Onko normaalia surra kuollutta äitiä yli kymmenen vuotta? Äiti kuoli noin 60v ja itse olin alle 30v, kun kuoli.

Ei kai se epänormaaliakaan ole. Paitsi jos sureminen on kokopäiväistä ja haittaa elämää.

Pääsitkö aiemmin käsittelemään suruasi, tuliko kuolema yllättäen?

Ei ole normaalia. 

No tuota, ehkä tuossa ajassa olisi pitänyt sen verran yli päästä, että ei ole jokapäiväistä, eri asia on esim joulu ja synttärit ja kuolinpäivä jolloin voi olla surua. Mutta ei nyt joka päivä 

Jos se jotenkin haittaa elämääsi niin onhan se vähän epänormaalia. Ikävä kyllä voi kestää, mutta sen kanssa pitäisi oppia elämään. 

Menetin myös isäni kohta vuosi sitten ja olen alle 30v. 

Suru oli alussa voimakkaampaa, nyt vain välillä. En mieti päivittäin asiaa ja elämä jatkuu. 

Ei kai tuossa mitään väärää ole mutta itse lakkaisin vellomasta tunteessa jos se haittaa elämää. Ei se siitä muutu ja jokaisen täytyy vain jatkaa kunnes itsellä se päivä koittaa kun siirtyy ajasta ikuisuuteen.

Kai se tosiaan riippuu täysin siitä kuinka arkeen vaikuttavaa se suru on. Itse olen surrut elävää äitiä 30 vuotta.

Äiti kuoli puoli vuotta sitten. Nyt en enää sure. Muistelen häntä kyllä usein. Muistelen hänen sanojaan, tekojaan ja tapojaan. Mutta hyvällä, en surren. Äidillähän on nyt hyvä olla ja minulla myös, on muita läheisiä elämässäni.

Aiheesta on tehty tutkimustakin hieman tragikoomisin tuloksin. Tutkimuksessa selvitettiin ihmisten mielipiteitä siitä, kuinka nopeasti surusta normaalisti pääsee tai pitäisi päästä yli. Tulokset vaihtelivat parista viikosta pariin vuoteen. Sitten kun ihmisiltä kysyttiin, miten kauan heidän oma surunsa oli kestänyt , vaihteluväli olikin parista vuodesta useisiin vuosikymmeniin. Eli ihmisillä on todella epärealistinen kuva siitä, mikä on normaali surun kesto.

On täysin normaalia. 

Suru ei ole sellainen asia, josta "parannutaan". Suru on aina läsnä loppuun saakka. Olin nuorempi kuin sinä kun oma vanhempani kuoli yli 10v sitten. Kyllä se suru on edelleen olemassa.

Sanoisin, että jos suru on edelleen kovin intensiivistä, niin kyse on todennäköisemmin masennukseen jumittumisesta ja siihen voi olla ihan muut syyt. Masennus saa surun ja negatiiviset tunteet jatkuvasti pyörimään mielessä. Suru kuitenkin menettää intensiteettiään ajan kanssa eikä ole joka päivä, joka hetkessä läsnä. Sitten on vielä erikseen jokaisen henkilökohtaiset tilanteet ja ihmissuhteet. Minkälainen kuolema oli? Nopea ja ylltätävä vai pitkän sairauden aiheuttama? Ja miten se vaikutti juuri sinuun? Minkälainen suhde kuolleeseen oli? Itselläni se oli tietyllä tapaa hankala ja siksi oma intensiivinen suruni kesti muutaman vuoden vaikeana. Voisitko kuvitella rakastetun pikkulapsensa menettäneen vanhemman lopettavan koskaan suremista? Tilanteemme ovat omanlaisiamme ja yksilökohtaisia.

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta on tehty tutkimustakin hieman tragikoomisin tuloksin. Tutkimuksessa selvitettiin ihmisten mielipiteitä siitä, kuinka nopeasti surusta normaalisti pääsee tai pitäisi päästä yli. Tulokset vaihtelivat parista viikosta pariin vuoteen. Sitten kun ihmisiltä kysyttiin, miten kauan heidän oma surunsa oli kestänyt , vaihteluväli olikin parista vuodesta useisiin vuosikymmeniin. Eli ihmisillä on todella epärealistinen kuva siitä, mikä on normaali surun kesto.

Joo, surututkimuksessa vaihtuu trendit melkein vuosittain. Surun vaiheteorioista ollaan siirrytty coping-teorioihin, kaksoisprosessimalliin ja resilienssiin. Kaikki ne ovat yhtä haitallisia.

Menetyskokemus ei kuitenkaan lähde ihmisestä pois. Suru on olemisen tila josta ei tarvitse pyrkiä pois. Jokainen saa surra niin kauan kuin se on tarpeen. Ajattelen niin että surulla on meille jotain kerrottavaa: se näyttää millaisia me olemme. Surun voi myös kääntää voimavaraksi.

No ei ole normaalia. Äiti kuoli 62-vuotiaana ja kyllä suruni surin seuraavan vuoden aikana. 

Vierailija kirjoitti:

No tuota, ehkä tuossa ajassa olisi pitänyt sen verran yli päästä, että ei ole jokapäiväistä, eri asia on esim joulu ja synttärit ja kuolinpäivä jolloin voi olla surua. Mutta ei nyt joka päivä 

Mikä oikeus sinulla on vaatia surevaa pääsemään yli surusta tai rajoittaa suremisen määrää? Ymmärrätkö sinä edes mitä suru on? Sama kuin käskisit mitä toinen ihminen saa ajatella ja tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Suru ei ole sellainen asia, josta "parannutaan". Suru on aina läsnä loppuun saakka. Olin nuorempi kuin sinä kun oma vanhempani kuoli yli 10v sitten. Kyllä se suru on edelleen olemassa.

 

Sanoisin, että jos suru on edelleen kovin intensiivistä, niin kyse on todennäköisemmin masennukseen jumittumisesta ja siihen voi olla ihan muut syyt. Masennus saa surun ja negatiiviset tunteet jatkuvasti pyörimään mielessä. Suru kuitenkin menettää intensiteettiään ajan kanssa eikä ole joka päivä, joka hetkessä läsnä. Sitten on vielä erikseen jokaisen henkilökohtaiset tilanteet ja ihmissuhteet. Minkälainen kuolema oli? Nopea ja ylltätävä vai pitkän sairauden aiheuttama? Ja miten se vaikutti juuri sinuun? Minkälainen suhde kuolleeseen oli? Itselläni se oli tietyllä tapaa hankala ja siksi oma intensiivinen suruni kesti muutaman vuoden vaikeana. Voisitko kuvitella rakastetun pikkulapsensa menettäneen vanhemman lopettavan koskaan suremista? Tilant

Lapseni kuolemasta on kahdeksan vuotta, ja suruni on edelleen yhtä intensiivistä kuin silloin, ehkä intensiivisempääkin. Suren koko ajan, mutta surusta on tullut orgaaninen osa elämääni. Se ei estä minua tekemästä mitään mikä on tärkeää; se vain on auttanut jättämään pois kaiken mikä ei ole tärkeää.

Molemmat vanhemmat kuolivat yllättäen ennen aikojaan. Ehkä olen kylmä ihminen, mutta en ole jäänyt heitä suremaan loppuelämääni. Ensimmäinen vuosi oli vaikeaa, mutta siitä selvittiin. Nyt jopa mietin, että onneksi kuolivat, niin nyt ei tarvitse huolehtia heidän vanhuusvaivoistaan. 

Kyllä. On normaalia. Toivottavasti silti helpottaa jotenkin edes ja tulee iloakin elämään. Ei äiti haluaisi kärsimystä kuitenkaan lapselle. 

Yritä miettiä positiivisuuden kautta. Sun ei tarvitse nyt huolehtia vanhasta äidistäsi eikä tarvitse miettiä miten hän ehkä joutuisi makaamaan vuodeosastolla vaipat housuissa. Hänelle ei ole mitään tuollaista kärsimystä. 

Sait perinnön ajoissa!

Äitini kuoli 3 v sitten. Muistelen haikeana äitiä silloin tällöin, vaikka suhde oli välillä ongelmallinen.

Isäni kuoli kun olin 21. Nyt olen 47 ja äitini kuoli juuri. Tuntuu että vasta nyt käsittelen isänkin kuolemaa, silloin aikanaan se oli liian hirveää. Uskon, että tässä kaiken kaikkiaan menee kyllä vuosia aikaa ennen kuin voi sanoa, että olen millään lailla toipunut.