Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten saisi sellaista rentoutta ja rauhaa lapsiarkeen (yksi taapero)?
17.12.2024 |
Taustaa. Meillä yksi kohta kaksivuotias taapero. Erittäin toivottu ja haluttu lapsi, kaksi vanhempaa, joilla vakituiset työt, omistusasunto, hyvä terveys, ei mitään ns. ylimääräisiä stressitekijöitä elämässä. Ei olla mitään urakiipijöitä, vaan tehdään säännölliset päivätyömme, iltaisin ja viikonloppuisin ei työskennellä. Rahahuolia ei ole, kahdet osallistuvat isovanhemmat, mutta toiset kaukana ja lähellä asuvat vielä työelämässä, säännöllinen arkityö. Viikonloppuisin ja iltaisin kuitenkin mahdollista saada lastenhoitajaa, jos vaan raaskitaan kysyä. Lapsi aloittanut 1 v 8 kk iässä päiväkodin, jossa on 4 pv/vko n. 7,5 h/pv, toinen vanhempi tekee lyhennettyä työaikaa.
Tämän kirjoittaminenkin tuntuu jotenkin hävettävältä, mutta sanon sen suoraan: usein kaipaan iltaisin ja viikonloppuisin ns. "töihin lepäämään". Onko tämä ihan normaali tunne, jota suurin osa vanhemmista tuntee ainakin ajoittain, vai miten voisin muuttaa arkea tai itseäni, ettei tällaista tunnetta tulisi? Lapsi on ihana, mutta myös hyvin tarvitseva. Hyväntuulinen ja hauska, mutta vaatii aivan jatkuvaa vuorovaikutusta. Olen esimerkiksi yrittänyt, että kun lapsi on aamulla ennen minua valmis, nostan hänet pois aamupalapöydästä ja syvennyn itse sanomalehteen. Tämä ei käytännössä onnistu, vaikka yritän useita kertoja viikossa sitä mallintaa, että äiti juo nyt kahvia ja lukee lehteä, äiti tulee kun on valmis. Ja noista lupauksista olen aina todella tarkka, jos olen luvannut, että kun kahvikuppi on tyhjä niin tulen tekemään X, niin oikeasti aina myös tulen, mutta ei. Enkä nyt siis todellakaan haaveile siitä, että voisin lukea jonkun sunnuntai-Hesarin kannesta kanteen, en tietenkään voi vielä vuosiin, sen ymmärrän, mutta jos edes yhden pienen uutisen?
Ulkona oleminen oli ennen meidän pelastus, ulkona lapsi oli, paino sanalla OLI, paljon vähemmän tarvitseva ja pystyi viihdyttämään itseään hetken itsekin. Sielläkin vaatii vanhemman aivan viereen enkä osaa samastua naapureihin, jotka harmittelevat leikkipuistomme aitaamattomuutta, oma taapero ei todellakaan lähde paria metriä kauemmaksi minusta, mutta sain sentään sellaisen pienen levähtämisen hetken ilman jatkuvaa tarvetta puhua paapattaa ja sanallistaa kaikkea mitä lapsi tekee. Mutta kun lumi tuli maahan, loppui taaperon kiinnostus ulkoiluun kuin seinään ja käytännössä kitisee syliin niin kauan kunnes pääsee syliin, ja sieltä ei sitten enää lasketakaan takaisin maahan. Jos ulkona on muita lapsia, viihtyy vähän paremmin, mutta eipä niitä oikein ilta-aikaan etenkään ole.
Lyhyesti sanoen kaipaisin arkeen sellaista hetkeä, ettei minun tarvitsisi sanoa mitään, olla kenenkään kanssa katsekontaktissa tai havainnoida mitään. En tavoittele kuuta taivaalta, ihan oikeasti jo pari minuuttia olisi suuri parannus tähän tilanteeseen. Viimeisin iso askel on se, että nykyään menen joskus vessaan ovi auki, en välttämättä joudu enää ottamaan taaperoa sinne mukaan. Huomaan harmistuvani aivan kohtuuttoman paljon, jos lapsen nukahtaminen illalla venähtää, koska ne illan 1,5-2 h ovat ainoat, jolloin tunnen saavani olla millään tasolla "rauhassa" ja voin laskea kierroksia. Haluaisin, että tuollainen tunne voisi tulla lapsenkin kanssa.
Ja lisään vielä, että meidän perheen ongelma ei ole, että arki olisi täytetty paikasta toiseen juoksemisella, olisi hirveästi harrastuksia, luuhattaisiin kauppakeskuksissa, kyläiltäisiin siellä sun täällä. Päin vastoin, noita on aika vähän, ja koen nimenomaan saavani voimia siitä, että esimerkiksi taaperotempussa (1 x kk) lapsen huomio suuntautuu edes osittain muualle kuin minuun, vaikka minun onkin siellä oltava ihan samalla tavalla jatkuvasti läsnä ja lasta varten kuin arjessakin.
Vinkkejä, ajatuksia, tsemppejä...?
Kommentit (77)
Tuollaista se on pienten kanssa. Meillä toimi aikanaan, että laittoi muumit telluun pyörimään niin sai vähän aikaa olla rauhassa. Pikku Kakkostakin malttoivat jonkin verran katsella. Nuorimmainen tosin ei välittänyt televisiosta, mutta silloin oli jo seuraa vanhemmista sisaruksista.
Pihalla oli myös 90- ja 2000- luvuilla seuraa lapsille ja äideille, joten ulkoiltiin paljon.
Oon ihmetellytkin pihojen ja puistojen autiutta. Onko lasten määrä tosiaankin niin radikaalisti vähentynyt ja elintavat muuttuneet? Ankeampaa tuntuu olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista se on pienten kanssa. Meillä toimi aikanaan, että laittoi muumit telluun pyörimään niin sai vähän aikaa olla rauhassa. Pikku Kakkostakin malttoivat jonkin verran katsella. Nuorimmainen tosin ei välittänyt televisiosta, mutta silloin oli jo seuraa vanhemmista sisaruksista.
Pihalla oli myös 90- ja 2000- luvuilla seuraa lapsille ja äideille, joten ulkoiltiin paljon.
Oon ihmetellytkin pihojen ja puistojen autiutta. Onko lasten määrä tosiaankin niin radikaalisti vähentynyt ja elintavat muuttuneet? Ankeampaa tuntuu olevan.
Kiitos! Minä olen ehkä hölmönä yrittänyt välttää ruutuaikaa kokonaan, ajattelin, että sitten nykysuositusten mukaisesti kaksivuotiaana voitaisiin ruveta katsomaan ajoittain televisiosta just Pikku Kakkosta. Ehkä olen tällä ampunut itseäni nilkkaan ja "kärsinyt turhaan", jos se olisi loppuviimein noin pieni asia ollut, joka olisi omaa jaksamista parantanut. En itse osaa ajatella, että joku Pikku Kakkosen kaltainen laadukas lastenohjelma annosteltuna max. tunti päivään olisi sitä ongelmallisinta ruutuaikaa, mutta silti olen hölmönä jääräpäänä halunnut ruutuajan välttää toistaiseksi kokonaan. Mutta ihan lähitulevaisuudessa ne 2-v synttärit siintävät! :D
Leikkipuistoissa on tosiaan ihan parasta, jos on seuraa myös äidille! Asutaan asuinalueella, jossa asuu hyvin paljon lapsia. Suht lämpimien kelien aikaan puistossa lähes aina seuraa olikin, mutta nyt talvella enää tosi harvoin. :( Mutta sanoisin kyllä kanssa, että se lapsimäärän väheneminen ihan oikeasti näkyy, vanhempieni kotitalon ikkunasta näkyy leikkipuisto, jossa omassa lapsuudessa oli aina leikit päällä, mutta ei siellä enää käy juuri kukaan.
En osaa sanoa muuta kuin, että tuota kestää vielä monta vuotta ja on raskasta aikaa. Meillä lapsi tulee tuijottamaan aivan viereen vessaan ja kommentoi, eikä lähde pois, ruokaa ei saa laittaa rauhassa, aamulla heittäytyy täysin puettavaksi vauvaksi, mutta on jo painava kantaa jne.
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa, elleivät sitten tappele keskenään.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa muuta kuin, että tuota kestää vielä monta vuotta ja on raskasta aikaa. Meillä lapsi tulee tuijottamaan aivan viereen vessaan ja kommentoi, eikä lähde pois, ruokaa ei saa laittaa rauhassa, aamulla heittäytyy täysin puettavaksi vauvaksi, mutta on jo painava kantaa jne.
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa, elleivät sitten tappele keskenään.
Kiitos kommentista! Jo tuosta tulee sellaista nähdyksi tulemisen tunnetta, että sanot sitä raskaaksi ajaksi. Se on, ja koitan antaa itselleni luvan myös sanoa sen ääneen!
Toinen lapsi on kuitenkin tästä kaikesta huolimatta työn alla, ehkä ne tosiaan voisivat hetken sitten viihdyttää toisiaan. :D Kuulemma vauvan kanssa vielä toimiikin hyvin, mutta isompi on sitten kysymysmerkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista se on. Ja kannattaa vaan jaksaa, koska mitä paremmin kasvatat ja opetat lapsen pienestä asti, sitä helpompaa on sitten kun on koululainen ja teini. Koska jos siinä vaiheessa on ongelmia, niin ne ovat aika paljon isompia kuin se ettet saa keskittyä aamun sanomalehteen.
Sen lapsen voi opettaa olemaan rauhassa, keskittymään ja puuhaamaan itsekseen. Sille pitää opettaa mikä on fiksua ja miten kohdellaan muita hyvin. Lasta pitää auttaa oppimaan kestämään vähän tylsyyttä ja odottamista, pitkäjänteisyyttä ja aitä että ei heti anneta periksi jos tuntuu vaikealta tai raskaalta. Ja tietysti kannattaa koko ajan siinä sivussa opettaa matemaattista ajattelua, luonnontieteitä, miten yhteiskunta toimii, satuja ja tarinoita ja uteliaisuutta.
Kaikki tuo vaatii että vanhempi jaksaa olla vuorovaikutuksessa ja oikeasti keskittyä siihen lapseen ja vähän miettiä, että mitä milloinkin tehdään. Mutta se maksaa kyllä sen vaivan takaisin, sitten kun lopputuloksena on fiksu ja ahkera ja rauhallinen teini, joka menee mielellään kouluun ja harrastuksiin, ja jolla on paljon kavereita, pelkkiä positiivisia wilmamerkintöjä ja kiitettävä keskiarvo.
Se menee ohi ajan kanssa. Nyt lapsi on pieni ja tarvitsee vanhempaansa, etenkin, kun hän on arkipäivät päiväkodissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista se on. Ja kannattaa vaan jaksaa, koska mitä paremmin kasvatat ja opetat lapsen pienestä asti, sitä helpompaa on sitten kun on koululainen ja teini. Koska jos siinä vaiheessa on ongelmia, niin ne ovat aika paljon isompia kuin se ettet saa keskittyä aamun sanomalehteen.
Sen lapsen voi opettaa olemaan rauhassa, keskittymään ja puuhaamaan itsekseen. Sille pitää opettaa mikä on fiksua ja miten kohdellaan muita hyvin. Lasta pitää auttaa oppimaan kestämään vähän tylsyyttä ja odottamista, pitkäjänteisyyttä ja aitä että ei heti anneta periksi jos tuntuu vaikealta tai raskaalta. Ja tietysti kannattaa koko ajan siinä sivussa opettaa matemaattista ajattelua, luonnontieteitä, miten yhteiskunta toimii, satuja ja tarinoita ja uteliaisuutta.
Kaikki tuo vaatii että vanhempi jaksaa olla vuorovaikutuksessa ja oikeasti keskittyä siihen lapseen ja vähän miettiä, että mitä milloinkin tehdään. Mutta se maksaa kyllä sen vaivan takaisin, sitt
Lapsen tempperamentti vaikuttaa myös paljon. Itse olen opettanut lapselle vaikka mitä, mutta lapsi on utelias ja itsepäinen rämäpää, jolle sattuu ja tapahtuu. Joudun joka sekunti olemaan tarkkana, kun hän voi tehdä jotain tyhmää, jossa tappaa itsensä.
Aila usein hermo menee itselläkin. En tiedä, kuinka haitallista se on, että sanoo lastaan tyhmäksi, kun hän tekee tyhmyyksiä, mutta ei voi mitään.
Ei varmaan ole vaihtoehto, että toinen vanhempi ottaisi vastuun mikä vanhemmalle kuuluu, ja sinä aikana sinä voisit pitää omaa aikaa jossain poissa kotoa, kuten vaikka uimahallissa tai kahvilassa tai ihan missä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"sain sentään sellaisen pienen levähtämisen hetken ilman jatkuvaa tarvetta puhua paapattaa ja sanallistaa kaikkea mitä lapsi tekee. Mutta kun lumi tuli maahan, loppui taaperon kiinnostus ulkoiluun kuin seinään ja käytännössä kitisee syliin niin kauan kunnes pääsee syliin, ja sieltä ei sitten enää lasketakaan takaisin maahan."
Tuossa se ongelman ydin tiivistettynä tulikin.
Juu ei tarvitse sanallistaa kaikkea, mitä lapsi tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi moni tekee kaksi lähes putkeen, että viihdyttäväy toisiaan.
Tuleeko uuvateille oikeasti vielä vuonna 2024 shokkiyllätyksenä se että pikkulapsiaika on rankkaa?
Anna lapsi huostaan jos paukut ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luen lapselle sitä lehteä ääneen niin saan lukea.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa
Yhtä fiksu neuvo kuin käskeä sammuttamaan alkavaa huoneistopaloa bensalla. 🤦🏼
Anna lapselle iPad ja iso säkillinen karkkia aina kun tarvitset omaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Se menee ohi ajan kanssa. Nyt lapsi on pieni ja tarvitsee vanhempaansa, etenkin, kun hän on arkipäivät päiväkodissa.
Lapsellehan tulee uhmaikä ja silloin lapsi alkaa vetämään hajurakoa vanhempiinsa. Kenen kanssa läheisemmät välit ja keneen luottaa, hänelle raivataan ja temppuillaan. Lapset, jotka uskaltavat näyttää uhmaamaan ja tunteitaan, ovat saaneet hyvän huolenpidon kotonaan. Pelokas lapsi ei uskalla uhmatamitään tai ketään ja hänenlaisiaan monesti kehutaan kiltteydestä. Todellisuudessa lapsella ovat koko ajan antennit pystyssä ja hän seuraa, että muuttuuko tilanne turvattomaksi.
Meillä lapsi itki uhmassaan kun ei voinut olla samaan aikaan molempien vanhempien sylissä. Hänelle piti selittää, että hän voi toki päättää asioista, mutta yliluonnollisia asioita ei tule tapahtumaan. Se oli joko minun tai isänsä syli. No, hän itkurähisi lattialla ja vuoronperään molempien välissä. Lapselle saa jo tuossa vaiheessa sanoa, että hienoa kun opettelet käyttämään omaa tahtoasi. Sitähän tässä maailmassa tarvitaan.
Tuon kolmevuotiaan uhman lisäksi tulee ennen peruskoulua taas uusi pienimuotoinen uhmakausi ja viimeisin on teininä. Kannattaa aina muistaa, että eivät ne lapset ja teinit yleensä uhmassaan tuntemattomille rähise. Lapsen henkiseen kehitykseen kuuluu sen napanuoran katkaisu asteittain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä toisen lapsen saanti voisi auttaa
Yhtä fiksu neuvo kuin käskeä sammuttamaan alkavaa huoneistopaloa bensalla. 🤦🏼
Niinpä, hitto miten ajattelemattomia ihmisiä täällä pyörii
Ymmärrän hyvin ja samaistun etenkin tuohon illan oman hetken tärkeyteen. Olen myöskin introvertti äiti ja kokenut jatkuvan saatavilla olon ja vuorovaikutuksen raskaaksi. Lapset nyt 6 ja 4. Heidän ollessa pienempiä auttoi:
- lapset katsomaan lastenohjelmaa joka iltapäivä siksi aikaa että juon kahvin rauhassa ja kuumana.
- kävelylenkit siten, että lapset ovat rattaissa ja katselevat enimmäkseen maisemia. Itse voi edes jossain määrin olla enemmän omissa ajatuksissa.
- Lasten vesileikit kylppärissä. Tässä viihtyivät hyvin ja itse valvoin sivusta kahvin kanssa.
- Nukuttamisen vuorottelu. Joka toinen ilta isä nukuttaa jolloin sun oma aika on varma vaikka nukahtaminen viivästyisi.
Näistä vaunulenkkejä lukuunottamatta kaikki ovat vieläkin käytössä ja merkittäviä henkireikiä. Tässäkin iässä usein tuntuu että ihan koko ajan vähintään toinen lapsi on vailla jotakin, vaikka ovatkin vähemmän tarvitsevia kuin vaikkapa 1- ja 3-vuotiaina.
Alue: Aihe vapaa
Nostan.