Isä sekaantuu asioihin mistä ei tiedä yhtään mitään
Voi v.
Meidän perheen isi on töissä 7-15.30, nukkuu päiväunet 16-18, lähtee harrastuksiin 19.30 ja palaa kotiin 21.30.
Viimeiset kolme kuukautta on juossut joka ikinen viikonloppu ulkona.
Minä kotona vauvan 6kk kanssa sekä 3v4kk kanssa.
Tänään hän kertoi minulle, kuinka multa puuttuu täysin maalaisjärki lasten kanssa olosta. Meidän kolmevuotias oli kyseessä.
3v syö TODELLA vähän ja jos ja kun hän syö, olen vain tyytyväinen.
Miehen mielestä tyttö ei olisi tarvinnut mitään ruokaa suuhun koska tänään sillä oli ollut tarhapäivä ja niillä oli ollut välipala kahdelta, kotiin tulivat neljältä. Kyse oli banaanista.
" Jos et tuputtais kokoajan jotain ruokaa sille, niin totta kai se nyt söis enemmän ruokaa sit kun se sitä saa. Ihan turha valittaa ettei syö, jos aina sen pitää saada jotain suuhunsa... sulta puuttuu kokonaan maalaisjärki näissä asioissa..."
Voi v uudestaan.
Isi kun ei ole päivääkään viettänyt (kokonaista) tyttöjen kanssa.
Heinäkuussa viimeksi, kun lomalla oli.
Omat menot ja oma napa on kaikista tärkeimmät.
Ei häntä haittaa tippaakaan, jos ei näe lapsia päivittäin.
Ja kehtaa sitten alkaa valittamaan jostain tuollaisesta.
Sanoin sille, että sen jälkeen, kun hän alkaa osallistumaan edes jollain lailla lasten arkeen, hän voi kertoa näkemyksiään lapsistaan.
Tunnin läsnäololla kotona per päivä hän ei tiedä yhtään mitään mistään.
En edes muista sellaista viikonlopun aamua, että hän olisi noussut niiden kanssa, tehnyt aamupalaa tai JOTAIN.
No joo, kunhan kirjoitin. Ärsytti.
Kommentit (23)
Todellakin kuulostaa siltä että paras tehdä perjantaina ruoka valmiiksi lauantaille ja viettää päivä omissa oloissasi, harrastuksessa, ostoksilla, lounaalla, leffassa ym. Mies voi sitten viettää lasten ja maalaisjärkensä kanssa kivan päivän, ja sä saat vähän vapaata.
Isä pärjää lastensa kanssa ihan hyvin, ja äidin tarttee vaan antaa se aika niille, joko itse lähtemällä kotoa taikka potkaisemalle ne pihalle/puistoon/kauppaan sillä aikaa kun itse on kotona kerrankin yksin rauhassa.
En sano että itse ole kuoppasi kaivanut, mutta tavallaan varmaan olet. Sun tarttee ottaa se aika itse itsellesi, ei sitä muut kuin erittäin fiksut ja empaattiset miehet osaa ehdottaa, ja joskus kun ne sitä ehdottaa, " korvaamattomat" äidit eivät osaa päästää irti ja luottaa isiin ja nauttia siitä että isän ja lapsen suhde kehittyy hyväksi alusta asti ja isä kantaa vastuunsa tasavertaisesti.
ja käännät vaan kylkeä ja sanot että" sun vuoro, mä olen noussut viimeiset 3 vuotta ja 4 kuukautta. Ottaisin teetä ja paahtoleipää n. 2 tunnin päästä aamupalaksi, herätä sitten kun tulette lasten kanssa puistosta! Lapset, isä lähtee teidän kanssa ulos sen jälkeen kun olette syöneet aamupalan! "
Toisaalta sitten mietin sitä, että tuon ikäinen kyllä kestää ihan hyvin yleensä n. 3 tunnin ruokailuvälit ja useissa perheissä päivällistä valmistetaan niin, että se on valmista klo 16-17.
Banaani on aika tukuisaa ruokaa, sisältää hiilihydraatteja ja rasvaa hedelmäksi kohtalaisen paljon. Ehkä tuollaisena pienenä välipalana ennen päivällistä voisi suosia kurkkua, paprikaa tai jotain juurespalaa, jos se nyt ylipäänsä on tarpeen. Nuo kasvisvälipalat ei täyttäisi samalla tavalla kuin banaani ja ruokakin saattaisi maistua eri tavalla.
Mutta mäkin sekaannun asioihin, joista _en tiedä mitään_ :-D
Hiipukin: ruoka voisi maittaa paremmin, jos sitä banaania ei olisi siellä mahaa täyttämässä. Itse annan porkkanapalan tai kurkkupalan, jos ruoka ei ole valmis tavalliseen tapaan klo 16:n pintaan ja jos nälkä on kiljuva. Meilläkin välipala aika tarkkaan klo 14 ja ruoka 16-16.30 miehen tullessa töistä kotiin.
Muuten olisin myös samaa reseptiä tarjoamassa kuin muut edelliset kirjoittajat, mitä tulee isän osallistumiseen. Kyljen kääntäminen aamulla ja korvatulpat korviin! Tai ystävällisen jämäkkä ilmoitus, että " Sinähän voitkin viedä tänään/huomenna tytöt/tytön puistoon, minä käyn ostoksilla..." Tms.
Miten sä tollasen hyväksyt? Eihän ukko ole KOSKAAN kotona! Että on otsaa tulla töistä kotiin kahden tunnin unille ja sitten häipyä taas. Olen kyllä ihan samaa mieltä, että tuollaiselta ns isältä en kyllä ottais vastaan mitään neuvoja.
Nyt hankit itsellesi ainakin pari harrastusta ja sitten vaan menet niihin!
Minäkin sain millon minkäkinlaisia neuvoja lapsen isältä.
Olisi mm pitänyt imetystä vähentää jo vastasyntyneeltä kun olin väsynyt, millon olisi pitänyt mitäkin sapuskaa jo alkaa antaa (kovapäisenä täysimetin 6kk, osittain vielä yli vuotiasta, korvikkeita ei saanut) ja kaikenlaista rytmiä opettaa (mies se meidän rytmit sekoitti). Huh huh kun tässä alkaa miettimään kaikkia loputtomia miehen neuvoja, jolla ennestäänkin pari lasta, joita ei pahemmin vauvoina hoidellut niin hän oli tietäväinen ja minä kuulemma en tiedä mistään mitään kun oli ensimmäinen lapseni kyseessä. Mies siis ei hoitanut kuin hetkittäin vauvaa. Lopulta en edes luottanut hänen hoitoonsa joka usein oli yksin toiseen huoneeseen jättämistä. No, sen hän ainakin aiheutti, että itsetuntoni kasvoi aika tavalla ku olin yksin koliikkilapsen kanssa. Mies oli työn takia lähinnä viikonloput kotona ja silloinkaan ei auttanut.
Tuhansien riitojen jälkeen kun vihdoin ymmärsi, että jos ei muutosta tapahdu niin tämä tyttö pakkaa tavarat ja lähtee lapsen kanssa muualle asumaan. Kun lapsi oli puolitoista vuotias niin hänkin alkoi (kun tavallaan pakotin) olemaan lapsen kanssa. Siihen loppuivat älyttömät neuvotkin. Toki välillä aina lipsahtaa vanhaan, mutta onneksi nyt on kuitenkin jopa tutustunut lapseensa eikä enää töksäytä jostain huomaamansa lapsen " vastaopitusta" taidosta, joka on kyllä opittu jo pari kuukautta aiemmin ja hänelle useasti mainittu, mutta ei ole mennyt isälle perille tajuntaan.
Ehkä meillä on vaan surkeat isät lapsillamme, mutta jotkut vaan kummasti yllättävät uusilla piirteillään lasten syntyessä. Minulla ainakin on vastuuntuonoa lasta kohtaan niin paljon, etten uskaltanut enää ns heitteillekään jättää pienoista kun huomasin, miehen välinpitämättömyyden lasta kohtaan.
Voimia sinulle!!!
...viimeistään sitten kun on pakko. Meillä ei tilanne koskaan ihan noin huoonoksi päässyt, mutta kovin avuton isi tuntui välillä tytön kanssa olevan. Sitten kun palasin töihin oli pakko oppia ja hienosti ukko oppikin. :) Yhdessä vaiheessa tyttö oli ihan isin tyttö ja edelleen isi on ihan " älyttömän kova jätkä" tytön silmissä, vaikka nyt olen kotona vauvan kanssa ja tyttö tietysti myös.
Kohta koittaa taas aika, kun isi saa alkaa toimimaan molempien tyttöjen kanssa ihan ilman minua. Töihin en kyllä vielä mene pitkään aikaan, mutta muuta menoa järjestän itselleni. Saa super-isi luoda myös vauvaan loistavan siteen.
Eli lähde johonkin. Se on helpointa. Jumppaan, uimaan, kauppaan, ystävän luo... :)
Joka toinen päivä - nukkuu päikkärit 16-18 ja lähtee harrastukseen klo 18:30 ja saapuu kotiin klo 21:30 kun lapset ovat varmasti nukkumassa - kyllä se isä siitä oppii - > ja voin kertoa että jos et tätä tee niin EI muuten sitten ikinä opi.
Jos olet ap sitä mieltä ettei niin voi tehdä niin haluaisin kuulla perustelut?
Ymmärrän pointtisi, sillä meillä välillä samaa ilmassa. Isä harrastaa huomattavasti enemmän kuin minä (ei kyllä aivan yhtä paljon kuin teillä) ja kotona ollessaan kyllä leikkii lasten kanssa, mutta ei tee juuri muuta kuin käskettäessä. Minä siis vastaan lapsien ruokkimsesta, iltatoimista, vaatehuollosta ym. Ja kun isä sitten arvostelee jotain tekemisiäni, niin hiillyn täysin.
Mutta olen kyllä huomannut, että paras lääke tuohon on, että isäkin joutuu viettämään aikaa lasten kanssa. Sillä kyllä isäkin yllättävän hyvin pärjää lasten kanssa, vaikka äidin kotona ollessa onkin vähän passiivinen. Ja esim. yksi vuorokausi kahden lapsen kanssa auttaa jo paljon, isälle tulee edes hetkeksi ymmärrystä äitiä kohtaan. Ja täytyy myöntää, että itsekin siinä oppii hieman hyväksymään sitä, että asiat voi tehdä eri tavoin ja lopputulos saattaa siitä huolimatta olla ok. Kokonainen vuorokausi ei teillä ehkä vielä onnistu, jos imetät, mutta säännöllinen harrastus pari kertaa viikossa sinullekin onnistuisi varmaan.
Tuohon ruoka-asiaan et varmaan kommentteja kaivannut, mutta täytyy sanoa, että siinä olen täysin samaa mieltä isän kanssa. Ei meillä edes huonosti syövä 1-vuotias saa hoidosta kotiin tullessa välipalaa tai muuten ei kyllä ainakaan syö mitään ruoalla, joka usein on vasta noin 17.30.
Olen piakkoin kahden lapsen, usean vuoden ajan joko kaksi- tai kolmivuorotyötä tehnyt perheenisä. Viimeiset 15 vuotta elämäni tärkein asia on ollut urheilu, jota harrastin 4-10 kertaa viikossa. Yhteinen aikamme vaimoni kanssa oli kerran viikossa 1-2 tuntia (siis silloin olimme yhtäaikaa kotona aikavälillä 9-21). Viikonloput pelireissuilla ympäri maata.
En vaihtaisi hetkeäkään tuosta ajasta pois. Olin niin tyytyväinen omaan elämääni kuin olla voi. Sanotaan, että hyvin tyypillinen miehen ajattelumalli ja ihanne: sain mennä ja tulla miten huvittaa, kalenteri aivan täynnä tavaraa.
Joskus kolme-neljä vuotta sitten aloimme puhua lapsen hankinnasta. Jo silloin sovimme pelisääntöjä siihen, mitä tapahtuu lapsen syntyessä. Tottakai minua harmitti, kun treenaamistani noin rajataan ja menemiseeni puuttuu joku toinen kuin minä itse. Kai se on monen miehen perusluonne näissä kotihommakeskusteluissa, jne. :) Kuitenkin ymmärsin sen, tai paremminkin vaimoni sai minut ymmärtämään, että lapsen syntyessä asioiden tärkeysjärjestys muuttuu.
Kun lapsi sitten syntyi, vaihtui tosiaan kalenterin täyttäminen siihen vaipanvaihtoon. Se tuli jotenkin automaattisesti, mutta himourheilijana tietysti katsoin treenipäivinä kelloa ja mietin, missä voisinkaan olla. Tietysti valintani oli koti, koska se oli jo paljon aiemmin sovittu juttu ja oikeastaan ihan kiva vaihtoehto ainaiselle juoksemiselle paikasta toiseen.
Yritän vain sanoa teille naiset/äidit, että ainakin itselläni muutos ajattelutapaan oli/on tosi pitkä prosessi eikä omien menojen laittaminen etusijalle ole mikään valinta kotia ja perhettä vastaan. Kotia ja harrastuksia ei voi mitenkään vertailla keskenään tai arvottaa tärkeämmäksi kuin toinen:
Edelleen tänä päivänäkin haluaisin treenata ainakin 4 kertaa viikossa ja olla joka ikisessä pelissä mukana. Mutta siihen en pysty ja sillä hyvä. Silti nautin olostani lapseni ja vaimoni kanssa. Olen aikamoinen kummajainen puistoissa arkipäivinä aamuisin, kun sinne lapseni kanssa singahdan (vuorotyöläisenä kun noita aamuja vapaalla olen). Aluksi jokin ihme puisto, missä äidit seisovat hiekkalaatikon äärellä ja tuntevat toinen toisensa ja käyvät läpi lapsiensa asioita, ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Nykyään ihan mielellään sen teen, koska olen näin oppinut tekemään ja näen, miten lapseni sinne menemisestä pitää. Tuo omalle lapselle mielihyvän tuottaminen ja sen näkeminen on kai se moottori, joka tämänkin isän saa sen tekemään. Monelta uraisältä tai harrastajaisältä voivat nämä hetket mennä aivan ohi ja sen takia varmaankin jättävät lapsensa äitinsä kasvatettaviksi. Juuri sen takia, etteivät ymmärrä, mitä näistä hetkistä saa.
No, pointtini on kuitenkin se, että muutokset miehen ajattelumallissa " vapaasta" elämästä tuohon perheenisän rooliin vie aikaa. Ainakin itselläni sopivin lääke oli asian pikkuhiljaa kypsyttäminen ja selkeä sopimus siitä, mitä tapahtuu milloinkin ja kuka huolehtii lapsesta milloinkin. En itse pidä tuosta ajattelumallista, että vain töksäytetään että otappa lapset, minä lähden shoppailemaan. Paremminkin sovitaan vaikka seuraavalta viikolta pari päivää, milloin näin tehdään. Mukavampi vaihtoehto ainakin minun mielestäni. Ei ainakaan tule laitettua mitään menoa ko. päivälle.
Eli edelleen: Jutelkaa hyvät ihmiset omista toiveista lasten kanssa olemisen suhteen. Kuulostaa aika älyttömältä lauseelta tuo keskustelun otsikko. Jos minunkin vaimoni asenne olisi lapsen kasvatukseen minun osaltani tuo " sekaantuu" , niin tekisin juuri samoin kuin miehesi tekee. Eikös vain?!!
Mun mielestä jokainen fiksu mies ymmärtää ihan ITSE, että perhettä perustettaessa se oma aika tuppaa jäämään paljon vähemmälle kuin ennen. On se kumma, jos naisen pitää tämmöinen asia kertoa miehelle.
Oma mies onneksi ymmärsi ihan itsekin, että pienet lapset ja jatkuva harrastaminen eivät sovi yhteen. Ja olenpa kuullut, että vastaavia yksilöitä on muitakin. Ehtii sitä sitten myöhemmin taas aktivoitua hullun lailla, jos tarvetta on.
Ap:n mies kyllä vaikuttaa aika puusilmältä, joten suotakoon hänelle vaikka viikon valmistautumisaika uuteen elämään. Molemmille yhtä paljon omaa aikaa, niin johan alkaa perhe-elämä taas sujua. Ap: lähde vaikka kaverille kylään illaksi, kahville, shoppailemaan, urheilemaan ym. Ota itsellesi omaa aikaa! Ja muista kertoa heti tänään tästä uudesta elämästänne ja anna se viikko aikaa herran järjestää omat juttunsa sen mukaan, niin ei vallan sekoa.
että toki muutosten hyväksyminen jne vie aikaa. En kuitenkaan usko että miehet olisivat jotenkin kykenemättömämpiä tähän kuin naiset. Kun vauva syntyy, se on aika monelle naisellekin shokki, mutta naisella ei ole MITÄÄN MUITA VAIHTOEHTOJA kun muuttaa se elämä just sillä minuutilla. Nainen ehkä tarvitsisiihan yhtä paljon aikaa muutoksiin, eikä ole ihmekään että usea sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja monille koko eka vuosi voi olla _todella_ rankkaa.
Arvaa sitten auttaako tätä tilannetta se, että miehelle olisi jotenkin suotava se oma sopeutumisaikansa = mies jatkaa omaa vanhaa elämäänsä (siis en nyt puhu sinusta vaan tästä ap:n tapauksesta). Helpoiten menisi niin, että molemmille annetaan aika ja molemmat saavat osaltaan jatkaa sitä vanhaa elämää, harrastuksiaa jne, ei siis niin että toinen pitää kaikki omat juttunsa ja toinen luopuu kaikesta.
Omakin mieheni selvästi on kasvanut perheenisäksi - todella ihanaksi sellaiseksi, esikoisen aikana oli vielä vähän sellainen että tottakai minä saan töiden jälkeen istua koneella ja pysyä siinä. Nyt kun on kolme lasta hän on hurjan paljon lasten kanssa.
Juu, mutta olen samaa mieltä, että ei sitä yhtäkkiä vaan voi sanoa että nyt mä lähden viikonlopuksi pois. Meillä on kalenteri tehty aina kuukautta eteen päin, kuka menee millonkin minne. Toki joustetaan molemmat, mutta musta on ainakin kiva tietää vähän etukäteen toisen menoja.
Siis vaimon pitäisi pikkuhiljaa kypsytellä miestään siihen, että asiat muuttuvat? Hmmm, siis ohjata niin kuin lasta, vai? Lempeästi ohjata oikeaan suuntaanko...
Kaksi aikuistahan (ainakin niin olen kuvitellut) ne lapset on hankkinut ja vastuu on täsmälleen ja tasan 50/50% alusta saakka niin kauan kuin molemmissa henki pihisee. Eihän tuollaista edes pitäisi joutua kouluttamaan miehelle.
Voihan sitä tietysti päivän tai kahden varoitusajalla ilmoittaa, et oon muuten menossa jumppaan, mutta kyllä se tuollaisen puusilmän kanssa on vaan niin, että äidin on vaan lähdettävä ja sillä siisti. Kyllä mua ainakin tuollainen toiminta ärsyttäis just niin paljon, etten ainakaan mitään vuoroja alkais ruikuttamaan. Isä osaa myös ihan itse tehdä ruokaa (vaikka ei olisikaan samaa kuin äidin tekemä) viedä lapset pesulle ja pistää nukkumaan ja mikä hienointa antaa maitoa tuttipullosta - kun leikkiin lähtee niin...
Esimerkkejä tyypillisistä isien vastuunpakoilusta:
" enhän minä voi pientä vauvaa hoitaa kun rinnoista ei tule maitoa"
tää on muuten paras mitä oon lähiaikoina kuullut - voi äitiparkaa:
" eihän sitä isä oikein ymmärrä, että se vauva on tulossa - vaimo 8kk raskaana huom! odottaa toista!" - tällä repliikillä voi selittää sen ettei huvittanut käydä vaihtamassa 1v3kk kakkavaippaa tai pakata kasseja vaikka vaimo viimeisillään raskaana, voi elämä mitä lapsia sitä on maailmassa... ja sitten äidit hoitaa mukisematta kaikki kolme lastaan.... ... ...
Millä ihmeen ilveellä isät voivat esikoisen kohdalla koskaan väittää, että äiditä ovat jostain omituisesta syystä valmiimpia äitejä kuin isät isiä? Ihan siis suoranaista vastuunpakoiluako, tyhmyyttäkö vai mitä helvettiä?
No joo, tuo nyt oli yksi asia meidän perheen arjessa jonka tänne kirjoitin. En varmastikaan repisi pelihousujani niin pahasti tuollaisesta yhdestä asiasta, mutta kun niitä on ollut niin monia. Ja jos ne kaikki tähän kirjoittaisin, vastaukset kuuluisivat vain: jätä se mies.
Pari asiaa isin suusta:
Äitiyspäiväraha on palkkasi paskavaippojen vaihdosta. Minä en sitä saa, joten se ei kuulu minulle.
Jos olisit tehnyt oikeaa työtä ennen äitiyslomalle jäämistä, palkkasi olisi ollut parempi, nythän se on huonompi ku työttömyyspäiväraha.
(30e ja rapiat ennen veroja, " oikea" työ on FYYSISTÄ, ei konttorissa perseellään istumista. Lisäksi isi arvostelee sitä, että tein ainoastaan 30h/viikko ekan lapsen syntymän jälkeen enkä siis voi ymmärtää, mitä on tehdä kokopäiväistä TYÖTÄ niin kuin hän.)
Mitäs muuta...
En voi olla väsynyt. Makaan kotona koko päivän. Hän on väsynyt.
Hän käy töissä. Minä VOIN NUKKUA MILLOIN HALUAN.
Hänellä on oikea työ, hyvä liksa, hän tarvitsee raskaan viikon jälkeen raskaat huvitukset. En minä. Minä olen kotona.
Jos kuvittelen lapsenhoidon olevan fyysistä, olen väärässä. Henkistä se voi olla, mutta jos en sitä kestä, voin mennä lataamoon.
No, ensi viikolla aloitamme uuden elämän.
Käymme maanantaina lastenvalvojalla, joka kertoo isille myös totuudet lasten viikkovierailuista. Hän kun kuvittelee, että se on viikko-viikko-
periaatteella. No ei ole. Toinen lapsistamme kun on 6kk vanha.
Mitäs muuta... Niin, siis hän JAKSAISI paremmin lapset, jos ei niitä näkisi vähään aikaan (viikkoon).
Ja joku kirjoitti täällä, että itse olen kuoppani kaivanut.
No, mies ei ole koskaan vapaaehtoisesti lasten / lapsen kanssa kotiin
jäänyt, mykkäkoulua tai raivoamista siitä on tullut.
Vahinkoja nämä eivät ole olleet, toivottuja molemmat, ensimmäinen miehen toiveesta pantiin alulle.
Voi, on tämä kuulkaa vaikeampaa kuin " jätä ne nyt vaan isälle" .
Tuntuu, että olen naimisissa miehen kanssa jota en edes tunne.
Mutta se loppuu pian. En minä jaksa sitä enää katella.
Muistan nikkisi jo aiempaa ja silloistenkin kirjoittelujesi perusteella miehesi vaikuttaa keskimääräistä itsekeskeisemmältä tapaukselta. Joten kieltämättä kun luin vielä tämän ketjun aloituksen mieleen tuli, että " jätä se mies" ..
Toivottavasti lastenvalvoja osaa selittää miehellesi, minkälainen työmäärä lastenhoitoon ja kotiäitiyteen oikeasti kuuluu. Ei, ettäkö mies sitä todennäköisesti ymmärtäisi ennen kuin on joutunut sen itse kokemaan, mutta se saattaa kyllä sitten muistua mieleen. Joskus ulkopuolisen ihmisen suusta on helpompi ottaa vastaan asioita kuin puolison.
Kävi miten kävi, pidä kiinni siitä, että sinun pompottamisesi loppui nyt. Minusta vaikuttaa nimittäin todennäköiseltä, että vaikka eroaisitte, mies yrittäisi jatkaa itsekästä käytöstään suhteessa tapaamisiin (venkslata niitä edestakas omien menojen mukaan, säätää aikoja sinne ja tänne, pyytää sinulta pieniä " lastenhoitopalveluksia" jne..). Pidä huoli, että jos eroatte, kirjoitatte selkeän tapaamissopimuksen jossa määritellään tarkat kellonajat, viikonpäivät ja loma-ajat vielä tarkasti erikseen (ja vauvan osalta kirjataan, koska tehdään uusi tapaamissopimus, kun vauvan tapaamiset ovat mutkikkaampia kuin isompien ja tapaamisten tiheys ja kesto erilaisia). Näin tiedätte kumpikin, koska teillä on oikeus omaan aikaan lasten kanssa - ja ilman.
Ei muuta kuin tsemppiä mihin sitten päädyttekin!
hh-koski:
En itse pidä tuosta ajattelumallista, että vain töksäytetään että otappa lapset, minä lähden shoppailemaan. Paremminkin sovitaan vaikka seuraavalta viikolta pari päivää, milloin näin tehdään. Mukavampi vaihtoehto ainakin minun mielestäni. Ei ainakaan tule laitettua mitään menoa ko. päivälle
Heh heh, onpa huvittava kommentti. Ai että ihan kaksi päivää aikaisemmin pitäisi sopia, koska on miehen vuoro hoitaa lasta? Ihan totta joo. Miten ne äidit hoitovuorot sitten, missäs me äidit voidaan sopia kaksi päivää aikaisemmin lapsen hoitovuoroista? Ettei vaan ole sopinut muuta menoa ko. päivälle?
Ei meillä ainakaan lapset ole enemmän äidin vastuulla kuin isänkään. Yhdessä ollaan lapset haluttu ja saatu, yhdessä ne hoidetaan. Tottakai äitiyslomalaisena hoidan lapset päivällä mieheni ollessa töissä, se on sanomattakin selvää. Mutta kun mies tulee kotiin ei lastenhoitovuoroja ole, kumpikin on vastuussa lapsista ja kumpitahansa voi vaihtaa vaippaa, nukuttaa, laittaa ruokaa, syöttää, pyyhkiä peppua, pukea, lukea satua jne. Ja kumpi tahansa on vapaa menemään omiin menoihinsa, jos ko päivälle ei ole muua (yhdessä) sovittu. Toimii meillä.
Ei mellä myöskään äidin (minun siis) tarvinnut isälle pelisääntöjä etukäteen vääntää, miehelleni oli sanomattakin selvää että kun perheeseen tulee lapsia niin kumpikin karsii omista menoistaan ja ollaan yhdessä vastuussa arjen pyörityksestä.
Alkuperäiselle kirjoittajalle kovasti voimia miehesi kanssa. Toiset eivät vaan ymmärrä mitä menettävät kun eivät osallistu lastensa arkeen vaan omat menot tulee tärkeämmäksi. Ikävää, ettei miehesi edes arvosta sinun työpanostasi kun ei kerran halua siihen osallistua. Ehkä tosiaan yksin olisi parempi, hoidathan lapset nytkin yksin ja ainakaan et joutuisi kuuntelemaan tuollaisia väheksyviä puheita mieheltäsi. Mitä tahansa teetkin, muista ajatella ennenkaikkea omaa jaksamistasi, koska lastesi hyvä on kiinni siitä.
Mayella, kolmen pojan äiti
Minä myös muistan nimimerkkisi. Olen pahoillani, että kohdallesi on osunut todella itsekeskeinen mies. Toivon voimia sinulle, koeta pitää huolta itsestäsi ja löytää jostain apua ja/tai voimia taistella itsellesi oma tila elämästä. Voi olla, että se osoittautuu elämäksi ilman ko. miestä tai sitten jokin iskee kuin metrinen halko miehesi päähän ja hän kasvaa isoksi - toki tätä hieman epäilen...
Paljon jaksamista!!!
ajattelin pitkään, etten tosiaankaan lue tätä juttua, koska siinä varmaan mollataan isää....;)
mutta onneksi luin.
voi vitsit, että otan osaa elämääsi, kuulostaa tosi pahalta!
mun mies on hieman samanlainen, pahoina päivinä.
just noi kommentit äippärahasta, nukkumisesta, vaipanvaihdosta ym.
mutta meillä ei mies harrasta noin paljoa ja nyt jää kotiin pojan kanssa kun minä palaan työelämään (JIPPII!!!!!) maaliskuun alussa hoitovapaalta (joo, kokonaista 3 kk olen ollut...).
on aivan kohtuutonta mitä käyt nyt läpi, ymmärrän tosi hyvin sua.
tuntuu hieman siltä että miehesi ei ole valmis isäksi, perheen " pääksi" , aviomieheksi, vaan haluaa jatkaa samanlaista huoletonta menoa kuin sinkkuna tai teidän ollessa vielä kahden.
mielestäni on ihan totta, että miehille voi olla vaikeaa tulla isäksi ja luopua niin paljosta, kun meitä naisia onneksi useimmiten siinä prosessissa auttavat hormonit ja " äidinvaistot" .
mutta avioliitto ja lasten" hankkiminen" on tosiaan kahden kauppa, ja molempien olisi syytä kantaa vastuunsa!
ja valitettavasti, sanoisin, että jätä se mies:(
on hyvä, miten olet menossa juttelemaan asiasta ammattilaisen kanssa, se on eka askel.
avioero ei missään nimessä ole helppo ja kevyt ratkaisu, mutta sulla on vain tää yksi elämä ja näyttää siltä ettet saa sitä tukea, turvaa ja apua parisuhteessa, mitä tarvitsisit.
voi olla että miehesi tosta lastensuojeluviranomaisen kanssa keskustelusta hätkähtää ja jos päätätte ottaa pienen tauon suhteessa, niin siitäkin. tai sitten ei.
ja jos hän ei muutu (ikävä kyllä ihmiset eivät useinkaan muutu:( ), niin sinun on parempi jatkaa elämää kolmestaa lastesi kanssa.
toivon että sinulla on hyvä tukiverkosto. neuvolasta saat apua, sieltä voidaan ohjata psykologin luo, psykiatrin luo, saat apua esim.lapsiperheiden kotipalvelusta lastenhoitoon jne.
sinulla on joka tapauksessa jo tosi rankkaa, älä pitkitä tai tee siitä enää vaikeampaa kuin se jo on.
sanotaan usein, ettei kannata erota lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana, koska sitä saattaa katua ja ratkaisu voi olla väärä ja hätäinen. mutta tätä teidän vaikeaa yhteiseloa on jo jatkunut monta vuotta esikoisenkin aikana, etä ehkä sinun täytyy nyt olla se " mies" perheessä ja tehdä ratkaisu.
jos asiat muuttuvat ja miehesi parantaa tapansa, voitte aina palata yhteen ja jatkaa yhteistä taivalta!
toivon sinulle koko sydämestäni jaksamista ja ylimaailmallisia voimia!
tiedän hieman, kerran avioeron kokeneena, mitä käyt läpi.
ja kuten sanottua, mun mies on lievempi versio sun miehestä ja itse olen myös usein tota eroa taas miettinyt.
en minäkään jaksa olla perheen elättäjä, kokki, siivooja, rakastaja, kumppani ja " kahden" miehen äiti, kun mulla tai siis meillä on vain yksi lapsi.
meillä onneksi toi uhkailu ja asiasta keskusteleminen useimmiten auttaa...
iso voimahali, ja hae apua!!!
sakura ja herra H 1vee2vkoa
äidin aika lähteä viettämään tyttöjen iltaa ihan ilman miestä tai lapsia, jos vain et imetä enää? Tai vaikka ihan yöksi pois kotoa? Tekisi varmasti hyvää koko perheelle:)