Miksi ihmiset ajattelevat että rankka elämä olisi hyväksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaa se lisää voimaa kun huomaa että kestinpä tuonkin, verrattuna helppoon eloon. Tietysti liian rankka taas vie voimia.

 

Eiks silti olisi huomattavasti mukavampaa jos ei tarvitsisi kestää 'tuotakin'?

Kaiketi. Mukavuus on mukavaa, mutta se on eri keskustelunaihe.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyviä puolia itse näet elämänkokemuksen hankkimisessa, ap?

Itse en usko että rankat kokemukset itsessään jalostavat ketään. Yleensä nämä rankan elämän paremmuuden korostajat ovat niitä jotka nimittävät muita ihmisiä pumpulissa kasvaneiksi ja vähättelevät muiden kokemuksia.

Etkö oikeasti näe mitään hyvää siinä, että on kokenut erilaisia asioita? Tässä ketjussakin on sulle hyviä vastauksia. 

Mitä hyvää on esimerkiksi siinä että joutui pelkäämään kotona koko lapsuuden? Tai vanhemman tai jonkun muun läheisen menettämisessä?

Se on ehkä eri asia, että lähipuistossa joutui riitaan hiekkalaatikolla kun olin 4v.

Olet jumittunut uhriksi, huomaan.

Menetin vanhemman lapsena, ja siitä seurasi kaiken surun ja tragedian ohella myös se, että opin pitämään itsestäni huolta varhain ja kunnolla. Opin nuorena sellaisia, mitä muut oppivat vasta aikuisina, jos silloinkaan. Opin myös sen, mitä joku jo sanoi: tiedän nyt että selviän pahoista paikoista. Opin myös hyväksymään kuoleman ja elämän sattumanvaraisuutta. 

Ja juu, ihan helvettiähän se oli, ja pilasi elämäni vuosikausiksi, ja hävitti turvallisuudentunteen ja päätti lapsuuteni kerta iskulla. Asiat ei silti ole pelkästään pahoja. Suosittelen samaa asennetta sinulle, ap.

Mihinkään sinä sitten olet jumittunut?

Hienoa, jos koet oppineesi noista kokemuksistasi jotain. Mutta kannattaa huomioida, että kaikilla ei ole ollut samanlaista elämää kuin sinulla. Esimerkiksi perusturvallisuuden puuttuminen ja ilman asianmukaista tukea ja turvaa jääminen varhaislapsuudessa vaikuttaa lapsen kehitykseen, ilman että lapsi itse voi sille mitään. Kaikki ei siis ole ihan vain asenteesta kiinni, kuten sinä vaikutat kuvittelevan.

Koska liian helppo elämä on aina huono juttu. Se tuhoaa ihmisen joka tapauksessa.

Pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi. Pelkäsin mennä kotiin ja olla siellä, Pelkäsin läheisteni puolesta. Olin tuolloin ala-asteikäinen. En koe tämän millään tavalla vahvistaneen minua, päinvastoin. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kokea tuollaista.

Mies saattaa pyörtyä, on uupunut, kokee loppuun palamisen, menettää kontrollin alkoholin käytössä, murtuu onnettomuuden seurauksena tai on ongelmia ihmissuhteissa tai työssä. Jotain voi tapahtua yhtäkkiä. Jotkut miehet heräävät aamulla itkuisina ja tajuavat äkkiä, että maailma on muuttunut. Jokin miehen sisällä on murtanut egon kuoren, mikä saa aikaan hänen vajoamiswn sieluunsa. Mies tulee yhtäkkiä kosketuksiin hänessä olevan sellaisen kohdan kanssa joka oli pysynyt hänellä siihen asti suljettuna. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuutta, sillä hänellä ei ole voimia käsitellä kaikkia siellä vaikuttavia voimia, eikä hän tiedä tietä sieltä pois.

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi. Pelkäsin mennä kotiin ja olla siellä, Pelkäsin läheisteni puolesta. Olin tuolloin ala-asteikäinen. En koe tämän millään tavalla vahvistaneen minua, päinvastoin. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kokea tuollaista.

Osaat ainakin olla varuillasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyviä puolia itse näet elämänkokemuksen hankkimisessa, ap?

Itse en usko että rankat kokemukset itsessään jalostavat ketään. Yleensä nämä rankan elämän paremmuuden korostajat ovat niitä jotka nimittävät muita ihmisiä pumpulissa kasvaneiksi ja vähättelevät muiden kokemuksia.

Etkö oikeasti näe mitään hyvää siinä, että on kokenut erilaisia asioita? Tässä ketjussakin on sulle hyviä vastauksia. 

Mitä hyvää on esimerkiksi siinä että joutui pelkäämään kotona koko lapsuuden? Tai vanhemman tai jonkun muun läheisen menettämisessä?

Se on ehkä eri asia, että lähipuistossa joutui riitaan hiekkalaatikolla kun olin 4v.

Olet jumittunut uhriksi, huomaan.

Menetin vanhemman lapsena, ja siitä seurasi kaiken surun ja tragedian ohella myös se, että opin pitämään itsestäni huolta varhain ja kunnolla. Opin nuorena sellaisia, mitä muut oppivat vasta aikuisina, jos silloinkaan. Opin myös sen, mitä joku jo sanoi: tiedän nyt että selviän pahoista paikoista. Opin myös hyväksymään kuoleman ja elämän sattumanvaraisuutta. 

Ja juu, ihan helvettiähän se oli, ja pilasi elämäni vuosikausiksi, ja hävitti turvallisuudentunteen ja päätti lapsuuteni kerta iskulla. Asiat ei silti ole pelkästään pahoja. Suosittelen samaa asennetta sinulle, ap.

Olen menettänyt molemmat biologiset vanhempani lapsena, mutta ei siitä mitään positiivista seurannut. Lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus ja kaikin tavoin turvattu elämä, sekä läheisiltä saatu tuki ja turva on olleet ne asiat, mitkä on vahvistaneet minua ja antaneet mahdollisuuksia elämään. En koe että nuo lapsuudessa koetut menetykset olisi vaikuttaneet näihin.

Kaikki mikä ei tapa vituttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi. Pelkäsin mennä kotiin ja olla siellä, Pelkäsin läheisteni puolesta. Olin tuolloin ala-asteikäinen. En koe tämän millään tavalla vahvistaneen minua, päinvastoin. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kokea tuollaista.

Osaat ainakin olla varuillasi.

Joo, vielä näin 20 vuoden jälkeenkin säpsähtelen äkillisiä ääniä ja näen joskus painajaisia lapsuudestani. Tosi vahvistavaa.

Tunnen yhden tällaisen rankka elämä uuhaah vahvistaa. Hänen eli ilmeisen turvatun lapsuuden tavallisessa perheessä, mutta toinen vanhempi kuoli tämän tutun ollessa yläasteikäinen. Siitä alkoi hänen uskomuksensa, että rankka elämä vahvistaa ja kasvattaa, koska hän ilmeisesti koki itsensä kasvaneen vanhempansa kuoleman jälkeen. Harmi vaan, että hän ei osannut suhteuttaa omaa kokemustaan, vaan luuli että se on yleistettävissä kaikkien muidenkin elämään. Hän mm. alkoi saarnata muille siitä että ette voi tietää sitä tai tätä kun ette ole kokeneet vanhemman kuolemaa, käytti siis tätä omaa kokemustaan vertailukohtana kaikkeen ja kaikkiin.

Itse en olisi halunnut "rankkaa" elämää, mutta se kuitenkin tuli, sairauden kautta. Työ, ammatti, ajokortti ja auto lähti tuosta noin. Muutto oli myös pakko tehdä. Edelleen sairaus on vaikeahoitoinen ja sen takia en pysty edes autoa ajamaan. Kaksi aivoleikkausta tehty, mutta ei siltikään auta. Tämän myötä todettu myös masennus.

Mutta itse olen selvinnyt tästä kaikesta, hankkinut uuden ammatin, työn, asunnon ja järjestellyt kulkemiset kuntoon. Pidän itseäni selviytyjänä, sillä pystyn elämään omasta mielestä normaalia elämää, vaikka epilepsiakohtaus saattaa yllättää minä hetkenä tahansa, vaikka junassa tai töitä tehdessä, kohtauksia tulee useita kertoja kuukaudessa. Diagnoosi ja vaikeahoitoisuus täytti tänä vuonna 14 vuotta.

Itsellä ollut omasta mielestä rankkaa elämää, mutta jonkun muun mielestä ehkä ei. Juurikin siitä rankkuudesta selviytyminen on hyvästä. Ei pohjalla olo.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli liian rankka elämä. Hajosin lopulta täysin enkä tästä toivu. Eli ei se kärsimys jalosta kuin tiettyyn pisteeseen asti.

Sama mulla. En tiedä voinko palautua. Sen se on aiheuttanut että en kestä paskanjauhamista yhtään. Voi olla katkeruuttakin. Vihaan lautapelien pelaamista. En vitutukseltani pysty tuohon. Ei kiinnosta kavereitten verhohankinnat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyviä puolia itse näet elämänkokemuksen hankkimisessa, ap?

Itse en usko että rankat kokemukset itsessään jalostavat ketään. Yleensä nämä rankan elämän paremmuuden korostajat ovat niitä jotka nimittävät muita ihmisiä pumpulissa kasvaneiksi ja vähättelevät muiden kokemuksia.

Etkö oikeasti näe mitään hyvää siinä, että on kokenut erilaisia asioita? Tässä ketjussakin on sulle hyviä vastauksia. 

Mitä hyvää on esimerkiksi siinä että joutui pelkäämään kotona koko lapsuuden? Tai vanhemman tai jonkun muun läheisen menettämisessä?

Se on ehkä eri asia, että lähipuistossa joutui riitaan hiekkalaatikolla kun olin 4v.

Menetin vanhemman lapsena, ja siitä seurasi kaiken surun ja tragedian ohella myös se, että opin pitämään itsestäni huolta varhain ja kunnolla. Opin nuorena sellaisia, mitä muut oppivat vasta aikuisina, jos silloinkaan. Opin myös sen, mitä joku jo sanoi: tiedän nyt että selviän pahoista paikoista. Opin myös hyväksymään kuoleman ja elämän sattumanvaraisuutta. 

Ja juu, ihan helvettiähän se oli, ja pilasi elämäni vuosikausiksi, ja hävitti turvallisuudentunteen ja päätti lapsuuteni kerta iskulla. Asiat ei silti ole pelkästään pahoja. Suosittelen samaa asennetta sinulle, ap.

Minäkin opin pitämään itsestäni huolta varhain, vaikken menettänytkään kumpaakaan vanhempaa. Elämän ja kuoleman sattumanvaraisuus ja se fakta ettei koskaan voi tietää mitä elämässä tapahtuu, oli myös ihan itsestäänselviä asioita minulle jo lapsena. Samoin opin luottamaan siihen, että elämä kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli liian rankka elämä. Hajosin lopulta täysin enkä tästä toivu. Eli ei se kärsimys jalosta kuin tiettyyn pisteeseen asti.

Minäkin joskus luulin hajonneeni lopullisesti. Olin väärässä.

Minäkin opin pitämään itsestäni huolta varhain, vaikken menettänytkään kumpaakaan vanhempaa. Elämän ja kuoleman sattumanvaraisuus ja se fakta ettei koskaan voi tietää mitä elämässä tapahtuu, oli myös ihan itsestäänselviä asioita minulle jo lapsena. Samoin opin luottamaan siihen, että elämä kantaa.

Ei elämä aina kanna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyviä puolia itse näet elämänkokemuksen hankkimisessa, ap?

Itse en usko että rankat kokemukset itsessään jalostavat ketään. Yleensä nämä rankan elämän paremmuuden korostajat ovat niitä jotka nimittävät muita ihmisiä pumpulissa kasvaneiksi ja vähättelevät muiden kokemuksia.

Etkö oikeasti näe mitään hyvää siinä, että on kokenut erilaisia asioita? Tässä ketjussakin on sulle hyviä vastauksia. 

Mitä hyvää on esimerkiksi siinä että joutui pelkäämään kotona koko lapsuuden? Tai vanhemman tai jonkun muun läheisen menettämisessä?

Se on ehkä eri asia, että lähipuistossa joutui riitaan hiekkalaatikolla kun olin 4v.

Olet jumit

Ihan turhaan lähdet analysoimaan toista. Minäkin menetin teininä vanhempani itse#urhan kautta. Valitettavasti olin vielä se, joka apua soitti, mutta liian myöhään. Kyllä, tuo oli trauma, mutta paljon suurempi trauma oli koko lapsuus, ilman perusturvallisuutta tai edes perustarpeiden tyydyttämistä. Kyllä, opin "vastuulliseksi", koska oli pakko. Oliko se hyvä? Ei, koska sairastuin vahvuuteen. Menetin mielenterveyteni ja olen ollut todella huonossa kunnossa joskus vuosia. Samasta perheestä yksi sisaruksista sairastui persoonallisuushäiriöön. Itselläni oli onneksi jotain suojaavia tekijöitä enkä menettänyt mielenterveyttäni lopullisesti, ihme kyllä.

Elämän sattumanvaraisuus ja useat menetykset ovat aiheuttaneet sen, että minulla on menettämisen pelko. Eiköpähän tuo elämän sattumanvaraisuus olisi tullut muutenkin selväksi. Hyvänä puolena näen sen, että näen arjessa pienet iloa. Onko se lapsuuden aiheuttamaa? Ehkä. Ehkä ei. 

!

Ei ihmisen automaattisesti tarvitse kokea jotain traumaattista osatakseen nauttia elämän pienistä hyvistä asioista ja arvostaa niitä. Nämä on sellaisia monesta eri tekijästä johtuvia asioita, ehkä siihen vaikuttaa oma persoonallisuus, ehkä kotoa opittu.

Ei se ole hyväksi. Mutta minkäs teet, jos on rankkaa. 

Ehkä silloin ymmärtää paremmin muita ihmisiä ja mitä ympärillä tapahtuu. Kuin jos kaikki on aina ollut hyvin ja kivaa. Monesti ihmiset ovat silloin pinnallisia.

Tavallaan olen kiitollinen kaikesta huonosta. Muuten voisin olla hyvin itsekäs. 

Oppii asioita mutta ei sellainen elämä kaikille sovi. Meillä on jokaisella omanlainen elämä ihan tarkoituksella.