Muita jotka pitkään ajattelivat, että oma lapsuus on ollut ihan hyvä ja tavallinen?

Kun mulla diagnosoitiin ADHD toissa vuonna niin tajusin siinä, että omilla vanhemmillani molemmilla oli se. He kaltoinkohtelivat mua emotionaalisesti usein, nimenomaan tahattomasti. Eivät kestäneet, jos itki. Varsinkin äitini saattoi saada raivarin ja muistan jo, kun olin jotain kolmen vanha niin hän huusi mua lopettamaan märisemisen ja käyttäytymään kuin aikuinen. Aina piti olla kiltti, huomaamaton ja reipas ja mitään vaivaa ei saanut aiheuttaa, kun heillä ei keskittymiskyky riittänyt mun vahtimiseen ja emotionaalisten tarpeiden kohtaamiseen. Molemmilla vanhemmilla oli myös vaikeuksia istua paikoillaan, koko ajan vaihtoivat asentoa ja hypistelivät käsiään.

Isäni kuormittui ihan älyttömän helposti ja käytti tupakkaa rauhoittumiseen. Siksi hän olikin noista kahdesta se rennompi. Äidillä ei ollut muita konsteja rauhoittaa itseään, kuin tehdä kotitöitä raivopäänä. Äiti sanoi, että jäin ainoaksi lapseksi koska uupui jo raskausaikana ja ei muista mun ekasta 25 vuodesta (!) mitään. 

Molemmilla vanhemmillani on koulut menneet aikanaan penkin alle keskittymisvaikeuksien vuoksi. Isäni suvussa on rikollisia ja hän itse rakasti vaaran tunnetta, harrasti moottoriurheilua ja törttöili liikenteessä silloinkin, kun mä olin kyydissä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Aika menee niin nopeasti, että 2000-luvun alkuhan oli ihan äsken! Ja se oli kuitenkin modernia aikaa kännyköineen yms. Vaikuttaa tosi vanhanaikaisilta vanhemmilta, jos ovat silloin vielä ajatelleet, että tuo on hyvä tapa kasvattaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuliko valemuistoja mieleen?

Välillä tulee mieleen, että onko näistä kaikenmaailman terapioista enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun jokainenhan voi lopulta väittää, että oli ihan kamala lapsuus, kun riittävästi kaivelee ja pyörittelee niitä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Päinvastoin. Mä ajattelin että mun lapsuuteni tunnevammaisessa alkoholistiperheessä oli jotain poikkeuksellisen kamalaa ja traumatisoivaa, kunnes aikuisena ymmärsin  että tämähän on hyvinkin yleistä. Ja että kyllä sellaisestakin lapsuudesta voi selvitä.

Juuri näin. "Tilastojen" ja oletusten mukaan mun pitäis olla alkkari narkkis, mutta on talot, autot ja duunissa ollut aina. Taas niiden parempien perheiden kaverit on jotkut aika huonossa jamassa ollut, liekö hengissäkään enää.

Mitä enemmän keskittyy huonoon  sitä enemmän mieli löytää / kehittelee todisteita siitä.

Ketä se hyödyttää?

Kenen elämä siinä meneekään pilalle?

Joo. Kuvailin tosissani lapsuuttani hyväksi, turvalliseksi ja lämpimäksi, kunnes yli nelikymppisenä terapiassa ymmärsin, että tunneilmastohan oli kaukana siitä. Isä oli alkoholisti, äitikin joi kaikki viikonloput. Opin, että alkoholi kuuluu hauskanpitoon ja samaa aloin toteuttaa nuorena. Rikkaampia piti vähän halveksia, hemmetin tärkeilevät porvarit. Irwin ja Badding olivat esikuvia. Muistin huvipuistoreissut, mutta vasta muistoja kaivellessani myös sen, että ne olivat poikkeuksetta hyvitys jostakin. Ei niissä läsnä oltu, vaan suoritettiin alta pois. Kyllä he minua rakastivat, mutta käytännössä olin yksin ja siitä sain myös suurimmat kehut. Kun olin niin kiltti, helppo ja näkymätön, niin fiksu ja pärjäävä. En saanut minkäänlaisia apuja, rajoja tai edes suuntaviivoja elämään. Vanhemmille oli tärkeää, että "sain" tehdä kaikki päätökset ihan itse. Tärkein oppi taisi olla, että perheen asiat eivät kuulu muille ja kaikki vähän hävettää.

Ei pahimmasta päästä, mutta ei optimi. Toivottavasti saan omalta osaltani pärjäämisen häpeälaivaa vähän käännettyä.

Ja edellinen lisää vielä, että pointtihan siellä terapiassa on löytää myös hyvä ja tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa. Eihän siinä mitään järkeä olisikaan, että kaiveltaisiin esiin vain huono ja siinä piehtaroitaisiin. Se, että kaikki vain lakaistaan mielen maton alle, ei poista tiedostamattomia reaktioita. Silloin tulee helposti tajuamattaan jatkaneeksi vanhempiensa viitoittamalla tiellä, vaikka tietoisesti toimisi mielestään toisin.

Kun serkkujen kanssa alettiin juhlia viiskymppisiä, meille alkoi valjeta totuus. Keskusteltiin ja pohdittiin paljon, ja todettiin, että kyllä, näin se on ollut.

Meillä on ollut erityisen hyvä ja turvallinen lapsuus, ympärillä on aina ollut turvallisia, luotettavia ja rakastavia aikuisia (jopa niin hyvin kuin sodassa vammautunut isoisä osasi rakkautta osoittaa). Meitä suojeltiin pahoilta asioilta (naapurin perheväkivaltaa, sotatraumojen kanssa huonommin pärjännyt veteraani), meille annettiin vapautta olla oma itsemne ja vapautta kokeilla asioita, vaikka etuköteen olisi ollut tiedossa, että ei kannata. Meille annettiin käytännön taidot pärjätä elämässä.

Kyllä vanhempamme joivat viinaa, niin 70-luvulla ja 80-luvulla tehtiin. Polttivat tupakkaa, olivat välillä työttömänä tai pitkällä sairauslomalla fyysisten vaivojen takia. Välillä oli rahat todella vähissä. Risua saatiin, jos tehtiin hölmöyksiä (maaseudulla hölmöillessä saattoi lähteä henki) Se ei silti tuonut meidän lasten (puhun nyt kolmesta perheestä) pelkoa, ahdistusta, epävarmuutta, peittelyä, tunnekylmyyttä tai muuya negatiivista. Se TOI meidän elämään esimerkiksi vastuuntuntoa, itseluottamusta ja suvun, joka kaikista rasittavuuksistaan huolimatta ei koskaan käännä selkäänsä, vaikka saatta kommentoida sarkastisesti.

Herttainen sisareni kaasuvalotti minua pitkään Sinulla oli parempi lapsuus kuin minulla-syyllistämisellä. Tämä sisko oli itse asiassa yksi niistä jotka tekivät lapsuudestani todella karmean: esim. jos minulla oli yhtään mitään erilaista kuin siskollani hän nosti asiasta hirveän raivarin. Äitini ratkaisu olikin pukea meidät samanlaisiin vaatteisiin (olemme kumpikin samaa sukupuolta). Jossain kohtaa lakkasin välittämästä ja äitini heitti sisareni pihalle kun tämä täytti 18 koska hän aiheutti muutenkin ongelmia perheessämme. Siskolle oli hankittu apua ja häntä koetettiin ymmärtää mahdollisimman pitkälle mutta rajansa silläkin on.

Sisareni jatkoi syyllistämistä aikuisenakin ja touhu alkoi olla todella pimeää joten katkaisin välit häneen. Semmosta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Sanoisin, että vaikka oli ollut ruumillista kurittamista, ei se välttämättä ole ristiriidassa sen kanssa, että olisi ollut hyvä lapsuus. Jos kurittamisen taustalla on ollut vanhempien vanhanaikaiset mutta hyvää tarkoittavat kasvatuskäsitykset niin, että heidän mielestään se kuului asiaan, että tarvittaessa myös vyötä käytettiin, niin lasta on silti voitu kohdella kokonaisuutena hyvin. Täysin eri asia on taas se, jos lasta hakattu mielivaltaisesta ilman mitään kasvatuksellista ajatusta taustalla.

Tarkoitan sanoa sitä, että jos itse koet, että lapsuus oli hyvä, ja nyt vasta olet tajunnut, että muita ei silloin kuritettu, muuttaako se lopulta mitään?

jokaisen lapsuus on omanlainen

Oletko masentunut tai uupunut? On ihan tutkittu, että huono lapsuus ei pelkästään aiheuta masennusta, vaan masennus aiheuttaa huonoa lapsuutta. Masentuneena mieleen tulee enemmän huonoja muistoja, ne korostuvat, muuttuvat pahemmaksi ja niihin suhtautuu eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Tuliko valemuistoja mieleen?

Todellakin tämä. Se trendi ei ole vanhentunut näköjään vieläkään. 

👩🏻: Olen erityinen, minulla on niiin traumaattinen lapsuus😫

Vierailija kirjoitti:

👩🏻: Olen erityinen, minulla on niiin traumaattinen lapsuus😫

Todellakin tämä. Kokemuksella näistä akoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuliko valemuistoja mieleen?

 

Minä kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa jo 8-vuotiaasta alkaen. Jos epäilen muistiani, voin aina tarkistaa.

Hain myös aikanaan selostuksen lääkärikäynnistä joka todisti erään varhaislapsuuden tapahtuman. Äitini oli kieltänyt ettei sellaista (tapaturmaa) ollut tapahtunut. 

No joo, olihan se ihan kiva, kun isoveli katkaisi veitsellä puhelimen johdon, ettei apua voi soittaa, ja sitten piti veistä mun kaulalla, jotta vanhemmat antaa sille oman kotiavaimen. Hän vaan halusi huinia pitkin kaupunkia niin myöhään kuin haluaa. Ja muutakin mukavaa oli ihan yllin kyllin.

Osat lapsuudesta olivat kuitenkin ihan hyviä, ei se pelkkää kamaluutta ollut.

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut tai uupunut? On ihan tutkittu, että huono lapsuus ei pelkästään aiheuta masennusta, vaan masennus aiheuttaa huonoa lapsuutta. Masentuneena mieleen tulee enemmän huonoja muistoja, ne korostuvat, muuttuvat pahemmaksi ja niihin suhtautuu eri tavalla.

En ole masentunut. Normaalit vanhemmat eivät tuo lapsille videovuokraamosta kauhuelokuvia, pelottele sairauksilla, hauku huo raksi tai heittele tavaroilla päin.

Ap

Mul on kakkahätä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuliko valemuistoja mieleen?

 

Minä kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa jo 8-vuotiaasta alkaen. Jos epäilen muistiani, voin aina tarkistaa.

Hain myös aikanaan selostuksen lääkärikäynnistä joka todisti erään varhaislapsuuden tapahtuman. Äitini oli kieltänyt ettei sellaista (tapaturmaa) ollut tapahtunut. 

Olet yks saatanan sekopää ja olit jo teininä.