Miksi ihmiset haluaa dramatisoida kokemuksiaan?

Typerä aloitus. Eihän kukaan voi nähdä ja kokea millaista perheessä on elää. Kyseessä on voinut olla vaikka isäpuoli, vaikka ap olisi luullut isäksi.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni kuolema oli itselleni tosi raskas tapahtuma johtuen olosuhteista. Luulen että siitä kehittyi jonkinlainen ptsd.

Isovanhemman kuoleman kokee jokainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummoni kuolema oli itselleni tosi raskas tapahtuma johtuen olosuhteista. Luulen että siitä kehittyi jonkinlainen ptsd.

Isovanhemman kuoleman kokee jokainen

Ei samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Typerä aloitus. Eihän kukaan voi nähdä ja kokea millaista perheessä on elää. Kyseessä on voinut olla vaikka isäpuoli, vaikka ap olisi luullut isäksi.

Sitä voi kato mennä joskus 11 v iässä ekaa kertaa koulukaverin kotona käymään ja nähdä siellä pojan tai tytön isäpuolen, josta puhutaan että se on isä. On ollut siinä isänä pari kolme vuotta, eikä tuoda ilmi, että hän on isäpuoli. Sitten kun tuo asia ei niin omaa itseä kosketa, koska on se oma koti, vanhemmat ym., niin ei ala missään kohtaa selvittämään, onko se mies isä vai isäpuoli. Sitten sitä muistelee joskus 40 vuotta myöhemmin, että kävin silloin koulukaverin luona ja muistan hämärästi sen heidän asunnon ja koulukaverin vanhemmat, isän. Mitähän heille nykyään kuuluu? Kuinkahan paljon sitä on elämän aikana ollut eri asuinpaikoissa ja ympäristöissä asioita, jotka ovat olleet todellisuudessa jotain muuta kuin mitä ne silloin ulkoapäin vaikuttivat? Ja kun lapsena ei näe ja ymmärrä kaikkea samalla lailla kuin aikuisena näkee ja ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummoni kuolema oli itselleni tosi raskas tapahtuma johtuen olosuhteista. Luulen että siitä kehittyi jonkinlainen ptsd.

Isovanhemman kuoleman kokee jokainen

Kokemus on jokaiselle erilainen.

Tosi typerää yrittää vähätellä toisten elämää ja kokemuksia.

Toivoin lapsena että se "isä" tajuaisi tehdä vihdoin itsarin.

Kaikilla kun ei ole isää vaikka jotkut niin luulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummoni kuolema oli itselleni tosi raskas tapahtuma johtuen olosuhteista. Luulen että siitä kehittyi jonkinlainen ptsd.

Isovanhemman kuoleman kokee jokainen

Mitä sitten? Ei ne kokemukset siitä muutu vaikka kaikilta muiltakin olisi kuollut isovanhempi. Oma isovanhempani oli minulle hyvin tärkeä ja läheinen, hän kuoli äkillisesti ollessani nuori.

Mitäs jos se jota luulit isäksi olikin isäpuoli josta ei ollut isäksi ja oikea isä ehkä kuollut? Kyllä siinä aika isätön voi olla.

Isäpuoli, ihminen jota ei voi edes sanoa isäksi... Onhan noita vaihtoehtoja ja syitä miksi olet ymmärtänyt väärin.

Isähän se isäpuolikin on.

Mitä jos "isä" väkivaltainen narkomaani? 

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos "isä" väkivaltainen narkomaani? 

Niin, tai muuten sellainen ihminen josta ei ole isäksi. En koskaa lähtisi arvailemaan toisten kotioloja.

Mulla on pari tuttavaa, jotka mielestäni hakevat huomiota läheisen kuoleman avulla ja hakevat hirveää draamaa aiheesta. Toisen mummo kuoli yli 90-vuotiaana oltuaan useamman vuoden huonokuntoisena aina välillä sairaalassa ja välillä kotihoidon avulla kotona. Kuolema ei voinut tulla yllätyksenä kenellekään. Ystäväni jaksaa vielä useamman vuoden jälkeen jakaa somessaan aina syntymäpäivänä, kuolinpäivänä, jouluna, pyhäinpäivänä ja välillä muuten vain kuvia kynttilöistä, hautakivestä, surullisia ilmeitä itsestään hautakiven vieressä jne. Ymmärrän, että mummo oli hänelle rakas ja kuolema&hautajaiset varmasti surullisia tapahtumia, mutta hyvänen aika - tämä on jo huomionhakuisuutta ja draamailua täysin luonnollisen asian kanssa. 

Toinen tuttu kertoi juuri vuosikymmeniä sairastaneesta isoisästään, joka viimeiset vuotensa makasi puolitiedottomana sänkypotilaana terveyskeskuksessa. Hän kuoli, voi sanoa että vihdoinkin ja onneksi, vuosi sitten. Tuttu kertoi minulle ihan tosissaan, että nyt kun isoisän syntymäpäivä oli juuri ollut, niin "minä heti ajattelin että nyt menen sinne käymään ja vien isoisälle suklaata ja lahjoja, ja sitten päähäni välähti, että eih, ei enää koskaan voi käydä siellä, totuus iski vasten kasvojani siinä hetkessä..." Minä kuuntelin ihan huuli pyöreänä. Satun tietämään, että hän äärimmäisen harvoin kävi isoisäänsä terveyskeskuksessa katsomassa ja tavallaan ymmärrän, koska isoisä siis oli puhekyvytön ja lähinnä nukkui aina. Käsittämätöntä draamailua.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on pari tuttavaa, jotka mielestäni hakevat huomiota läheisen kuoleman avulla ja hakevat hirveää draamaa aiheesta. Toisen mummo kuoli yli 90-vuotiaana oltuaan useamman vuoden huonokuntoisena aina välillä sairaalassa ja välillä kotihoidon avulla kotona. Kuolema ei voinut tulla yllätyksenä kenellekään. Ystäväni jaksaa vielä useamman vuoden jälkeen jakaa somessaan aina syntymäpäivänä, kuolinpäivänä, jouluna, pyhäinpäivänä ja välillä muuten vain kuvia kynttilöistä, hautakivestä, surullisia ilmeitä itsestään hautakiven vieressä jne. Ymmärrän, että mummo oli hänelle rakas ja kuolema&hautajaiset varmasti surullisia tapahtumia, mutta hyvänen aika - tämä on jo huomionhakuisuutta ja draamailua täysin luonnollisen asian kanssa. 

Toinen tuttu kertoi juuri vuosikymmeniä sairastaneesta isoisästään, joka viimeiset vuotensa makasi puolitiedottomana sänkypotilaana terveyskeskuksessa. Hän kuoli, voi sanoa että vihdoinkin ja on

Mikä sulla on kun pitää suhtautua noin negatiivisesti?