Miksi jotkut kommentoi toisille että "olisit onnellinen/kiitollinen"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on vähänkin empatiakykyä käsittää, että murheet ovat subjektiivisia. Enemmän olen kuullut heiltä, joillaon parisuhteet ja työ sekä lapsia jne. kertovan minulle lapsettomalle sinkulle, että pitäisi olla kiitollinen, kun on aikaa lukea ja tehdä kaikkea sitä mihin heillä ei ole aikaa. Siinä kohtaa mielestäni on "hitusen" ulalla sen suhteen mikä elämässä on aidosti arvokasta ja mistä kannattaa valittaa. Tosin subjektiivistahan sekin on. Ehkä jollekin se, että on tuntikausia aikaa lukea on tärkeämpää kuin rakastava perhe, mutta toisaalta enpä tiedä onko hänen parisuhteensa ja perhe-elämänsä onnellista vai ei. Lukeminen siis vain esimerkkinä.

Hieman samoin kuin todetaan, että on arvokas vaikkei tekisi mitään. Juu varmasti on arvokas vaikka makaisi päivät pitkät riippumatossa, mutta onko itse onnellinen? Tuskin. Tai olet tarvittu. No mitäpä minulle merkitsee olla tarv

Mutta tuossahan ei ole millään lailla kyse siitä, mikä on "parempaa" tai "tärkeämpää" elämässä, vaan yksinkertaisesti siitä, että jollei opi olemaan tyytyväöinen siihen, mitä oamssa elämässä on, ja jos aina vaan suree sitä ettei saa jotain, mikä on mahdotonta, tulee väistämättä aina olemaan onneton. Vastaavasti jos keskittyisi siihen, mikä on hyvin, ja tulisi jollei nyt suorastaan äärimmäisen onnelliseksi, niiin ainakin onnellisemmakisi kuin nyt. Ja koska vaihtoehtojakin on, on onnettomuus IHAN OMA VALINTA. Ja kiistämättä tyhmä sellainen. Tässä ei ole mitään subjektiivista, se on täysin objektiivista.

 

Sitä paitsi vaikka murhe on subjektiivinen, murheiden koko ei välttämättä ole pelkästään subjektiivista. Mun lapsella on sairaus joka tekee hänen elämästään hankalaa ja jossain määrin kivuliasta koko loppuelämän, mutta on se murhe silti objektiivisesti ootaen aika paljon pienempi kuin jollain, jonka lapsi kuolee ennen aikuisuutta.

-----

No mutta..esimerkiksi sanominen, että jotakin on mahdotonta tavoittaa, on jokseenkin ylhäältä päin katsottu ja toisen puolesta määritelty näkökulma. 

Tosin tuskin sinäkään ilostuisit, jos sinulle sanottasiin, että ole kiitollinen kun lapsesi on hengissä tai surusi hänen sairaudestaan vähenisi. Pointtina se ettei kenenkään puolesta kerrottaisi, että hänen tulee olla kiitollinen kahvikupposesta aamuisin, koska jollakulla ei ole edes sitä kahvikupillista. Johonkin saakka on mahdollista olla kiitollinen ns. pienistä asioista eli siihen pisteeseen, kun elämä on suht okei ja löytää ilon aiheita. 

Toki on kyse myös mentaliteetista. Jos on luonteeltaanhalukas menemään eteenpäin ja tahtoo kehittyä ei todennäköisesti tule vaihetta, jossa tahtoo vain oleskella ja nautiskella, Silloin kehittyminen ja liikkuminen ovat ne seikat, jotka tuovat onnellisuutta. Silloin lähtökohtaisesti ei edes kannata yrittää pakottaa lilluskelemaan hetkessä,

Onko lapsesi sairastumin ihan oma valinta jolle oli vaihtoehtoja? 

Juuri sen takia muutin aikoinaan ulkomaille koska Suomessa on sellainen keskustelukulttuuri että pitää osata puhua "oikein", ja se oikeinpuhuminen on nykyään vielä vaikeampaa. Keskustelu sisältää niin paljon ääneenlausumattomia normeja, että on suorastaan mahdotonta osata puhua normatiivisesti oikein. Pitää haluta mökkeillä, asua maalla omakotitalossa, sienestää ja marjastaa, olla niin liberaali ja puhua hiilijalanjäljestä. Verratkaa vaikka kahden maan television tarjontaa keskenään; Suomessa pyydetään lahjoittamaan luontojärjestöille, näytetään vain luonto-ohjelmaa sun muuta sopivaa ohjelmaa mistä on oikein puhua. Hesarin ilmaisunvapaus samaa luokkaa, niin tylsää juttua ettei sitä jaksa edes lukea. Koko keskusteluilmapiiri on niin ahdistava etten koskaan edes halua asua enää Suomessa pysyvästi. Työkulttuurista puhumattakaan.

En yhtään ihmettele miksi jengi juo ja tappaa itsensä sekä toisens jos koko ikänsä on vaiennettu. Meno on kuin Pohjois-Koreassa. 

Siskoni teki tuota. Kuulin hänen usein sanovan jollekin ystävälleen tai kaverilleen, että olisit onnellinen että sulla on äiti, kun tämä toinen esimerkiksi riiteli äitinsä kanssa tai heillä oli muuten ongelmia eikä niin hyvät välit. Siskoni ja äiti kuoli kun olimme 10-11v. ja tämä oli siskolleni hyvin vaikeaa. Hän ei millään pystynyt ymmärtämään vielä parikymppisenäkään, että kaikilla ei ole yhtä hyvää tai samanlaista lapsenomaista suhdetta äitinsä kanssa kuin hänellä itsellään.

Sanoisin siis, että yksi syy, miksi joku tekee tuota, voi olla se, että aihe on itselle jollain tavalla vaikea tai arka.