Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että kaikki vaan ottaa ja ottaa sulta

Joo, tuttua on. Ärsyttää se, että teen ja teen ja teen ja huolehdin ihan uupumukseen asti, mutta ns. läheisillä ei ole muuta asiaa kuin se, miten pitäisi tehdä vielä enemmän :D Ehkä joku sosiaalisesti taitava normaali ihminen olisi kiinnostunut siitä, miten minä voin. Mutta eiiii, kun kannattais hei vielä juosta vaikka ultramatka ja ottaa kennel!

Tuttuja tunteita varsinkin niiltä vuosilta, kun lapset olivat pieniä. En tiedä onko se helpottanut nyt lasten kasvaessa, vai onko tähän vain turtunut. Itsekin huomaan viihtyväni nykyään itsekseni, silloin voi palautua eikä kukaan ole vailla mitään.

Meilläkin käynyt ilmi, että lapsilla on erityisyyttä ja siten koko lapsiperhe-elämä ollut varmaan tavallista raskaampaa, vaikka ihan diagnoosirajaa eivät (ainakaan vielä) ole ylittäneet. Helppo sanoa, että pitää olla itsekkäämpi, mutta jos se tarkoittaisi lasten laiminlyömistä, ei sitä noin vain voi tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja tunteita varsinkin niiltä vuosilta, kun lapset olivat pieniä. En tiedä onko se helpottanut nyt lasten kasvaessa, vai onko tähän vain turtunut. Itsekin huomaan viihtyväni nykyään itsekseni, silloin voi palautua eikä kukaan ole vailla mitään.

Meilläkin käynyt ilmi, että lapsilla on erityisyyttä ja siten koko lapsiperhe-elämä ollut varmaan tavallista raskaampaa, vaikka ihan diagnoosirajaa eivät (ainakaan vielä) ole ylittäneet. Helppo sanoa, että pitää olla itsekkäämpi, mutta jos se tarkoittaisi lasten laiminlyömistä, ei sitä noin vain voi tehdä. 

Tämä " pitää olla itsekkäämpi " tai " pitää olla armollinen itselleen " on sanahelinää. Mitä sillä edes oikeasti tarkoitetaan? Sitten kun " on armollinen itselleen " ja tarjoaa ruoaksi kalapuikkoja, on joku siitäkin mollaamassa. On myös hyvä neuvo antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jos koko ajan kuulee jotain arvostelua, niin aika teflonia saa olla, jos se ei mitenkään vaikuta. Siitä, että pitää pyytää apua, jos ei jaksa, en edes aloita...

No joo tuttu tunne. Sen lisäksi vanhenevat vanhemmat ja yleisesti korkea verotus ja tyel-maksut. Vaimon rahat on käytännössä hänen omiaan, minun taas yhteiset. Ja kyllä saakin maksaa.. lapsien asiat maksan mielelläni, mutta verot ja tyel-maksut ovat nihkeitä. 

Jaa, mä oon aina saamispuolella. Lopeta se palvelijana olo.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja tunteita varsinkin niiltä vuosilta, kun lapset olivat pieniä. En tiedä onko se helpottanut nyt lasten kasvaessa, vai onko tähän vain turtunut. Itsekin huomaan viihtyväni nykyään itsekseni, silloin voi palautua eikä kukaan ole vailla mitään.

Meilläkin käynyt ilmi, että lapsilla on erityisyyttä ja siten koko lapsiperhe-elämä ollut varmaan tavallista raskaampaa, vaikka ihan diagnoosirajaa eivät (ainakaan vielä) ole ylittäneet. Helppo sanoa, että pitää olla itsekkäämpi, mutta jos se tarkoittaisi lasten laiminlyömistä, ei sitä noin vain voi tehdä. 

Tämä kuulosti niin tutulta, olisin voinut kirjoittaa saman.

Minulla on myös lapsuuden kodin perintönä suorittaminen ja selviytyminen selkärangassa ja siitä pois opetteleminen on vaikeaa. Lapsesta saakka olen ollut se, jonka pitää ajatella ensin muita, huolehtia ja hoivata ja jonka niskaan vii kaataa kaiken. 

Olen myös päätynyt sote-alalle ja parit burn outit läpi käytyäni olen jatkokouluttautunut erikoissairaanhoitoon. Raskas ala tämäkin, mutta tässä on muitakin osa-alueita kuin hoivaaminen ja palloa saa heitettyä muillekin. Ainakin periaatteessa saadaan tarvittaessa psykiatri, sosiaalityö, päihdetyö jne paikalle tai jatkolähete edellä mainituille tahoille.

Pidän työstäni ja omaa perhettäni kyllä huolehdin ja hoivaan ja vähän paaponkin. Mutta lapset ovat jo lukiossa ja välillä huomaan ajattelevani, että hyvä kun ovat aikuistumassa. Siihen tuntuu olevan vielä matkaa. Ehkäpä erityisyyksistään johtuen nuoreni eivät aina ymmärrä kuinka paljon kotona vaativat ja haluavat ja kuinka vähäistä vastakaiku heiltä on. Toisinaan riittäisi ihan se, että siivoaisivat omat jälkensä. 

Taustani väkivaltaisessa ja kaoottisessa lapsuuden kodissa vaikuttaa omien lasteni kanssa niin, että hirveästi varon omia nuoriani kuormittamasta millään. Olen varmaan sitten liikaakin antanut tilaa, haluamiaan asioita, itsestäni.

Mieheni on luultavasti kirjolla ja luulen, että tässä keskustelussa ei tarvitse tilannetta sen enempää kuvailla. Eroa olen miettinyt usein, mutta sekin olisi niin voimavaroja syövä, kuluttava ja lähes mahdottomalta tuntuva työmaa, etten ainakaan vielä ole siihen ryhtynyt.

Haaveilen myös elämästä joskus tulevaisuudessa. Asun yksin. Ehkä pienessä kaupunkiasunnossa tai sitten pienessä mökissä jossain pohjoisessa. Kotonani on siistiä ja rauhallista.

Harrastan omia juttujani, luen kasapäin kirjoja, en laita ikinä ruokaa, teen niin paljon töitä kuin jaksan, eikä kukaan odota minua kotiin tekemään lisää (koti)töitä. En hoivaa enkä hoida ketään omalla ajallani. Jos johonkin seurustelukuvioon erehdyn, en asu yhdessä kenenkään kanssa ja seurustelukumppanin täytyy kyetä antamaan yhtä paljon kuin saakin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja tunteita varsinkin niiltä vuosilta, kun lapset olivat pieniä. En tiedä onko se helpottanut nyt lasten kasvaessa, vai onko tähän vain turtunut. Itsekin huomaan viihtyväni nykyään itsekseni, silloin voi palautua eikä kukaan ole vailla mitään.

Meilläkin käynyt ilmi, että lapsilla on erityisyyttä ja siten koko lapsiperhe-elämä ollut varmaan tavallista raskaampaa, vaikka ihan diagnoosirajaa eivät (ainakaan vielä) ole ylittäneet. Helppo sanoa, että pitää olla itsekkäämpi, mutta jos se tarkoittaisi lasten laiminlyömistä, ei sitä noin vain voi tehdä. 

 

Tämä " pitää olla itsekkäämpi " tai " pitää olla armollinen itselleen " on sanahelinää. Mitä sillä edes oikeasti tarkoitetaan? Sitten kun " on armollinen itselleen " ja tarjoaa ruoaksi kalapuikkoja, on joku siitäkin mollaamassa. On myös hyvä neuvo antaa mennä toisesta korvasta sisää

Mä oli jossain vaiheessa "itsekkäämpi" ja "annoin miehen huolehtia omalla tavallaan perheestä". No lapsella jäi hammastarkastus varaamatta ja kaikenlaista muutakin oli rempallaan. Ei onneksi mitään vakavampaa, mutta pidemmän päälle olisi tullut kaikenlaisia pahempia ongelmia, jos en olisi hoitanut. (Tai oikeastaan ehti tulemaankin, mutta oli vielä korjattavissa, tosin ne kuormittivat vielä enemmän.)

Että se siitä, että pitäisi olla armollisempi itselleen, hellittää ja olla itsekäs. Edestään vaan löytää.

T. edellinen

Juu, kyllähän esim perhetyöstä sain neuvoja olla armollisempi itselleni ja asettaa rimaa matalammalle ja huolehtia itsestäni ja kaikkea tätä diipa daapaa. 

Perhetyöhön tutustuimme kun kuopuksen nepsyoireet voimistuivat paljon teini-iän alkaessa. Mies ja lasten isä on meilläkin nepsy, mutta diagnoosia ei ole ja on todella sokea omalle toiminnalleen. 

Muuta ei sitten saatukaan kuin neuvoja. Miestäni koskien neuvot olivat luokkaa; miehesi käy töissä onhan sekin jotain. Loppuun palamisen vaarassa tasapainoilevaa vaimoa ja äitiä tämä ei lohduttanut vähääkään. Onneksi hillitsin itseäni suuttumasta, ties mitä olisivat minusta vielä kirjanneet.

Neuropsykiatrin määräämät lääkkeet vasta helpottivat nuoren oloa ja palauttivat toimintakyvyn.

Ihmettelen vieläkin, nyt kun tilanne on rauhallisempi, miten asiat olisivat menneet, jos olisin hellittänyt tuossa tiukassa tilanteessa, tyytynyt vain siihen, että mies pakenee töihinsä ja teini vetää elämäänsä vessasta alas. Todella hyvä hetki olla armollinen itselleen. 

Täälläkin siis kirjoittelee äiti, joka on usein kokenut sitä, että kaikki vain haluavat jotain, mutta mistään ei saa itse. 

Up, tämähän on mielenkiintoinen keskustelu ja hyvää vertaistukea!