Mikä elämäntapahtumanne on eniten yllättänyt?

Muutin ulkomaille töiden perässä ja olin yksi parhaimmista ja mun olisi pitänyt saada siirto toiseen maahan petostutkintaan.

Viisumihakemus kyseiseen maahan evättiin ja HR terminoi mun työsopimuksen kolmen vuoden jälkeen tästä syystä ja pari päivää sen jälkeen, sulkivat toimiston maassa jossa vieläkin asun.

Asuin firman asunnossa ja koska asuminen tässä maassa on erittäin kallista, jäin asunnottomaksi ja asuin 6kk kaverin sohvalla ennen kuin sain uuden työpaikan ja pystyin vuokraamaan asunnon.

Aika moni asia oikeastaan. Päädyin miesvaltaiselle alalle ja hyväpalkkaiseen työhön jossa oikeasti viihdyn. En oikein ole osannut koskaan haaveilla mistään ja olin ajatellut kesätyö ym kokemusten perusteella että kaikki työ on p*skaa ja sunnuntaisin vaan ahdistaa ja itkettää.

Sitten negatiivisella tavalla on yllättänyt se etten 31 vuotiaana olekaan vakavassa parisuhteessa, parin lapsen äiti ja asu omakotitalossa ja ettei ystäviä ja ihmissuhteita ole jossei näe itse vaivaa. Lapsena kun tottui että vieraita kotona vaan kävi ja sukulaiset piti yhteyttä. Lukioaikanakin sain ensimmäistä kertaa kavereita mutta niin vaan kävi että porukka hajaantui ja lapsuuden kotipaikkakunnalle jäin minä yksin asumaan vuokrakaksioon.

Yllätyin myös siitä että kiinnostuin ja aloin seurustella itseä 20 vuotta vanhemman miehen kanssa, että tietyissä asioissa ikä on oikeasti vaan numeroita. 

Etten ole narun jatkona rumana hedelmänä puun oksalla roikkumassa vaan elän hiljaista, perus työ-koti elämää itsekseni muutamien pehmolelujen kanssa.

M.

Vierailija kirjoitti:

Elämä meni sittenkin suunnilleen, kuten oli halunnutkin. Saa asua ulkomailla, uralla viihtyy, on nähnyt maailmaa paljon ja perhe ilmestyi ympärille, kuin taikaiskusta. Tämä on ollut suurin yllätys elämässäni, varsinkin kun katsoo niitä tuttuja, joiden tämä "piti" saada. Jättehärligt.

Ymmärrät totaalisen väärin. Ne joiden luulet että piti saada perhe, muuttivatkin mieltään, tuli tärkeempiä asioita kuin perhe. Esim. Ura, työ, opiskelut, sairaus jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kuolema. Vanhemman syöpä.

Eämä on kovaa ja aika moni valittaa pikkuasioista. 

 

Kuka sen sitten määrittelee mistä voi tai saa valittaa? Ja miten?

Itse voisi säännöstellä turhia napinoitaan jos ei ole niin kovia kokenut kuin toinen. Napisee sitten mieluummin kurjasta kelistä, päänsärystä, työpaikan pikkujutuista, epämiellyttävästä kaverista ja sinkkuudesta toiselle samanmoiselle. Ei sille, joka esim. on menettänyt läheisensä.

Liian moni on perusnegatiivinen ja näkee huonoa kaikkialla, vaikkei elämässä olisi mitään suurempia kriisejä. Pitää päästä haukkumaan muita jollakin verukkeella ja ilkeilemään, valittamaan mitättömistä. Se on raskasta kuunnella, välttelen tuota ihmistyyppiä. Ehkä oikeista, suurista vastoinkäymisiä nämäkin oppisivat empatiaa.

Nytpä valitin kerran minäkin. 

Itseäni ehkä yllätti eniten miten paljon sain huomiota ja vientiä +40veenä. Synnyin ujona ja epävarmana, ylä-asteella ja parikymppisenä olin punkero. Kukaan ei koskaan halunnut minua. 30-vuotiaana olin pitkässä, huonossa, epätoivoisessa parisuhteessa. 

Lopulta kun erosin, aloitin elämän itseäni varten ja laihdutin. Varmaan joki sisäinen säteeni toi roppakaupalla miehiä, kun en niitä enää halunnut.

Uskoon tulo 39-vuotiaana. Uskonnottomassa kodissa kasvaneena enkä edes tuntenut ketään uskovaa.

No lasten syntymiset oli jännä kokemus. Kun ensimmäunen parkaisu kuului, itkin onnesta. Se itku vaan tuli, kuin jokin luonnonilmiö. 

No tuohon sinkkuuteen, että en olisi uskonut, että se onkin varsin jees olotila. Lasten äiyistä eron jälkeen on ollut jotain säätöjä, mutta onneks niistä ei ole mitään vakavampaa tullut. 

Paljon parempi olla ihsn sinkku ja viilettää kuinka huvittaa. 😄

M46

Hyviä elämäntapahtumia ei itseasiassa ole edes tapahtunut, mutta yllättävin oli se että jäin lapsettomaksi ikisinkuksi.

Tämä siis ei millään muotoa ole (ollut) oma valinta.

Tämä tahtomaton ikisinkkuus tuntuu olevan monille aika vaikea paikka. Sama täällä. Yllätti eniten että sitä tosirakkautta ei löytynytkään, vaikka "kaikkeni yritin." Nyt olen jo 55-vuotias ja kyllä se on tämän neidin tapailut jo tapailtu ja säädöt säädetty. Enää ei tarvitse tullakkaan.

Työura huipentui hyvään virkaan, vaikka ihan pohjalta lähdin ja ilman vanhempien tukea tms.

Se, että paloin loppuun työssä jo 35-vuotiaana, ja se jätti terapiasta huolimatta niin pahat jäljet, ettei minusta enää tullut alalleni riittävän tehokasta ja nopeaa. En enää loppuunpalamisen jälkeen kestänyt yhtään kiirettä enkä ylitöitä, ja alallani molemmat on tavallisia. Toinen loppuunpalaminen tuli, suht pienestä kuormitukseta alkuperäiseen verrattuna, 38-vuotiaana, ja silloin hakeuduin "paskahommiin" kuten silloin sanoin. Maisterina ja uralla hyvässä asemassa olevana varastolle duuniin pienellä palkalla. Sittemmin ollut kaikenlaisissa pätkä- tai osa-aikaistöissä kaupan kassalla, elektroniikkaliikkeen myyjänä, tehdastöissä. Töitä on onneksi lähes koko ajan jotain ollut, eli ääriköyhää ei ole ollut, sinkkuna ja lapsettomana kun pärjää aika vähälläkin. Mutta en minä tällaista elämää kuvitellut, minä joka valmistuin maisteriksi 3 vuodessa ja olin jonkinlainen "tähti" työpaikallakin aika pian juniorivaiheessa jo, sain mainintoja niin asiakkailta kuin työnantajilta miten hyvä olin.

No, se perfektionismi ja miellyttämishalu johti siten paitsi mainintoihin ja palkintoihin, myös burnoutiin. Itse olen sopeutunut nykyiseen asemaani, mutta äidilleni on jotenkin kauhea häpeän paikka, että olen "köyhä duunari", hänen ihmelapsensa.

Minä halusin lasta varmaan 16-vuotiaasta asti. En tullut edes vahingossa raskaaksi parisuhteissani. Lopulta 31veenä hakeuduin keinohedelmöitysjonoon. Ja hups vaan - tulinkin raskaaksi yhden illan jutulle baarista (joka oli ensimmäiseni laatuaan ikinä, koska olin ekaa kertaa sinkku pidempään!) Ja sain lapsen.

Kumppania en ole saanut minäkään.

Vakava ja yhtäkkinen sairastuminen kyllä yllätti ja muutti elämänsuunnan.

Joidenkin naisten moraalittomuus.

Olin lähes 10v sinkkuna eron jälkeen, en olisi uskonut. Vielä enemmän yllätti kuitenkin se, että pääsin 48-vuotiaana yliopistoon opiskelemaan unelma-alaani.

Lisäksi on itseasiassa aika yllättävää sekin, että nykyisessä liitossani päädyin asumaan omakotitaloon lähiöön, mistä en ole kyllä koskaan haaveillut.

Että olen ollut raitis jo kymmeniä vuosia, ja pystynyt elättämään itseni, hankkimaan oman

asunnon ja auton. Pidin tätä aivan mahdottomana itselleni ja vieläkin jaksaa hämmästyttää.

Vakava sairaus, joka iski puun takaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin silloin ns. elämäni kunnossa, treenasin kovaa ja elin terveellistä elämää. Elämä hymyili. Tämän kokemuksen myötä mielenterveys järkkyi ja toivun edelleen. Puhumattakaan kehostani. Selvisin kuitenkin hengissä. 

Näin ujona introverttina ja herkkänä, ajattelin etten voisi koskaan kiinnostusta herättää ihmisissä. Elelin siinä naiivissa uskossa että olen näkymätön muille --- välttelin ajattelemasta itseeni kohdistuvaa huomiota.

Kun tajusin pikkuhiljaa että ihmiset ovat yllättävän kiinnostuneita ihan kaikenlaisista ihmisistä arkisessa ympäristössään eivätkä pelkästään julkkiksista tai muista esikuvista, alkoi ahdistus hiipiä elämääni.

Toisaalta, ihmiset eivät muista asioita ihan yhtä lailla kuin sä itse muistat joten se lohduttaa. Toisaalta myös hyvä että arkiset ihmiset kiinnostavat sillä emmehän muuten muodostaisi ihmissuhteita. Jokaisessa on kuitenkin jotain uniikkia, ainutlaatuista vaikkei itse uskoisi siihen.

Vierailija kirjoitti:

No lasten syntymiset oli jännä kokemus. Kun ensimmäunen parkaisu kuului, itkin onnesta. Se itku vaan tuli, kuin jokin luonnonilmiö. 

No tuohon sinkkuuteen, että en olisi uskonut, että se onkin varsin jees olotila. Lasten äiyistä eron jälkeen on ollut jotain säätöjä, mutta onneks niistä ei ole mitään vakavampaa tullut. 

Paljon parempi olla ihsn sinkku ja viilettää kuinka huvittaa. 😄

M46

         Korjataan tuo yksi asia virhe, sinkku = vapaa, lapseton henkilö