Lasten lahjamäärät ja eri-ikäiset lapset?

Vierailija kirjoitti:

Itse koen tärkeäksi, että kaikkien lahjat ovat saman arvoisia. Ennemmin niin päin olen joustanut, että taapero, joka ei vielä ymmärrä lahjojen rahallista arvoa, on saanut vähemmän arvokkaita (mutta mieleisä) lahjoja. Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Sinkkonen sanoi kyllä hyvin että ihmisiä paapotaan nykyään ihan liikaa.😂 

Mun lapset on nuoria aikuisia. Kerroin heille mikä summa mulla on käytössä jokaisen lahjaan ja kysyin haluaako käteisenä vai toivooko jotain lahjaa? Jos toivoi jotain pientä lahjana niin annan loput rahana jne. Mulla ei ole pieniä lapsia enää, siitä en osaa sanoa.

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Vierailija kirjoitti:

Ohis.

Ihmiset elävät kyllä ihmeellisessä utopiassa, jos he kuvittelevat että lapset eivät vertailisi koko ajan keskenään saamaansa kohtelua perheen siellä tai kavereiden kesken.

Olet oikeassa. Aika usein kuulemme lakimiesten puhuvan tästä aiheesta, kun media kertoo hankalista perinnönjaoista. Aikuiset ihmiset riitelevät järjettömällä tavalla, koska ei haluta, että joku saisi yhtään enempää kuin itse saa. Se voi ilmetä  lapsuudenkodin esineissä. Tämä kuulemma pohjautuu siihen, että joku koki lapsena saavansa vähemmän kaikkea kivaa kuin sisarukset. Joissakin perheissä sitä todella tapahtuu ja lapsia kohdellaan silminnähden eriarvoisesti. Tyyliin isosisko sai aina kauniita vaatteita ja hienot nukenvaunut, kun toinen sai vanhoja käytettyjä vaatteita eikä sisko antanut  edes työntää nukenvaunuja. Veli sai hienon pyörän tai  autoradan, kun toinen  poika sai  piirustuslehtiön ja satukirjan. Kateus jäi muhimaan ja tulee päivänvaloon perinnönjaon aikana. Olen itse ainoa lapsi ja kaikkein eniten kaipasin aina sisaruksia.

Meillä ei ole koskaan ollut samaa määrää lahjoja eikä samaa hintaluokkaa. Toiveet on pyritty toteuttamaan. Aina ovat olleet tyytyväisiä. Kolme poikaa on. Kuopus sai toissa jouluna yli 700 euron kitaran. Veljet oli innoissaan, kun pikkuveli sai toivomansa. Isompien lahjat jäi 200 euroon. 

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on nuoria aikuisia. Kerroin heille mikä summa mulla on käytössä jokaisen lahjaan ja kysyin haluaako käteisenä vai toivooko jotain lahjaa? Jos toivoi jotain pientä lahjana niin annan loput rahana jne. Mulla ei ole pieniä lapsia enää, siitä en osaa sanoa.

Rahaa ei toki annettu, mutta tämän tyyppiseen siirryttiin kun ei ollut enää yhtään lasta joka ei uskonut siihen joulupukkiin. Joku pieni yllätyslahja ostettiin ns persoona edellä, ei raha ja isompiin saivat vaikuttaa itse. 

Silloin kun kuopus oli noin puolivuotias, hänelle piti keksimällä keksiä, mitä laittaa pakettiin, että hänkin sai jotain, eikä isommat päässeet ihmettelemään, että eikö hän ole ollut kiltti, ettei saa lahjoja. Kaikenlaista oli isompien jäljiltä hänelle. Hän sai oman tripp trappin ja sillä selitettiin, että se on niin arvokas, ettei hän sen takia saa määrällisesti niin montaa lahjaa kuin isommat. Pienenä lapset ovat tarkkkoja noista määristä, isompana ei niinkään, kunhan eivät ilman jää ja saavat mieluisia lahjoja. Arvolla ei ole enää niin merkitystä, kun niitä arvokkaampia juttuja saavat joskus vuoden aikana, kuten tietokoneen joskus, puhelimen tai vastamelukuulokkeet.

Vierailija kirjoitti:

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Teet nyt ihan omia johtopäätöksiäsi. Omilleen muuttaminen on iloinen tapahtuma ja tärkeää nuorelle. Tottahan toki myös se nuori haluaa asua omillaan. Mutta lapsuudenperhe on silti edelleen hyvin tärkeä ja voi aiheuttaa negatiivisia tunteita, jos kokee, ettei enää samalla tavalla kuulu siihen yksikköön. Se on luonnollista, mutta haluan osoittaa, että omillaan asuva nuori on edelleen aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin kotona asuvat lapset.

Ymmärrän hyvin AP:n ajatusmaailmaa, sillä omilla vanhemmillani oli samanlainen. Tämä johti siihen, että teininäkin sai paljon lahjoja ja jotain lakuja tai kahvikuppeja yksittäispakattuna. Sen sijaan mitään järkevää, mutta kallimpaa en saanut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohis.

Ihmiset elävät kyllä ihmeellisessä utopiassa, jos he kuvittelevat että lapset eivät vertailisi koko ajan keskenään saamaansa kohtelua perheen siellä tai kavereiden kesken.

 

Olet oikeassa. Aika usein kuulemme lakimiesten puhuvan tästä aiheesta, kun media kertoo hankalista perinnönjaoista. Aikuiset ihmiset riitelevät järjettömällä tavalla, koska ei haluta, että joku saisi yhtään enempää kuin itse saa. Se voi ilmetä  lapsuudenkodin esineissä. Tämä kuulemma pohjautuu siihen, että joku koki lapsena saavansa vähemmän kaikkea kivaa kuin sisarukset. Joissakin perheissä sitä todella tapahtuu ja lapsia kohdellaan silminnähden eriarvoisesti. Tyyliin isosisko sai aina kauniita vaatteita ja hienot nukenvaunut, kun toinen sai vanhoja käytettyjä vaatteita eikä sisko antanut  edes työntää nukenvaunuja. Veli sai hienon pyörän tai  autoradan,

Omaelämäkerrallisen muistin jäykkyyteen vaikuttaa olennaisesti se, minkälainen käsitys yksilöllä on itsestään, siksi perheessä kasvaneet lapset saattavat päätyä hämmästelemään sitä, että muistiin nojaavat käsitykset lapsuudenperheestä, erilaisista tapahtumista ja niiden aikajärjestyksestä ovatkin aivan erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Olen ihmiskaupanuhri. Kukaan ei täytä jääkaappiani, eikä pese vessaani, jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Teet nyt ihan omia johtopäätöksiäsi. Omilleen muuttaminen on iloinen tapahtuma ja tärkeää nuorelle. Tottahan toki myös se nuori haluaa asua omillaan. Mutta lapsuudenperhe on silti edelleen hyvin tärkeä ja voi aiheuttaa negatiivisia tunteita, jos kokee, ettei enää samalla tavalla kuulu siihen yksikköön. Se on luonnollista, mutta haluan osoittaa, että omillaan asuva nuori on edelleen aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin kotona asuvat lapset.

Paapotaan nyt sitä aikuista ihmistä ettei vaan sille tule paha mieli. 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat iltatähden, kun olin jo teini. Hän oli tietysti lellittävä lapsi, sai paljon arvokkaampia lahjoja kuin me vanhemmat lapset. En ikinä ymmärtänyt sitä ja pidin hyvin epäreiluna. Toki muunkinlaista epäreiluutta oli perheessämme, ei pelkästään lahjojen muodossa, mutta tunnistan itsessäni edelleen toisinaan sen katkeruuden tunteen. Pieninkin sisarukseni on jo aikuinen ja olemme hyvissä väleissä, mutta edelleen ne epäreiluuden tunteet vaikuttavat suhteeseeni vanhempiani kohtaan.

Kiitos tästä pohdiskelusta. Tein aloituksen, koska halusin näkemyksiä juuri tähän lasten mahdollisesti kokemaan epäreiluuden tunteeseen lahjojen suhteen.

Meillä perheen rahatilanne oli huomattavasti parempi esikoisen, ja keskimmäisen, ollessa ala-asteellla ja heidän silloin saamansa lahjansa olivat arvokkaita. Päiväkotilaisen, eli kuopuksen lahjat olivat silloin luontaisesti pienempiä, joka myös helpotti rahankäyttöä.

Nyt meillä ei ole tällä hetkellä varaa ostaa kolmelle lapselle samassa mittakaavassa kun ennen. Vaihtoehto on käyttää kaikkiin tasapuolisesti vähemmän rahaa, tai ikäperusteisesti käyttää nuorimpaan eniten, jolloin hänen saamansa lahjojen taso oli sama mitä muut saivat hänen ikäisenään.

Ja en tule keskustelemaan tästä rahatilanteesta avoimesti esikoisen kanssa. Aikuistuvan nuoren tehtävä ei ole miettiä perheen raha-asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat iltatähden, kun olin jo teini. Hän oli tietysti lellittävä lapsi, sai paljon arvokkaampia lahjoja kuin me vanhemmat lapset. En ikinä ymmärtänyt sitä ja pidin hyvin epäreiluna. Toki muunkinlaista epäreiluutta oli perheessämme, ei pelkästään lahjojen muodossa, mutta tunnistan itsessäni edelleen toisinaan sen katkeruuden tunteen. Pieninkin sisarukseni on jo aikuinen ja olemme hyvissä väleissä, mutta edelleen ne epäreiluuden tunteet vaikuttavat suhteeseeni vanhempiani kohtaan.

Minkälainen taloudellinen tilanne vanhemmillasi oli, kun sinä olit pieni?  Oliko heillä asuntovelkaa, opintovelkaa tai tosi pienet tulot? Sellaiset asiat vaikuttavat perheen maksukykyyn ja lapsethan syntyvät eri aikoina. Olisiko pienimmän kohdalla ollut jo enemmän väljyyttä käyttövaroissa? Toinen syy voi olla ihan se, että vanhemmille kertyy kokemusta ja esim. joku nuoruudenaikainen ei-saa-tuhlata, ei-saa ostaa-mitään-turhaa -trendit ovat voineet olla ideologisia ja olivat ohi, kun nuorin lapsi syntyi. -Toki kyseessä on voinut olla omiin lapsiin kohdistuva syrjintäkin. Oletko ottanut asian esille äitisi kanssa? Tai isän kanssa, jos äiti ottaa asiat liian raskaasti. On perheitä, joissa mies hanakasti estää vaimoa antamasta lahjoja, olen kuullut  monen ihmisen kertovan siitä. Iän myötä vaimo on ehkä uskaltanut vastustaa puolisoa ja osti siitä johtuen nuorimmalle enemmän lahjoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä kyllä ikinä ole pakettien lukumäärään kiinnitetty huomiota. Pääasia on ollut se, että lahjojen arvo on suunnilleen sama. Eikä koskaan ole kitinää kuulunut aiheesta, aika pienikin lapsi ymmärtää tuollaisen kun ikätasoisesti puhuu asiasta.

Lapsi on vähempi arvoisempi kuin toinen jos hänen lahjaan käyttää vähemmän rahaa? 

Enpä tainnut niin väittää. Itse pidän tärkeänä sitä, että lapset meiltä vanhemmilta pitkässä juoksussa suunnilleen yhtä paljon, oli sitten kyse ihan rahallisesta avusta muuten vain tai lahjoista.

Sinä saat ajatella ja toimia eri tavalla. En tuomitse toisin ajattelevia ihmisiä, jokainen toimii kuten parhaaksi omassa tilanteessaan näkee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Teet nyt ihan omia johtopäätöksiäsi. Omilleen muuttaminen on iloinen tapahtuma ja tärkeää nuorelle. Tottahan toki myös se nuori haluaa asua omillaan. Mutta lapsuudenperhe on silti edelleen hyvin tärkeä ja voi aiheuttaa negatiivisia tunteita, jos kokee, ettei enää samalla tavalla kuulu siihen yksikköön. Se on luonnollista, mutta haluan osoittaa, että omillaan asuva nuori on edelleen aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin kotona asuvat lapset.

Et luota kaavatuksesi ja sitä mitä olet periyttänyt? Minä muistan kaikki kauniit yhteisten hetket, kaikki elämänohjeet, jne  mutta enemmän kuin mitään muuta muistan kuinka rakastettu olen ollut ja olen elämäni jokaisena päivänä vaikka en ole elänyt lapsuutenkodissa lähes kahteenkymmeneen vuoteen eikä sitä horjuta joululahojen rahallinen arvo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat iltatähden, kun olin jo teini. Hän oli tietysti lellittävä lapsi, sai paljon arvokkaampia lahjoja kuin me vanhemmat lapset. En ikinä ymmärtänyt sitä ja pidin hyvin epäreiluna. Toki muunkinlaista epäreiluutta oli perheessämme, ei pelkästään lahjojen muodossa, mutta tunnistan itsessäni edelleen toisinaan sen katkeruuden tunteen. Pieninkin sisarukseni on jo aikuinen ja olemme hyvissä väleissä, mutta edelleen ne epäreiluuden tunteet vaikuttavat suhteeseeni vanhempiani kohtaan.

 

Minkälainen taloudellinen tilanne vanhemmillasi oli, kun sinä olit pieni?  Oliko heillä asuntovelkaa, opintovelkaa tai tosi pienet tulot? Sellaiset asiat vaikuttavat perheen maksukykyyn ja lapsethan syntyvät eri aikoina. Olisiko pienimmän kohdalla ollut jo enemmän väljyyttä käyttövaroissa? Toinen syy voi olla ihan se, että vanhemmille kertyy kokemusta ja esim. joku

Jos taloudellinen tilanne oli iltatähden ollessa pieni parempi, olisi vanhempien lasten tullut saada myös puolestaan rahallisesti arvokkaampia lahjoja tai edes puhdasta rahaa vanhemmilta samassa suhteessa mitä nuorin sai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ostettu aina lapsille lahja sen mukaan, mistä kukin tykkää. Puhelimia ja muuta kallista on turha toivoa. Esim. puhelimet hankitaan tarpeeseen silloin, kun niiden aika on. Lahjan arvo on suunnilleen 50 euroa, nyt varmaan pitää laittaa vähän enemmän, kun hinnat on nousseet. Joskus toisen lahja voi olla kalliimpi, jos jonkun toisen saa vaikka tarjouksesta. Yritän aina löytää jokaiselle mieluisan lahjan. Tämän lisäksi on kaikille sitten suklaata, kosmetiikkaa ym. pientä kivaa. Ihan pienille ei tarvitse paljoakaan, kun pääasiassa leikkivät sitten kuitenkin käärepapereilla ja laatikoilla. Mummut ja muut ostavat näille kuitenkin kaikenlaista. Teineille erityisesti koitan löytää jotain kivaa, josta tykkäävät. Lahjat on tärkeitä isoillekin lapsille. Meillä on viisi lasta. 

Kalliiden asioiden ostamisessa on jännä ero perheiden suhteen. Meillä on puolestaan kaikki kall

Puolensa tässäkin, tiedän. Meillä tämä alkoi oikeastaan siitä, kun lapset alkoi joulun alla toivomaan kaikenlaisia kalliita lahjoja, joita kaverit sai, just kalliita puhelimia ja tabletteja yms. Jotenkin halusin erottaa sellaiset asiat erikseen ja säästää joululahjat yllätyksiksi, jotka olisi kivoja ja käyttökelpoisia, mutta ei mitenkään älyttömän kalliita. Puhelin esim. on kuitenkin sellainen asia, joka on hankittava jokaiselle jossain vaiheessa. Halusin myös ohjata lapsia itseään hankkimaan lahjoja ajatuksella toisille, jotain kivaa, josta lahjan saaja tykkäisi, mutta jonka ei tarvitse maksaa paljon. Meillä on yleisesti ottaen vähän vaatteita, leluja ja tavaroita, jos vertaan muihin perheisiin. En koe, että meillä olisi pelkoa krääsästä. Olen aika minimalisti itse. Lahjojen antaminen ja saaminen on kuitenkin tärkeä osa joulua, minun mielestä. Sen lisäksi ollaan aina oltu aika vähissä varoissa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luinko nyt ihan oikein?! 

Omillaan asuva lapsi saattaa muutenkin välillä kokea ulkopuolisuutta, kun muu perhe asuu yhä samassa kodissa, joten en vahvistaisi sitä ostamalla vähemmän arvokkaita lahjoja.

Mitä helvettiä?! Voi lapsi parkaa kun on joutunut muuttamaan lapsuuden kodistaan itsenäiseen ja aikuiseen elämään.

Teet nyt ihan omia johtopäätöksiäsi. Omilleen muuttaminen on iloinen tapahtuma ja tärkeää nuorelle. Tottahan toki myös se nuori haluaa asua omillaan. Mutta lapsuudenperhe on silti edelleen hyvin tärkeä ja voi aiheuttaa negatiivisia tunteita, jos kokee, ettei enää samalla tavalla kuulu siihen yksikköön. Se on luonnollista, mutta haluan osoittaa, että omillaan asuva nuori on edelleen aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin kotona asuvat lapset.

Jos lapsesi kokee ettei ole enää yhtä tärkeä tai yhtä tärkeä, kuin muut tai sinun pitää jotenkin hyvittää sitä, että hänen elämä ns etenee eikö silloin ole enemmän kyse sinun epävarmuudesta vanhempana? Jäikö jotain tekemättä? Sanomatta? 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat iltatähden, kun olin jo teini. Hän oli tietysti lellittävä lapsi, sai paljon arvokkaampia lahjoja kuin me vanhemmat lapset. En ikinä ymmärtänyt sitä ja pidin hyvin epäreiluna. Toki muunkinlaista epäreiluutta oli perheessämme, ei pelkästään lahjojen muodossa, mutta tunnistan itsessäni edelleen toisinaan sen katkeruuden tunteen. Pieninkin sisarukseni on jo aikuinen ja olemme hyvissä väleissä, mutta edelleen ne epäreiluuden tunteet vaikuttavat suhteeseeni vanhempiani kohtaan.

Vähän samat kokemukset. Ne rahamäärät, jotka pikkuveljeen on laitettu on ihan jotain muuta, kuin meihin kolmeen vanhempaan. Myös silloin, kun vanhemmilla oli jo enemmän rahaa. Kaikki ollaan jo omillamme ja aikuisia, hyvä työpaikat jne. mutta silti nuorin saa jotenkin enemmän. Vanhemmat esim. viettävät aikaa veljen kanssa ja meitä muita ei kutsuta jne. Sinänsä ihan hyvät välit meillä kaikilla, mutta jotenkin ulkopuolinen olo välillä. Yritän kaikin tavoin välttää tätä omien lasteni kanssa, enkä oikein käsitä, että joku niistä voisi olla vähemmän rakas. Pelkkä ajatuskin tekee surulliseksi.