enemmän ele puolison tukemiseksi kuin osoitus omasta läheisestä suhteesta kummilapseen.

Toisaalta etiketti ei velvoita osallistumaan kaikkiin puolison menoihin. Jos:

et tunne kummilasta tai hänen perhettään lainkaan,

ette muuten pidä yhteyttä,

kutsu ei ole henkilökohtaisesti sinulle osoitettu,

tai sinulla ei yksinkertaisesti ole halua lähteä,

on täysin hyväksyttävää jäädä pois. Se ei itsessään ole epäkohteliasta.

Tässä tilanteessa huomio kiinnittyy enemmän tapaan, jolla asiasta keskustelitte. Jos vastasit suoraan: "En aio osallistua," miehesi on voinut kokea sen torjuntana häntä kohtaan eikä niinkään syntymäpäiväkutsun hylkäämisenä. Esimerkiksi muotoilu "Kiitos, mutta tällä kertaa jätän väliin. Toivon, että teillä on mukava päivä yhdessä." olisi pehmeämpi.

Yhteenvetona:

Sinulla ei ole etiketin perusteella velvollisuutta mennä miehesi kummilapsen syntymäpäiville, jos et koe siihen syytä.

Jos kyse on miehellesi tärkeästä ihmissuhteesta ja hän toivoo seuraasi, yhdessä osallistuminen olisi kohtelias ja parisuhdetta tukeva ele.

Jos päätät jäädä pois, siitä kannattaa kertoa ystävällisesti ilman vähättelevää sävyä, jotta asia ei näyttäydy miehen läheisten torjumisena.

Jos lapsi ja tämän vanhemmat ovat miehelle läheisiä niin olisi kohteliasta, että sinäkin tutustut heihin.

Aluksi olin itse tilanteessa katkera, jossa minua ei pyydetty. Nykyään en jaksa enää olla. Olen kääntänyt kuitenkin asian niin, että minun ei ole pakko osallistua "velvollisuuksiin" , kuten syntymäpäiville, lahjan ostoon tai aikanaan rippijuhliin. On mies sanonut joskus, että olisi varmasti erilaista jos olisivat pyytäneet kummeiksi yhdessä. 

Jotkut ilmeisesti vaan ovat tuollaisia kummallisia mököttäjiä, etteivät voi tavata puolison sukua. Vihataan ihmisiä, joita ei olla koskaan edes tavattu. 

Vierailija kirjoitti:

No mun miespuolinen serkku on ollut yhdessä vaimonsa kanssa n. 10 vuotta ja koko tänä aikana vaimo on nähnyt anoppinsa eli serkkuni äidin vain muutaman kerran. Ja siis pitkä välimatka ei ole syynä, vaimoa ei vaan kiinnosta luoda mitään suhdetta anoppiinsa.

Olettaisi, että siinä on jotain vialla myös sen puolison taholta ; onko hän äitinsä kanssa missään tekemisissä.  Kyllä minä ainakin antaisin mahdollisuuden anopille, en suoralta kädeltä sanoisi, että ei kiinnosta.  

Mutta tällaistahan tämä välillä on.  Sitten valitetaan, että ei ole tukiverkkoja.  

Jos minun vävyäni ei kiinnostaisi olla minun kanssani missään yhteydessä, niin olisin valtavan loukkaantunut.  Täytyyhän sitä nyt ihmisten keskenään toimeen tulla, kun kerran kuitenkin ollaan ikään kuin samoilla apajilla.  No mistäpä minä tietäisin jos vaikka häntä ei niin kiinnostaisikaan, mutta ainakin pystyy tulemaan meille ja olemaan kuin kotonaan.  Hauskuuttaa minua jutuillaan, mitä ei varmaan tekisi jos ei haluaisi.