Onko tällä suhteella toivoa? Pariterapia ei onnistu, tahto puuttuu.

15 vuotta yhteistä taivalta takana ja lapsiakin on. Olen kotiäitinä ollut jo vuosia, mies töissä. Suhteessa ei ole väkivaltaa eikä alkoholiongelmaa. Miehen kanssa emme ole samalla tasolla enää missään asiassa. Jatkuvaa pientä kinaa, jokapäiväistä. Lapsetkin vaistoavat omituisen kireyden joka meillä on.



Mies ei tee kotitöitä. Minä teen kaiken kotona ja otan myös vastuun lapsista. Hän kantaa taloudellisen vastuun mutta ei osallistu mihinkään. Nyt on aika työllistetty töidensäkin kanssa, mutta ei ole mikään koti-ihminen muutenkaan ollut koskaan. Televisio on kaikkein tärkein. Sen volyymiä säädellään lasten äänten yli (joita ei saisi kuulua kun häiritsee telkan katsomista).

Kun pyydän tekemään jotain, vaikka tyhjentämään tiskikoneen, saattaa sen vielä tehdä, mutta jos pyydän päivän aikana vielä jonkun toisen asian, seuraa kivahdus ja ärähdys/räjähdys. Yritän kuulemma haastaa riitaa teettämällä HÄNELLÄ kotitöitä.



Mies ei ole valmis muuttamaan asioita mihinkään suuntaan, haluaa vain olla rauhassa ja hänellä on hyvä näin.

Annanko siis miehen olla omissa oloissaan, siihen saakka että lapset lähtevät maailmalle? Kykeneekö tuolla tavalla elämään? Vai muuttaisinko lasten kanssa muualle.



Tiedän kyllä ettei yksinhuoltajana ole helppoa ja joutuisin yksin vastuuseen. Vaikka ei siinä tietysti paljon eroa ole nykytilanteeseen. Hoidan kaikki kotiasiat muutenkin yksin. Parin sukulaisen avun turvin tässä nytkin olen omia asioitani hoidellut. Lapset ovat vielä niin pieniä ettei niitä kotiinkaan voi keskenään jättää ja asioiminen muutaman aika pienen kanssa on hankalaa.



Olen näiden pienten lasteni kanssa tosi ylityöllistetty ja kaipaisin myös henkistä tukea joskus. Tänäänkin ärähti kun yritin saada mielipidettä erästä lastamme koskevasta asiasta että " mitä vittua sä sitä multa kyselet en mä niihin osaa mitään sanoa" .

Tunteeni ovat kadonneet, haluaisin jatkaa yksin, mutta taloudellinen puoli pelottaa.