Onko normaalia surra kuollutta äitiä yli kymmenen vuotta? Äiti kuoli noin 60v ja itse olin alle 30v, kun kuoli.

Tapasin naisen,jonka äiti oli kuollut yli 30 v sitten. Tämä nainen kertoi tätä itkien vieläkin. Oli minusta outoa. Itse yritän ajatella niin,että kuollut äiti ei todellakaan halua,että lapsensa riutuu lopunelämää surussa,vaan jatkaa omaa elämäänsä siitä nauttien.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun olin 21. Nyt olen 47 ja äitini kuoli juuri. Tuntuu että vasta nyt käsittelen isänkin kuolemaa, silloin aikanaan se oli liian hirveää. Uskon, että tässä kaiken kaikkiaan menee kyllä vuosia aikaa ennen kuin voi sanoa, että olen millään lailla toipunut.

Huomasin saman kun äitini kuoli, niin vasta sitten sain tehtyä surutyöni isäni kuolemasta, vaikka siitä oli aikaa 40 vuotta. Jotenkin tuntu, että äiti piti itsellään isän kuolemaansa saakka. Nyt en sure enää kumpaakaan.

Äiti kuoli 52 vuotta sitten. Ehkä se on jättänyt jäljet, kun olin alaikäinen. En ole mitenkään positiivinen ihminen ajatuksissani.

On hyvin vaikeaa määritellä mikä on niin sanotusti normaalia ja mikä ei, koska suru on niin yksilöllistä ja olosuhteet niin erilaisia. Ensin toki pitäisi määritellä, mitä se suru on, siihenkään ei ole yhtä ainoaa määritelmää. Ei siis ole olemassa mitään tiettyä vastausta.

Oleellisempaa on, miten tämä suru tai sureminen vaikuttaa elämääsi? Jos nämä vaikuttaa kovin negatiivisesti, esimerkiksi haittaa arjessa jaksamista, niin sitten asiaa kannatta miettiä, mitä voisi tehdä.

Toinen vanhempani kuoli ollessani lapsi, nykyään olen melkein kolmekymppinen. En käyttäisi enää sanaa suru ajatellessani asiaa, eikä asia ole minulle vaikea. Toisaalta äitinsä teini-ikäisenä menettänyt samanikäinen ystäväni suree ja ikävöi äitiään edelleen. Ei näihin ole yhtä totuutta, ihmiset ja tilanteet on niin erilaisia.

Suru on kyllä ihan luonnollinen tunne ja yhtä lailla luonnostaan se ajastaan myös ,aluksi  muuntuu ja sitten myöhemmin laantuu .

Ja ihminen joka menetyksensä aiheuttaman surun keskellä elää ei taatusti jaksa, eikä hänelle tulisi varmaan silloin mieleenkään levittää tuota silloin tuoretta, akuuttia sielunsa avointa menetyksen aiheuttamaa haavaa tänne.

Siis tänne, IHAN kenen tahansa  anonyymien tuomaroitavaksi  ja päätettäväksi siitä  onko hänen oma surun tunteensa sosiaalisesti oikeutettua ja hyväksyttävää... ( !!!)

Mieti vähän: sekö vastikään jonkun rakkaan läheisensä menettäneen päällimmäisenä päähuolenaiheena silloin sen koettuaan  päässään  olisi?

Siinä vaiheessa kun jotkut tuollaiset pohdinnat  (surusi sosiaalisesta hyväksyttävyydestä tai "normaaliudesta") ovat saaneet jo noinkin paljon tilaa mielessäsi, että SE asia  miten SINUN suruusi suhtaudutaan sinua eniten siinä enää vain  mietityttää,niin voit jo ainakin huoletta  todeta itsellesi ettet siis  enää ole sen tunteen vallassa, vaan sen yliotteesta jo kuitenkin  vapautunut. 

Se taas puolestaan on vain hyvä asia, jos menetyksensä ja surunsa  suhteen on mielessään sen käsittelyssä jo päässyt.

(...huom. ei äitisikään varmasti olisi halunnut, että sitten  hänen jälkeensä ja poistuttuaan Sinunkin elämästäsi jäisit loppuiäksesi sen takia sinut ja koko oman elämäsi lamauttavan surun valtaan.)

Pidä hänet nyt vain rakkaana mielessäsi ja hän on siellä  koko loppuikäsi Sinun.

Sinun elämäsi alkoi hänessä; nyt hän on kokonaan Sinussa.

Eikö elämä olekin ihmeellistä kiertokulkua !

Ihminen on tosiaan täällä 'kuin tuhkaan puettu henki', kuten omalla jo v.2007 edesmenneellä äidilläni oli tapana aina syvällisistä elämän  kysymyksistä puhuttaessa sanoa.