Vaikea kysymys minulle; läheinen kuoli ja ei uskovien sukulaisten " käytös"
En pidä itseäni uskovana ihmisenä, sanotaan se heti. Uskon jumalaan mutta en ole mitenkään mukana seurakunnassa ym. En myöskään rukoile säännöllisesti, käy kirkossa tms. Siitä huolimatta toivon että joskus löytäisin jumalan osaksi elämääni. Toivoin ripari iästä lähtien että löytäisin uskovan miehen joka veisi minut osaksi seurakuntaa. Olen aina kokenut oloni hyvin vieraaksi kun olen yrittänyt käydä seurakunnan jutuissa. Mieheni suhdetta uskontoon en juurikaan osaa sanoa ja nyt miehen paapan kuollessa minulle tuli todella omituisia tunteita.
Mieheni suvussa ei kukaan käy kirkossa ja esim. häissä ja kasteessa ovat olleet niitä jotka eivät millään tavalla osallistu. Hyvin passiivisilta vaikuttavat. Nyt suvun vanhin kuoli ja hautajaiset olivat todella surulliset. Nämä jotka ennen olivat suhtautuneet kirkollisiin juttuihin hyvin eäkohteliaasti, rukoilivat hyvin hyvin vuolaasti. Minulle tuli tästä hyvin kiusallinen tunne, ehkä joku osaa selittää minulle miksi. Minusta tuntui siltä että yllättäin jumala kelpasi näille ihmisille hädän hetkellä. Minusta se ei tuntunut reilulta. Ajattelin asiaa vertauksellisesti. Tuttu josta et koskaan kuule mitään kohtaa jonkun surun tai vaikeuden ja hään hetkellä apusi kelpaa. Ei tuntuisi kovin reilulta. Mieheni mielestä olen ymmärtänyt uskon väärin ja hänestä on aivan reilua turvautua jumalaan silloin kun on sen tarpeessa. Saatan olla väärässä ja siksi haluaisinkin kuulla jonkun uskovat mielipiteen asiaan.
Kommentit (3)
Oikeastaan tällä viittaan tuonne Silkkiuikun kirjoitukseen ja se jo varmasti selittää, mitä tarkoitan tämän kommentin otsikolla.
Toisaalta tuli mieleen äitini. Hän on aina pelännyt sitä, jos joku menee liian syvälle seurakunnan toimintaan. Hän on pelännyt sitä siksi, että hän on nuoruudessaan nähnyt ikäviä sattuvan juuri niille, jotka ovat lukeneet Raamattua enemmän. Hän ei halua, että hänen tuttunsa tai sukulaisensa " tulee hulluksi" , kuten hän asian ilmaisee. Eikä hän tarkoita tällä normaalia uskoon höyrähtämistä, vaan ihan oikeita mielenterveydellisiä ongelmia. Hän kuitenkin rukoilee ja se tulee ilmi joskus muistellessa menneitä ja varsinkin, kun saimme lukea hänen päiväkirjamerkintöjään isän sairauden ajalta. Miten uskovainen hän on, sitä en mene sanomaan, mutta rukousyhteys hänellä ainakin on:)
ei todellakaan tarkoita sitä että ihminen ei uskoisi hyvinkin vahvasti jumalaan. Näin esimerkiksi minulla. Itse en usko että seurakunnan toiminnassa mukana olo tai uskon asioista muille puhuminen tekisi minusta mitenkään parempaa ihmistä tai olisi ainoa oikea tapa päästä taivaaseen. Haluan pitää nämä asiat itselläni, enkä retostella niitä muiden kuullen/kanssa.
On sitten uskossa tai ei, Jumalalta saa pyytää apua tilanteessa kuin tilanteessa. Raamatussakin sanotaan, että " huuda minua avuksi hädän hetkenä, niin minä autan sinua" . Valitettavan usein ei kuitenkaan pysähdytä miettimään Jumalaa sitten, kun apu on saatu. Se on se Jumalan suurin toive, että olisimme ihan arjessa yhteydessä Häneen.
Usko ei kuitenkaan ole vain erityistapauksia varten. Usko on luja luottamus siihen, mitä ei nähdä. Uskon päämäärä on sielun pelastus. Eli se on sitä ihan arkista arkea, jossa tilanteessa kuin tilanteessa tuodaan kiitosta Jumalalle ja luotetaan Jumalan johdatukseen. Otetaan vastaan se, mitä Jumalan kädestä tulee ja autetaan lähimmäisiä. Pääpaino on kuitenkin siinä kuoleman jälkeisessä ajassa. Jos ei täällä usko ja vältä syntiä, ei ole mitään, mihin vedota kuoleman jälkeen.
Michaela, kukaan ihminen ei voi sinua viedä osaksi seurakuntaa. Suosittelen sinulle tutustumista kristinuskon perusopetuksiin ja keskustelemaan pastoreiden kanssa uskosta. Sinun uskosi on täysin sinun ja Jumalan välinen asia. Vaikka miehesi uskoisi, se ei tekisi sinusta uskovaa. Ainoa tapa tulla uskoon on pyytää syntejään anteeksi Jumalalta ja siten uudestisyntyä kristityksi. Siihen ei tarvita mitään tiettyjä tunteita eikä hehkutuksia. Jos sinä haluat, sinä saat nyt tässä hetkessä uskoa syntisi anteeksi annetuiksi. Kun sinä haluat uskoa, sinä olet uskovainen.