Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten saisi sellaista rentoutta ja rauhaa lapsiarkeen (yksi taapero)?
17.12.2024 |
Taustaa. Meillä yksi kohta kaksivuotias taapero. Erittäin toivottu ja haluttu lapsi, kaksi vanhempaa, joilla vakituiset työt, omistusasunto, hyvä terveys, ei mitään ns. ylimääräisiä stressitekijöitä elämässä. Ei olla mitään urakiipijöitä, vaan tehdään säännölliset päivätyömme, iltaisin ja viikonloppuisin ei työskennellä. Rahahuolia ei ole, kahdet osallistuvat isovanhemmat, mutta toiset kaukana ja lähellä asuvat vielä työelämässä, säännöllinen arkityö. Viikonloppuisin ja iltaisin kuitenkin mahdollista saada lastenhoitajaa, jos vaan raaskitaan kysyä. Lapsi aloittanut 1 v 8 kk iässä päiväkodin, jossa on 4 pv/vko n. 7,5 h/pv, toinen vanhempi tekee lyhennettyä työaikaa.
Tämän kirjoittaminenkin tuntuu jotenkin hävettävältä, mutta sanon sen suoraan: usein kaipaan iltaisin ja viikonloppuisin ns. "töihin lepäämään". Onko tämä ihan normaali tunne, jota suurin osa vanhemmista tuntee ainakin ajoittain, vai miten voisin muuttaa arkea tai itseäni, ettei tällaista tunnetta tulisi? Lapsi on ihana, mutta myös hyvin tarvitseva. Hyväntuulinen ja hauska, mutta vaatii aivan jatkuvaa vuorovaikutusta. Olen esimerkiksi yrittänyt, että kun lapsi on aamulla ennen minua valmis, nostan hänet pois aamupalapöydästä ja syvennyn itse sanomalehteen. Tämä ei käytännössä onnistu, vaikka yritän useita kertoja viikossa sitä mallintaa, että äiti juo nyt kahvia ja lukee lehteä, äiti tulee kun on valmis. Ja noista lupauksista olen aina todella tarkka, jos olen luvannut, että kun kahvikuppi on tyhjä niin tulen tekemään X, niin oikeasti aina myös tulen, mutta ei. Enkä nyt siis todellakaan haaveile siitä, että voisin lukea jonkun sunnuntai-Hesarin kannesta kanteen, en tietenkään voi vielä vuosiin, sen ymmärrän, mutta jos edes yhden pienen uutisen?
Ulkona oleminen oli ennen meidän pelastus, ulkona lapsi oli, paino sanalla OLI, paljon vähemmän tarvitseva ja pystyi viihdyttämään itseään hetken itsekin. Sielläkin vaatii vanhemman aivan viereen enkä osaa samastua naapureihin, jotka harmittelevat leikkipuistomme aitaamattomuutta, oma taapero ei todellakaan lähde paria metriä kauemmaksi minusta, mutta sain sentään sellaisen pienen levähtämisen hetken ilman jatkuvaa tarvetta puhua paapattaa ja sanallistaa kaikkea mitä lapsi tekee. Mutta kun lumi tuli maahan, loppui taaperon kiinnostus ulkoiluun kuin seinään ja käytännössä kitisee syliin niin kauan kunnes pääsee syliin, ja sieltä ei sitten enää lasketakaan takaisin maahan. Jos ulkona on muita lapsia, viihtyy vähän paremmin, mutta eipä niitä oikein ilta-aikaan etenkään ole.
Lyhyesti sanoen kaipaisin arkeen sellaista hetkeä, ettei minun tarvitsisi sanoa mitään, olla kenenkään kanssa katsekontaktissa tai havainnoida mitään. En tavoittele kuuta taivaalta, ihan oikeasti jo pari minuuttia olisi suuri parannus tähän tilanteeseen. Viimeisin iso askel on se, että nykyään menen joskus vessaan ovi auki, en välttämättä joudu enää ottamaan taaperoa sinne mukaan. Huomaan harmistuvani aivan kohtuuttoman paljon, jos lapsen nukahtaminen illalla venähtää, koska ne illan 1,5-2 h ovat ainoat, jolloin tunnen saavani olla millään tasolla "rauhassa" ja voin laskea kierroksia. Haluaisin, että tuollainen tunne voisi tulla lapsenkin kanssa.
Ja lisään vielä, että meidän perheen ongelma ei ole, että arki olisi täytetty paikasta toiseen juoksemisella, olisi hirveästi harrastuksia, luuhattaisiin kauppakeskuksissa, kyläiltäisiin siellä sun täällä. Päin vastoin, noita on aika vähän, ja koen nimenomaan saavani voimia siitä, että esimerkiksi taaperotempussa (1 x kk) lapsen huomio suuntautuu edes osittain muualle kuin minuun, vaikka minun onkin siellä oltava ihan samalla tavalla jatkuvasti läsnä ja lasta varten kuin arjessakin.
Vinkkejä, ajatuksia, tsemppejä...?
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa muuta kuin, että tuota kestää vielä monta vuotta ja on raskasta aikaa. Meillä lapsi tulee tuijottamaan aivan viereen vessaan ja kommentoi, eikä lähde pois, ruokaa ei saa laittaa rauhassa, aamulla heittäytyy täysin puettavaksi vauvaksi, mutta on jo painava kantaa jne.
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa, elleivät sitten tappele keskenään.
Kiitos kommentista! Jo tuosta tulee sellaista nähdyksi tulemisen tunnetta, että sanot sitä raskaaksi ajaksi. Se on, ja koitan antaa itselleni luvan myös sanoa sen ääneen!
Toinen lapsi on kuitenkin tästä kaikesta huolimatta työn alla, ehkä ne tosiaan voisivat hetken sitten viihdyttää toisiaan. :D Kuulemma vauvan kanssa vielä toimiikin hyvin, mutta isompi on sitten kysymysmerkki.
Voi jestas tätä sanoituslässyttämisen ja ylimenevän tunnepuheen aikakautta. Vaikutat perfektionistiselta kympin tytöltä jolle jämäkkyys ja rajojen laittaminen on ihan hepreaa. Se lapsi ei traumatisoidu jos ei koko ajan saa tahtoaan läpi tai et ole sanoittamassa jatkuvasti kaikkea. eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa
Yhtä fiksu neuvo kuin käskeä sammuttamaan alkavaa huoneistopaloa bensalla. 🤦🏼
Niinpä, hitto miten ajattelemattomia ihmisiä täällä pyörii
Kuten juuri sinä, trolli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa
Yhtä fiksu neuvo kuin käskeä sammuttamaan alkavaa huoneistopaloa bensalla. 🤦🏼
Niinpä, hitto miten ajattelemattomia ihmisiä täällä pyörii
Kuten juuri sinä, trolli.
Ahaa, olet niitä joiden mielestä kanssasi eri mieltä olevan ihmisen on oltava trolli. Tsemppiä vaan.
En suosittele telkkaria tai videoita noin pienen viihdyttämiseksi. Pian hän ei keksi mitään muuta tekemistä ja on koko ajan kärttämässä ruutuaikaa.
Sovi toisen vanhemman kanssa päivittäisestä ajasta, jolloin hän touhuaa jotain lapsen kanssa ja sinä saat levätä. Kuulostaa oudolta, että teitä on kaksi vanhempaa, mutta sinulla ei silti ole omaa aikaa.
Olemalla aikuinen ja sohvalla. Vaaralliset asiat kellariin. Ei ole pakko reagoida koko ajan puheella, voi olla eleitäkin. Huomaa lapsen. Hymy. Lapsi leikkii. Kuulostelee mitä lapsi haluaa sanoa, mitä tuntee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta vanhemmuuden suorittaminen. Ihan hyviä niistä lapsista tulee, vaikka ottaisit rennommin. Vanhemman tehtävä ei ole olla lapselle 24/7 tapahtumajärjestäjä. Tuolla toimintatavalla varmistat vain sen, että lapsen ei tarvitse itse koskaan keksiä mitään.
Meillä jokainen lapsi on nukkunut päiväunia sitterissä pyykinpesukoneen ääressä. Eli on ensin lumotuneena seurannut pyykkikoneen pyörimistä ja nukahtanut siihen. => Varma tapa saada vähintään 30 min omaa aikaa.
Parivuotiaasta lähtien jokaikinen päivä lapset ovat olleet nauliintuneita telkan eteen muumien, tms parissa noin tunnin päivässä ja minä olen ollut lähistöllä omissa puuhissa kuulokkeet korvilla.
Päiväkoti-ikäisinä vähintään tunti ruutuaikaa iltaisin toi vanhemmille myös sen ihanan hengähdystauon. Sama jatkui kouluaikana, ipadit käteen, tunti ajastimeen, vanhemmilla kuulokkeet korville ja ihana hiljaisuus.
Lapset oppivat meillä aikaisin, että jos on tylsää, täytyy itse keksiä tekemistä. Kummatkin ovat nyt kovapalkkaisia dippainssejä, eli ei tämä minun kasvatustyyli ainakaan heidän menestymistään tässä maailmassa pahemmin alentanut.
Vierailija kirjoitti:
En suosittele telkkaria tai videoita noin pienen viihdyttämiseksi. Pian hän ei keksi mitään muuta tekemistä ja on koko ajan kärttämässä ruutuaikaa.
Sovi toisen vanhemman kanssa päivittäisestä ajasta, jolloin hän touhuaa jotain lapsen kanssa ja sinä saat levätä. Kuulostaa oudolta, että teitä on kaksi vanhempaa, mutta sinulla ei silti ole omaa aikaa.
Höpö höpö. Ei Ap:n lapsi tällä hetkelläkään mitään itse keksi, kun vanhemmat keksivät kaiken hänen puolestaan. Ruutuaika kehiin ja lapsi oppii siinä samalla sanan ei merkityksen, kun sitä ruutuaikaa ei enempää tipu. Siinä lyöt samalla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa muuta kuin, että tuota kestää vielä monta vuotta ja on raskasta aikaa. Meillä lapsi tulee tuijottamaan aivan viereen vessaan ja kommentoi, eikä lähde pois, ruokaa ei saa laittaa rauhassa, aamulla heittäytyy täysin puettavaksi vauvaksi, mutta on jo painava kantaa jne.
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa, elleivät sitten tappele keskenään.
Kiitos kommentista! Jo tuosta tulee sellaista nähdyksi tulemisen tunnetta, että sanot sitä raskaaksi ajaksi. Se on, ja koitan antaa itselleni luvan myös sanoa sen ääneen!
Toinen lapsi on kuitenkin tästä kaikesta huolimatta työn alla, ehkä ne tosiaan voisivat hetken sitten viihdyttää toisiaan. :D Kuulemma vauvan kanssa vielä toimiikin hyvin, mutta isompi on sitten kysymysmerkki.
Voi jestas tätä sanoitusläs
Täysin samaa mieltä tuosta sanoituslässytyksestä. Normaalia keskustelua lapsen kanssa ja välillä hiljaa olokin on todella kultaa. :)
Siis eikö se lapsen isä voi olla oman lapsensa kanssa myös. Vaikka ne ulkoilut vuorotellen, silloin toisella on omaa aikaa yksin kotona. Jos ei isä osallistu, älä ainakaan toista lasta siihen tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"sain sentään sellaisen pienen levähtämisen hetken ilman jatkuvaa tarvetta puhua paapattaa ja sanallistaa kaikkea mitä lapsi tekee. Mutta kun lumi tuli maahan, loppui taaperon kiinnostus ulkoiluun kuin seinään ja käytännössä kitisee syliin niin kauan kunnes pääsee syliin, ja sieltä ei sitten enää lasketakaan takaisin maahan."
Tuossa se ongelman ydin tiivistettynä tulikin.
Vilpittömästi kysyn, että mitä sitten teen? Odotan, että kitinä muuttuu itkuksi ja edelleen kieltäydyn ottamasta syliin? Minä seison hangessa ja lapsi itkee istuen vieressä? Kun siis koen tuntevani lapseni kyllä ja tiedän, että hän ei pidä siitä, että lumessa ei voi leikkiä samanlaisia leikkejä, toppahaalarissa on kömpelömpi liikkua ja talvirukkasilla on hankala tarttua mihinkään. Olen ajatellut, että näin pienten kohdalla ei syliä ole tarpeen rajata enempää kuin sitä arjessa ihan luonnostaankin tulee, mutta miten sinä siis toimisit?
Eli siis, otan kyllä syliin, jos lapsi itkee syliin. En anna keksiä, jos lapsi itkee keksiä. En tiedä, mistä on keksitty, ettei meillä sanottaisi ei. Tänään olen jo tässä iltapäivällä kieltänyt hakkaamasta pöytää lusikalla, kiipeämästä pöydälle, tuomasta kirjaa ruokapöytään, tyhjentämästä kauppakassia lattialle, antamasta uutta kanapihviä ennen kuin muuta on edes maistettu...
Sellaista se on. Kuullostaa normaalilta. Jos haluat omaa aikaa niin mies on lapsen kanssa ja sitten toisinpäin.
Itse en hommannut älypuhelinta juuri sen takia että aika menee sitä tuijotellessa kun pitäisi olla lasten kanssa. Ostin vasta sitten kun lapsille hankittiin omia kun olivat 12-14v. En suosittele yhtään digiaikaa noin pienelle, edes filmejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon takia en hommaa lapsia. Ihan hirveää jos ei edes paskalla voi käydä yksin kun pentu vaatii huomiota 24/7.
"En tiedä, kuinka haitallista se on, että sanoo lastaan tyhmäksi, kun hän tekee tyhmyyksiä, mutta ei voi mitään."
On se haitallista. Lapsen itsetunnolle ja minäkuvalle. Opettele sanomaan, että jokin tekeminen on tyhmää, ei että lapsi on tyhmä. Siinä on oikeasti jo iso ero. Ja muista kehua hyvistä asioista ja kehua itse lastakin hyväksi tms, ei ainostaan tekemisiään ja suorituksia. Minäkuvasta muotoutuu silloin positiivinen, ja jo sekin ohjaa enemmän siihen hyvään toimintaan, kuin jos sanotaan lasta tyhmäki tms, niin minäkuvaan alkaa liittyä paljon negatiivisuutta, ja se voi ohjata toimintaa huonoon suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tuohon omaan aikaan. Meillä on molemmilla kerran viikkoon illat, jolloin ei tarvitse tulla kotiin ennen lapsen nukkumaanmenoa. Rehellisesti sanoen illat täysin yksin lapsen kanssa ovat molemmille siinä määrin raskaita, että jos ja kun vapaailtoja pitää olla molemmilla saman verran, en kahta oikein kehtaa itselleni vaatia, kun sitten kahtena iltana viikossa myös hoitaisin aivan kaiken.
Sanoittamisella en muuten myöskään tarkoita sitä, että sanoittaisin erityisesti tunteita, vaan reagoin lapsen vaatimalla tavalla lapsen vuorovaikutuspyrkimyksiin. "Kato", "X piirtää hienosti", "X haluu" vaativat mielestäni aina reaktion. Tämä on ihan normaalia, mutta minua se kieltämättä kuormittaa. Tuntuu hyvältä osalta kommentoijista kuulla, että se saakin tuntua raskaalta, tuntuu muistakin, ja että se myös helpottaa.
No miksei se isä ota välillä koppia lapsen kanssa olosta? Teitä kumminkin on kaksi vanhempaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuon takia en hommaa lapsia. Ihan hirveää jos ei edes paskalla voi käydä yksin kun pentu vaatii huomiota 24/7.
Meillä on neljä lasta. Olen käynyt vessassa yksin. Samoin olen käynyt joka päivä suihkussa. Lapselle ei tarvitse olla joka sekunti sanoittamassa jotain. Ihan normaalipuheellä ja käytöksellä meillä on pärjätty.
Tyypillinen ongelma perheessä jossa on vain yksi lapsi.
Tuliko ap:lle kenties yllätyksenä että ainokainen lapsi tarvitsee vanhempiaan ja hakee koko ajan huomiota?
Meillä vaikein oli vauvavuosi, molempien kanssa, koska nukkuivat huonosti. Ikäeroa 2,5 vuotta, mutta kun nuorempi syntyi, isompi osasi leikkiä itsekseen, ja myöhemmin heistä oli paljon seuraa toisilleen. Eivät tapelleet eivätkä nahistelleet.
Ja voi voi, sitten kun he kasvoivat isoiksi, äiti kyllä sai olla ihan tarpeeksi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"sain sentään sellaisen pienen levähtämisen hetken ilman jatkuvaa tarvetta puhua paapattaa ja sanallistaa kaikkea mitä lapsi tekee. Mutta kun lumi tuli maahan, loppui taaperon kiinnostus ulkoiluun kuin seinään ja käytännössä kitisee syliin niin kauan kunnes pääsee syliin, ja sieltä ei sitten enää lasketakaan takaisin maahan."
Tuossa se ongelman ydin tiivistettynä tulikin.
Vilpittömästi kysyn, että mitä sitten teen? Odotan, että kitinä muuttuu itkuksi ja edelleen kieltäydyn ottamasta syliin? Minä seison hangessa ja lapsi itkee istuen vieressä? Kun siis koen tuntevani lapseni kyllä ja tiedän, että hän ei pidä siitä, että lumessa ei voi leikkiä samanlaisia leikkejä, toppahaalarissa on kömpelömpi liikkua ja talvirukkasilla on hankala tarttua mihinkään. Olen ajatellut, että näin pienten kohdalla ei syliä ole tarpeen rajata enempää kuin sitä arjessa iha
Keskität sen lapsen huomion muuhun kun kitinään ja syliin haluamiseen. Eli menet itse polvillesi sinne maahan. Opastat lapselle uudessa tilanteessa, talvivaatteissa olemisesta siellä lumessa, mitä siellä voi tehdä. Kyllä sen hiekkalapion saa rukkaset kädessäkin otettua ja kaivettua niin kuin hiekkaa, lapiota sitä kippiauton kyytiin ja ajettua sillä. Lumessa voi laskea pyllymäkeä, lumessa voi tehdä lumienkeleitä, lumessa voi äiti vetää lasta pulkassa, siis sinun pitää ohjata, osallistua, ei seisoa tumput suorana. Tiedän, että tuo jatkuva läsnäolo ja pälpätys on raskasta, niin se oli minullekin. Menee vuosi, ja sitten alkaa kyselyikä, se se vasta pälpätystä onkin. Reilu kymmenen vuotta kun menee, niin toivot, että lapsi tekisi kanssasi edelleen enemmän asioita. Ja se tärkein kysymys. Teillä on siis kahden vanhemman perhe. Milloin se toinen vanhempi ottaa vastuuta lapsesta? Vie hänet ulos, että sinä saat olla rauhassa kotona edes puoli tuntia? Koska, jos tunnet, kuten minä tunsin aikoinaan, tuo jonkun ehdotus, että jätä lapsi kotiin toisen vanhemman luo ja lähde jonnekin pois kotoa, ei ainakaan minua olisi auttanut vähääkään. Toki, mielelläni kävin tuolloin ruokakaupassa, siellä sai olla hetken rauhassa, mutta eniten olisin kaivannut nimenomaan sitä, että saaan olla ihan rauhassa yksin kotonani.
Kiva olla lapsettomana voi röhnöttää soffalla ja sormitellla pimpsaa😊
Alue: Aihe vapaa
Tuollaista se vain on. Telkkari on tosi hyvä "lastenvahti" välillä. Ei sitä tarvitse kauaa kerrallaan katsoa eikä kaikkia noin pieniä se edes kiinnosta, mutta jos vaikka saisit siten juotua sen kahvikupillisesi edes rauhassa. Ja sitten, kun teitä on kaksi vanhempaa, otatte vaikka vuoropäivät, jolloin toinen on lapsen kanssa ja toinen saa olla rauhassa hetken.