Onko teidän päälle 60v vanhemmat sellaisia ettei ne lähde enää mihinkään uusiin paikkoihin tai reissuihin mukaan?

Itse olen 61 ja työelämässä mukana. Olen koko ajan menossa, jos vain töiltäni ehdin. Olen aina ollut kiinnotunut kaikesta, eikä näytä tahti yhtään muuttuneen. 

Luultavasti ei ainakaan kovin sairaana enää jaksa niin lähteä joka paikkaan.  Itse koen, että paljon on vielä kokematta ja näkemättä, koska töissä ollessa ei ole joka paikkaan ehtinyt mennä. 

Mun vanhemmat on kyllä jo n 80v, mutta vielä painaa. Toinen on jopa invalidi ja tarvitsevat pyörätuolin reissuille, ei sekään hidasta.

Toi vaan oli oli hassua, että "kun he oli 50-55 niin jaksoi". 50-55 on aivan nuori, jos vain on terve niin ei eroa 3- tai 4- kymppisistä paljoa.

Meidän 6-kymppiset vanhemmat heiluvat maailmalla etsien discoja, yökerhoja ja swingerklubeja. Luojan kiitos, me lapset olemme tästä autuaan tietämättömiä.

Minua pari vuotta vanhempi ystäväni on tosi aktiivinen miehensä kanssa, matkustelevat niin kotimaassa kuin ukomailla. Joka vuosi käyvät patikoimassa ja hiihtämässä Lapissa, käyvät keikoilla, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Heillä riittää energiaa vaikka mihin. Itse en viitsi enää käydä kuin Prismassa, lähteminen tuntuu niin työläältä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän 6-kymppiset vanhemmat heiluvat maailmalla etsien discoja, yökerhoja ja swingerklubeja. Luojan kiitos, me lapset olemme tästä autuaan tietämättömiä.

Mistä sitten tiedät, kun kirjoitat ettette tiedä?

Mun mummo on 86v ja vähän menoa rajoittaa se, että jalat kipeytyy jos on enemmän kävelyä. Muuten on kyllä oikein menevä edelleen, kyläilee siskojensa ja kavereittensa luona ja tietää kaikki kylän juorut. 

Jotkut ihmiset alkaa jo viisikymppisinä puhua miten ovat Niin Vanhoja, ettei enää jaksa/viitsi/pysty mitään. Toiset taas on vielä seitsenkymppisenäkin virkeitä ja nuorekkaita. Eikä se aina ole kiinni sairauksistakaan, vaan ihan pään sisäisistä asioista.

Olen 63 vuotta ja aloitin nyt syksyllä opiskelemaan yliopistolla. Pyrin ja pääsin. Se sitoo kyllä illat ja miksi en aio ihan hirveästi juoksennella muissa tapahtumissa. Touhuan kyllä kaikenlaista, enkä tunnista itseäni ap:n vanhempien elämänasenteesta. Luulisin, että meidän ikäiset havahtuvat jäljelle olevien elinvuosien vähyyteen ja siinä voi mennä hetki ennen kuin sen ahdistuksen voittaa? Toinen merkittävä asia ovat lapsenlapset. En tosin tajua sitä, mutta jotkut oikein räjähtävät uuteen kukoistukseensa ekan lapsenlapsensa myötä ja saavat tarkoituksen taas elämäänsä.

 

Voi että kun pitää aina verrata muihin. Eikö se ole normaalia mikä itsestä tuntuu hyvältä eikä se mitä toiset tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset alkaa jo viisikymppisinä puhua miten ovat Niin Vanhoja, ettei enää jaksa/viitsi/pysty mitään. Toiset taas on vielä seitsenkymppisenäkin virkeitä ja nuorekkaita. Eikä se aina ole kiinni sairauksistakaan, vaan ihan pään sisäisistä asioista.

En kyllä ole tavannut yhtään oman ikäistä (57 v), joka pitäisi itseään tuossa mielessä vanhana. Oma anoppi oli 90-luvulla tuollainen varhaisvanhus. Silloinkin se tuntui oudolta, mutta ei niin kummalliselta kuin nykymaailmassa.

Se on sitten toinen juttu, että mielenkiinnon kohteet voivat muuttua. En itsekään vaivaudu 'kaupungille' kovin usein vaan viihdyn paremmin luonnossa ja ulkoilmassa. 

Olen 70v ei minuakaan kiinnosta lähteä jonnekin kaljaräkälään istumaan, tai kirppareille/kauppoisin kiertelemään, vähiten kiinnostaa eläkeläisten retket.

Kotona on hyvä olla omassa rauhassa kenenkään häiritsemättä.

Me ollaan kuuskymppinen pariskunta (lapsettomia jos sillä nyt joku väli on), mä en ole työelämässä, puoliso osittain. 

Ollaan oikein innokkaita reissaamaan, ensi viikolla just lähdetään käymään parilla Kreikan saarella, mulla tulossa vielä toinenkin Kreikanreissu myöhemmin syksyllä. Ensi vuodeksikin jo pari-kolme matkaa suunniteltu + normaalit kotomaan pyrähdykset, miehellä omat mp-reissut ja mulla kyldyyrilomat. 

Ollaan ajateltu niin että nyt kun vielä jaksaa terveyden puolesta niin mahdollisimman paljon vaan menoa. Käydään paljon myös tässä kotikulmilla ravintoloissa ja illanistujaisissa. 

Vierailija kirjoitti:

Isän kanssa käytiin Pattayalla kun hän oli 70,  ensin ihmetteli mitä nämä nuoret naiset hänestä haluavat, minä meinasin että ne haluaa sun kanssa hotellille, oli vähän ihmeissään, mutta mun avustuksella pääsi sinne, ihastui kyllä paikkaan.

           Ai sinun avustuksella pääsi sinne hotellille nuorten naisten kanssa.....  ? .

Vierailija kirjoitti:

Minua pari vuotta vanhempi ystäväni on tosi aktiivinen miehensä kanssa, matkustelevat niin kotimaassa kuin ukomailla. Joka vuosi käyvät patikoimassa ja hiihtämässä Lapissa, käyvät keikoilla, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Heillä riittää energiaa vaikka mihin. Itse en viitsi enää käydä kuin Prismassa, lähteminen tuntuu niin työläältä.

Hyvät eläkkeet ja säästöt mahdollistaa reissaamisen, ei mun pienestä eläkkeestä riitä matkusteluun senttiäkään, mutta nauttikoot he joilla on varaa tehdä mitä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isän kanssa käytiin Pattayalla kun hän oli 70,  ensin ihmetteli mitä nämä nuoret naiset hänestä haluavat, minä meinasin että ne haluaa sun kanssa hotellille, oli vähän ihmeissään, mutta mun avustuksella pääsi sinne, ihastui kyllä paikkaan.

 

 

           Ai sinun avustuksella pääsi sinne hotellille nuorten naisten kanssa.....  ? .

                    Mukava isä-tytärreissu. 

Mun vanhemmat matkustelivat ulkomailla vielä yli kasikymppisinäkin. Kaikki mantereet tuli käytyä paitsi Påohjois-Amerikka. Tosin he olivatkin hyväkuntoisia ja vaikka virallisesti olivatkin jo eläkkeellä, olivat poikeuksellisen pitkään työelämässä. Äiti 84-vuotiaaksi asti ja isä 89-vuotiaaksi asti. Tästä tietysti seurasi, etät kun eläkkeen päälle sai vielä täyden palkan, niin varaakin oli. 

Mä olen ollut viimeksi ulkomailla 54-vuotiaana (eli 9 vuotta sitten) ja siskoni sillä samalla reissulla. Juhlittiin hänen 60-vuotissynttäreitään. Silloin vielä jaksoin kipeiden polvieni kanssa kiivetä Pisan torniinkin, vaikka aika tuskallista se oli. Siskoanikaan ei ulkomaanreissut ole sen jälkeen kiinnostanut (reissasi sitä ennen ympäri maaimaa) vaan viettää mieluiten kaiken vapaa-aikansa talviasuttavalla kesämökillään. Mulla olisi joka vuosi mahdollisuus lähteä työmatkalle USAan (4 kertaa olen käynyt ja tykkäsin), mutta viimeisin reissu oli 2014. Ei oikein nappaa sekään maa enää. Muutenkin jotenkin tuntuu, että maailma on muuttunut eikä ainakaan parempaan suuntaan. Ja tosiaan minäkin nuorempana matkustelin ihan riittävästi. Rantalomat ei enää kiinnosta ja kaupunkilomilla pitäisi jaksaa kävellä pitkiä matkoja, mikä eteneven nivelreuman ja moninivelrikon kanssa on vähän haastavaa. Irlannissa olisi aikomus vielä jossain vaiheessa käydä. Siskoni saattaisi matkustella, jos sillä olisi matkaseuraa. Lapsensa makselevat asuntolainojaan, joten ei nuoremmilla ole siis varaa reissuihin. Kun jään eläkkeelle, ehdotan siskolleni, että se lähtisi mun kanssa käymään Irlannissa. 

Mitä tulee noin muuten kirppareihin, kahviloihin yms, niin mulla ei ole oikein tarvetta kirppistavaroille. Enemmän yritän päästä nykyisistäkin tavaroista eroon kuin ostaa lisää. Kahvilassa käyn silloin tällöin - noin kerran kuukaudessa -  yhden ystäväni kanssa. Kahden muun ystäväni kanssa tilanne on haastavampi. Toinen on puolisonsa omaishoitaja, joten ei oikein voi lähteä kotoa ilman, että puoliso tulee mukaan. Heillä ei ole autoa ja niitä invataksikortteja tarvitsevat muuhunkin aisointiin kuin kahviloissa käymiseen. Ja nyt tämä ystäväni on itsekin ollut pitkään sairaana. Toinen ystävistäni on ollut sairaalassa ja kuntoutuksessa jo 4 kuukautta. Hän tulee saamaan invataksikortteja, joten kunhan kotiutuu, voidaankin käydä jossain kahvilassa. Mulla "menohaluihin" vaikuttaa myös se, ettei mullakaan ole autoa, joten paikka, missä olisi jotain kiinnostavaa, pitäisi olla julkisilla kohtuullisen helposti saavutettavissa. Noh, ensi viikolla olen menossa käymään yksillä messuilla. 

Tunnen kuitenkin paljon ikäisiäni ja mua vanhempia, jotka matkustelevat todella paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole normaalia, mutta antakaa anteeksi. Olen se 65-vuotias äiti joka on matkustanut aina paljon. Kirpputoreja ja shoppailua en harrasta, mutta sen sijaan viihdyn taidemuseoissa, kirkoissa ja hautausmailla. Vuosi sitten kävin Auschwitzissa. Se jäi viimeiseksi matkakseni. Sairastuin parantumattomaan syöpään ja nyt olen niin voimakkaasti immuuniputteinen ja väsynyt etten enää jaksa lähteä minnekään.

Sitä suuremmalla syyllä kannattaisi nauttia ja tehdä niin kauan kuin voi. Iän myötä todennäköisyydet sairauksille kasvaa eikä koskaan voi tietää mikä reissu on se viimeinen. Ja tämä koskee kyllä nuorempiakin, sitku-elämä ei kannata. Olen ollut puolisen vuotta töissä syöpäosastolla ja tämä elämän rajallisuus on kyllä käynyt hyvin selväksi. Ja miten nopeasti kaikki voi tapahtua. 

Kyllä juuri näin! Parikymppinen läheiseni kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen ja melkein kaikki suuret haaveet jäi toteuttamatta. Se herätti todella. Aloin miettiä mitkä ovat minulla sellaisia haaveita, joiden toteutumattomuus surettaisi eniten, jos yhtäkkiä saisin tietää, että tulen pian kuolemaan.

Puolen vuoden kuluttua läheisen kuolemasta olin jo muuttanut Lappiin ja toteuttanut suuren haaveeni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole normaalia, mutta antakaa anteeksi. Olen se 65-vuotias äiti joka on matkustanut aina paljon. Kirpputoreja ja shoppailua en harrasta, mutta sen sijaan viihdyn taidemuseoissa, kirkoissa ja hautausmailla. Vuosi sitten kävin Auschwitzissa. Se jäi viimeiseksi matkakseni. Sairastuin parantumattomaan syöpään ja nyt olen niin voimakkaasti immuuniputteinen ja väsynyt etten enää jaksa lähteä minnekään.

Sitä suuremmalla syyllä kannattaisi nauttia ja tehdä niin kauan kuin voi. Iän myötä todennäköisyydet sairauksille kasvaa eikä koskaan voi tietää mikä reissu on se viimeinen. Ja tämä koskee kyllä nuorempiakin, sitku-elämä ei kannata. Olen ollut puolisen vuotta töissä syöpäosastolla ja tämä elämän rajallisuus on kyllä käynyt hyvin selväksi. Ja miten nopeasti kaikki voi tapahtua. 

Hän sanoi, ettei jaksa. MIllä oikeudella yritätä määrätä, että on pakko jaksaa?! Antakaa ihmisten elää niin kuin tahtovat!

Ihanaa kun ei tarvitše lähteä mihinkäänja ihanaa kun ei tarvitse juosta lastenlasten perässä. Sitähön ne yrittää, että lähtekää mukaan, siis tulkaa hoitamaan lapsia hotellille niin me mennään ravintolaan. Kiitos, mutta ei kiitos. 

Miksi ihmeessä lähtisin kiertämään kirpputoria, ostan vaatteeni netistä, en muitten rättejä. Kotiin ostan aina mutta, en halua luteita. Astioita ja muuta on myydä asti, miksi ostaisin lisää. Matkoille en lähde kun katsottuna yli 500 kohdetta, maata, kaupunkia. Ihanaa löydä lenkillä, lukea hyviä kirjoja, katsoa hyviä brittisarjoja, nähdä kavereita, olla mökillä jne. Olen 70 v. Ja jos lähden niin ilman lapsiani, en nimittäin jaksa juosta lastenlasten perässä.