Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että kaikki vaan ottaa ja ottaa sulta
11.09.2024 |
eikä kukaan kysy tai mieti miten sä voit, taikka että oikeesti tekisi jotain sun hyväksi joskus?
Luulen että tää on etenkin monen äidin taakkana. Rakastan lapsiani, mutta olen aivan uupunut siitä kuinka paljon he vaatii minulta ihan koko ajan. Henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Lasten isä/ex on kuvioissa, mutta hänkin on ottaja, ei antaja. Koko ajan saa olla puskurina sekä lasten että niiden isän tunnekuormalle.
Viimeisin suru on ollut huomata, että sama tilanne on myös nykyisen miesystävän kanssa.. pikkuhiljaa suhde on valunut siihen että minulta odotetaan koko ajan hoivaa ja tunnereaktioiden vastaanottamista ja toisen puolesta niiden käsittelyä. Mutta sitten jos minä tarvitsen jotain, oli se sitten vaikka ihan vaan läheisyyttä tai apua arjessa, niin sitä ei kyllä saa tai ainakaan saa vaatimatta. Saatikka että minulla olisi varaa ikinä olla väsynyt, surullinen, ahdistunut tms
Yksinolo on yksinäistä, mutta tuntuu usein silti kaikkein helpoimmalta. Surullista, mutta näin se liian usein on 😢
Kommentit (29)
Olen mies en ole koskaan mitään muuta kokenutkaan kuin tuon että muut ottaa ja et koskaan saa mitään takaisin varsinkin naisten kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tasan tarkkaan tunteen. Mulle elämä heitti erityislapsen, mitä exä ei kestänyt joten exänkin (heittäytyi hankalaksi), ja hyvän uuden puolison, joka sairastui vakavasti ja jäi nuorena tk-eläkkeelle. Hoidin häntäkin kaiken muun ohessa parin vuoden ajan.
No, se lapsi on jo itsenäinen aikuinen, exä rauhoittunut, nyxä kohtuullisessa kunnossa ja minäkin toipunut. Hoivaviettiä ei muuten ole jäljellä tipan tippaa, se kului loppuun. En yksinkertaisesti suostu enää ottamaan yhtään vastuuta kenenkään muun olemisista tai tekemisistä. Kaipa tämäkin joskus hellittää, mene ja tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies en ole koskaan mitään muuta kokenutkaan kuin tuon että muut ottaa ja et koskaan saa mitään takaisin varsinkin naisten kanssa
Vähän tarkempi kuvaus voisi auttaa pohtimaan tätä. Millaisia parisuhteita, mitä oot antanut?
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tasan tarkkaan tunteen. Mulle elämä heitti erityislapsen, mitä exä ei kestänyt joten exänkin (heittäytyi hankalaksi), ja hyvän uuden puolison, joka sairastui vakavasti ja jäi nuorena tk-eläkkeelle. Hoidin häntäkin kaiken muun ohessa parin vuoden ajan.
No, se lapsi on jo itsenäinen aikuinen, exä rauhoittunut, nyxä kohtuullisessa kunnossa ja minäkin toipunut. Hoivaviettiä ei muuten ole jäljellä tipan tippaa, se kului loppuun. En yksinkertaisesti suostu enää ottamaan yhtään vastuuta kenenkään muun olemisista tai tekemisistä. Kaipa tämäkin joskus hellittää, mene ja tiedä.
Täällä myös erityislapsi.. oli tosi vaikeaa se arki lapsen ja exän kanssa, silloin kun lapsi oli pieni. Ja on edelleen.. Uskon että isä on itse myös erityinen- mutta siis diagnosoimaton. Nyt myös kuopuksella alkanut tulla haasteita..
Haaveilen usein siitä että asun yksin jossain rauhallisessä mökissä, sitten kun lapset on omillaan. Kissan tai koiran voin ottaa, mutta joo, liki fantasioin siitä ettei tarvitse enää hoitaa ketään toista ihmistä. Omaa väsymystä on varmasti syventänyt myös oma työ hoito- ja sotealoilla, eli hoidan muita ihmisiä koko ajan; työssä ja kotona. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tasan tarkkaan tunteen. Mulle elämä heitti erityislapsen, mitä exä ei kestänyt joten exänkin (heittäytyi hankalaksi), ja hyvän uuden puolison, joka sairastui vakavasti ja jäi nuorena tk-eläkkeelle. Hoidin häntäkin kaiken muun ohessa parin vuoden ajan.
No, se lapsi on jo itsenäinen aikuinen, exä rauhoittunut, nyxä kohtuullisessa kunnossa ja minäkin toipunut. Hoivaviettiä ei muuten ole jäljellä tipan tippaa, se kului loppuun. En yksinkertaisesti suostu enää ottamaan yhtään vastuuta kenenkään muun olemisista tai tekemisistä. Kaipa tämäkin joskus hellittää, mene ja tiedä.
Täällä myös erityislapsi.. oli tosi vaikeaa se arki lapsen ja exän kanssa, silloin kun lapsi oli pieni. Ja on edelleen.. Uskon että isä on itse myös erityinen- mutta siis diagnosoimaton. Nyt myös kuopuksella alkanut tulla haasteita..
Haaveilen usein siitä että as
Ymmärrän. Myös minä työskentelen sotella, mutten onneksi hoitotyössä. Jo pelkkä kanssakäyminen ihmisten kanssa oli raskaimpina aikoina liikaa; taas joku haluaa minulta jotain, ja niitä tarvitsijoita oli niin paljon niiden lisäksi, jotka tarvitsivat kotona. Uupumisen merkkejähän nuo ovat.
Meillä myös tiputtiin kaikkien turvaverkkojen läpi, eivät ne niin aukottomia olleet. Omin voimin sinniteltiin, ei tukitoimia ennen kuin vasta lapsen teini-iässä. Jos jotain voiin toivottaa, niin jaksamista sinne, nimittäin siihen, että saat käytyä hankalan, syvällisen ja ehdottoman tarpeellisen keskustelun nykyisen kumppanisi kanssa. Parisuhde kuolee ilman tasapainoa, ja se kuolee juuri niin, ettet enää arvosta sitä ottajaa, joka ei anna mitään takaisin. Yhteen hiileen pitää puhaltaa ihan erityisesti silloin, kun ajat ovat hankalat. Meillä keikuttiin samasta syystä eron partaalla kymmenisen vuotta sitten, mutta saatiin asiat oikenemaan, ilmeisen pysyvästi. -ed.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tasan tarkkaan tunteen. Mulle elämä heitti erityislapsen, mitä exä ei kestänyt joten exänkin (heittäytyi hankalaksi), ja hyvän uuden puolison, joka sairastui vakavasti ja jäi nuorena tk-eläkkeelle. Hoidin häntäkin kaiken muun ohessa parin vuoden ajan.
No, se lapsi on jo itsenäinen aikuinen, exä rauhoittunut, nyxä kohtuullisessa kunnossa ja minäkin toipunut. Hoivaviettiä ei muuten ole jäljellä tipan tippaa, se kului loppuun. En yksinkertaisesti suostu enää ottamaan yhtään vastuuta kenenkään muun olemisista tai tekemisistä. Kaipa tämäkin joskus hellittää, mene ja tiedä.
Täällä myös erityislapsi.. oli tosi vaikeaa se arki lapsen ja exän kanssa, silloin kun lapsi oli pieni. Ja on edelleen.. Uskon että isä on itse myös erityinen- mutta siis diagnosoimaton. Nyt myös kuopuksella alkanut tulla haastei
Lainaukset menevät taas metsään (mikseivät ne saa tätä korjattua?!?), mutta piti vielä kirjoittaa, että minäkin voisin ehkä, EHKÄ ottaa joskus kissan hoitoon vähäksi aikaa. Koiraa en, se vaatii liikaa. Omaksi en kumpaakaan.
Tiedän tunteen.
Karsimaan kovalla kädellä kaikki muu pois, paitsi lapset, työ, joku oma kiva juttu.
Ohimenevää on tuo, ellet itse hae ns. ottajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin huolehdi lapsista ekana ja sukulainen voi olla myös tukenasi siinä, suhteutetaan tunteita. Ja oma vointi tärkein ja sitten äitisi. Mies varmaan ymmärtää että ei voi kipata omaa kaikkea kuormaa siihen päälle tai työjuttuja (sano suoraan se), ehkä hänellä on oma äiti jolle soitella tai kaveri apuna tai kriisikeskus. Joku kohtuus kun on lapsia, ilmeisesti usea? Sulla on oikeus omiin tunteisiin, tilaan, rauhaan, ilmaisuun ja oikeus rajata, mies käsittelee omat tunteensa itse. Tai menneisyytensä. Lisäksi saat erota jos et jaksa, voi asua lähekkäin. Olisi eri asia jos lapsia ei olisi, että ehtisi muualle miettimään enemmän, jos se on oma halu. Sitten jos on voimia, ehtii ehkä keskustella jostain.
Tiedän tunteen. Kaksi lasta, joilla perussairauksia joiden kanssa oltava tarkkana ja valppaana. Nyt jo täysi-ikäisiä, mutta toki edelleen huolettaa, vaikka pahimmat ajat ovat jo ohi. Mies kyllä osallistuu, mutta ei osaa stressata kuten minä. Minä olen siis kantanut sen huolivastuun ja organisointivastuun. Itsellä myös lapsuusperheen painolasteja ( alkoholistiäiti, työnarkomaani-isä ja sen sellaista),mikä on lisännyt vielä kuormitusta. Töissä olin myös hoitopuolella ( leipätyö, ei mikään kutsumus) ja burnout katkaisi sen uran. Burnoutin jälkeen oma terveyteni on rakoillut. En oikein jaksa ihmisiä tai ylimääräistä kuormitusta lainkaan. Iisi ja tylsä elämä on luxusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi tiedän! Ja jos vähänkin kysyy vastavuoroisuutta, syytetään itsekkääksi, tai ylireagoivaksi, mielenvikaiseksi jopa. Käsittämätöntä on, että jopa aivan tuntemattomat kohtelee niin, saati tutut
Vierailija kirjoitti:
Voi tiedän! Ja jos vähänkin kysyy vastavuoroisuutta, syytetään itsekkääksi, tai ylireagoivaksi, mielenvikaiseksi jopa. Käsittämätöntä on, että jopa aivan tuntemattomat kohtelee niin, saati tutut
Kyllä. Naisilta odotetaan usein paljon ja jos vetää rajoja tai kertoo tuntemuksistaan, niin kukaan ei halua kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te sote-alalla olevat pitäkää huoli, ettei teille kosahda myös vanhuksista huolehtiminen. "Te kun osaatte" ja "te kun tiedätte", niin muiden omaisten on hyvin helppo kaataa vanhukset teidän niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I feel you. Lasten ollessa pieniä pahinta oli tuo jatkuva vaatiminen. Ja ex oli myös ottaja.
Mutta minä tiedostin tilanteen eron jälkeen ja tietoisesti päätin, että seuraava mies ei saa olla ottaja. Sen varmistin asettamalla tiukat rajat. Esim. Sanoin, että jos hän haluaa omia lapsiaan nähdä, niin itse hoitaa ja kasvattaa heidät. Minä en pistä tikkua ristiin lasten eteen.
Tämäon pitänyt, koska mies ei ole luonteeltaan ottaja, vaan antaja.
Eli neuvoni on, että mietit, mitä olen valmis tekemään ja hylkäämisenkin uhalla laitat eri ihmisille rajat.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies en ole koskaan mitään muuta kokenutkaan kuin tuon että muut ottaa ja et koskaan saa mitään takaisin varsinkin naisten kanssa
Sama. Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut minun asioista. Keskustelussakin aihe vaihtuu aina kun olen kertonut omista asioistani muutamalla lauseella. Mikäli olen henkisesti loppu, ei ole vaikutusta vaikka sen sanoo ääneen. Hieman jopa epäilen kuinka minun kävisi jos en pysyisi pitämään itsestäni huolta.
Minulta kuitenkin odotetaan kiinnostusta, huolenpitoa, ennakointia ja ongelmien ratkaisemista. Tämä on nyt minun kohtaloni tässä elämässä, mutta välistä tuntuu hieman epäreilulle.
Kyllä mulla on sitä samaa, mutta tiedän, että aika usein se on ihan oma moka. Ei osaa ssnoa ei.
Omirn rajojen veto on vaikeaa. Varsinkin kun on paljon kaikkea, niin ei osaa juuri silloin sanoa ei.
Toiset ihmiset eivät ymmärrä tilannetta useinkaan ja he odottavat vain niitä kyllä/ei-sanoja. Itse taas luulee, että se ei-sana pitäisi perustella toisille hirmu hyvin. Ei oikeasti tarvitse.
Osta aikaa, jos olet kuormittunut. Vastaa, että minä mietin hetken. Jos he/muut haluavat juuri sinulta jotain, he kyllä odottavat. Jos eivät, niin varma vastsus on ei.
Tervettä itsekkyyttä peliin.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies en ole koskaan mitään muuta kokenutkaan kuin tuon että muut ottaa ja et koskaan saa mitään takaisin varsinkin naisten kanssa
Mulla sama. Jopa silloin kun molemmilla osapuolilla on oma asunto ja talous, pitää minun aina "jeesata" milloin mitäkin. Kerran sanoinkin turhautuneisuuksissani että tukihenkilöä voi hakea soskusta, mulla pitäisi olla hiukan erilainen rooli.
Mulla on elämä säädettynä rennolle levelille, koska koen oikeasti sellaista tarvitsevani.
Naisystäväni taas on jatkuvasti liikaa tekemistä itselleen hamuava hosuli.
Eikä siinä mitään muuten, mutta aina niitä hänen tekemisiään riittäisi minullekin, eli avustamisella on aina sama suunta.
Jos koitan sanoa asiasta, niin pikaiseen unohtuu ja taas tarvitsisi "pikkasen apua, kun eihän sun muutenkaan tarvi tehdä mitään"
Selkeä linja taas:
miesvampyyri: alapeukkua rutkasti
naisvampyyri: yläpeukkua rutkasti
tasapuolisuus: mikä se on?
Alue: Aihe vapaa
Joo, viimisten kuukausien aikana aina ja vain uudestaan suihinottoja eikä kukaa oo antanu panna.