Mitkä ovat sinun huonot puolesi? -peukutusketju

Kadehdin ihmisiä, jotka ovat terveitä ja pirteitä. Minä en ole.

Itselläni on tooodella lyhyt pinna! !! 

Koen olevani monien huonojen tapojen/niin toimivien ihmisten (ryyppääminen, muiden päihteiden käyttö, pettäminen jne) yläpuolella.

Minua pidetään ystävällisenä ihmisenä. En sano muille kasvokkain pahasti. Mielessäni kuitenkin usein tuomitsen ja ajattelen ikävästi.

Luulen, että moni järkyttyisi aidoista ajatuksistani.

Olen opioidiriippuvainen.

Vellon samoissa asioissa yhä uudestaan ja uudestaan. En todellakaan ole ihminen, joka kerran keskustelee jostakin ja asia on sillä käsitelty. Palaan esim. menneisyydessä kokemiini ikävyyksiin. Nykyinen mieheni ei esim. jaksaisi kuunnella, kun kertaan miten kamalasti exäni minua kohteli.

Olen kateellinen työelämässä pärjääville ja enemmän huomiota saaville ihmisille.

Kadehdin suosittuja ihmisiä ja mietin, miksi en itse ole suosittu. Ei varmaan tarvitse sanoa, että en ole niin ihana ihminen, että muut rakastaisivat seuraani.

Olen aika pihi. En siis ole mitenkään sairaalloisen pihi, mutta en esimerkiksi harrasta mitään maksullista, en juuri koskaan syö työpaikkalounasta tai matkustele ulkomailla. Varaa olisi, mutta en vaan raaski.

Trollaan Vauva-palstalla.

Kahvihammasta kolottaa turhankin usein. Joku viineri kylkeen. 

Paheksun päihderiippuvuuksia, mutta itse syön sokerihiirenä herkkuja monta kertaa viikossa. :D

Salakuvaan naisia julkisissa vessoissa.

Aivot ovat koko ajan ajattelemassa naisen jalkoväliä.

Olen todella huono viemään asioita perille saakka. Ostan ompelukoneen, mutten opetelle ompelemaan, ostan projektiauton, mutta tuolla ulkona se mätänee. Tein lapsen sillä ajatuksella, että olen se lenkkeilevä ja aktiivinen äiti, mutta todellisuudessa seuraan sivusta kun lapsi leikkii. En ole peruskoulun jälkeen saanut mitään koulutustakaan loppuun, vaikka töitä olen tehnyt 15-vuotiaasta saakka.

Tuntuu, että energia valuu johonkin ihan muuhun.

Olen käynyt koko avioliittomme ajan maksullisissa, myös vaimon raskauksien aikana.

Olen pedantti perfektionisti.

Esitän sietäväni erilaisuutta, mutta todellisuudessa en voi ymmärtää miten kukaan voi elää keskellä kaaosta ja pidän esim jatkuvaa myöhästelyä osoituksena välinpitämättömyydestä. 

Mieheltä jos kysytään, niin kotitöistä nalkuttaminen.😅

Olen neuroottinen; löydän kaapista yhden toukan kesällä ja pelästyn niin, että putsaan kaikki kaapit kauhuissani peläten jotain toukkainvaasiota. (Realistinen pelko, kun tuholaisiakin on, mutta oli biojätteestä karannut kärpäsentoukka kai tässä tapauksessa). Tai pelkään oksennusta ja aina kun päiväkodista tulee ilmoitus, että liikkeellä mahatautia, matot lähtee ja olen ihan kauhuissani lasten vähänkin normaalista poikkeavista äänistä ja suurin piirtein itkun partaalla huutamassa, että oksettaako. Fobia, en voi sille mitään.

Kovaääninen olen myös, ihmiset valittaa usein että "huudan", kun mielestäni puhun. Ei auta asiaa, että lapset huutaa niin että varmaan on tässä vaiheessa jo oma kuulo kärsinyt ja hämärtynyt raja, mikä on normaali volyymi ja mikä ei. Bonuksena korvatulehduksesta kärsinyt korva, jossa on kai jonkin sortin kuulonalenema. Ei kuitenkaan niin paha, etten toisella puolella kuulisi liiankin hyvin kun on hiljaista ja olisi neuroottinen jokaisesta yöllä kuuluvasta rapsahduksesta.

Herkkäuninen myös, yhdistyy pitkälti tuohon (yöaikaan) liian hyvään kuuloon. Vähäkin meteli valvottaa, ja päälle paha trauma, kun ex tahallaan valvotti ajatuksella "totuttele sietämään ääniä". En ikinä tottunut, meni vain pahempaan suuntaan.

Stressaaja, mutta menee neurotismin kanssa samaan luokkaan.

Eksän kanssa erottiin vajaa vuosi sitten ja olen tässä miettinyt, että saa olla aika pitkäpinnainen mies, jos kukaan enää näin vaurioitunutta tapausta huolii. Ihan kiltti olen, omillaan toimeen tulen ja muuten pääkopasta kunnossa, mutta toistuvat vastoinkäymiset, unettomuuteen/valvottamiseen liittyvä viittä vaille PTSD:ksi luokiteltava ahdistus ja samaan kategoriaan menevät pelkoreaktiot ovat tehneet minusta sellaisen, että puoliso joutuisi toimimaan terapeuttina. Yksi (miespuoleinen) kaveri on, jolla on samanlaista taustaa ja ymmärrystä ja eka ajatus, että en haluaisi sellaista puolisoa. Eli varmaan päädyn olemaan sinkku loppuelämäksi, koska vaikka terapia auttaiskin unettomuuden traumaan, ei auta herkkään kuuloon eikä herkkäunisuuteen, eikä fobiaan.

Kovaäänisyyteen sentään onneksi voi vaikuttaa. Lapset ei ole ikuisesti pieniä eikä meukkaa loputtomasti.

Äitivainaan mielestä henkinen julmuus. Itse olen tosin eri mieltä. En ole julma. Mutta näin vanhemmiten minusta on tullut mukavuudenhaluinen.