Mikä elämäntapahtumanne on eniten yllättänyt?

Suurinpiirtein kaikki tapahtumat elämässäni ovat yllyttäneet eli elämäni ei ole mennyt edes sinnepäin kun suunnittelin.

Sama täällä. 33veenä ymmärsin, että elämäni ei mennyt lainkaan niinkuin itse suunnittelin.

Suurin yllätykseni liittyy ehkä siihen, että kielenkääntäjän sijasta minusta tulikin taiteilija. Taiteilijana suurin yllätykseni on ollut se, että olen menestynyt. En olisi ikinä uskonut kouluaikoina.

Löysin 45-vuotiaana ja sairaalloisen lihavana miehen, edes etsimättä. En tosiaan ollut ollut yli 10 vuoteen mitenkään parisuhdemarkkinoilla edes, koska olin omasta mielestäkin niin inhottavan näköinen valas, että pidin selvänä että jos omakin peilikuva etoo, ei voi olettaa kenenkään miehen kiinnostuvan minusta seksuaalisesti. Joten en edes yrittänyt deittailla tai muuten löytää ketään. Välillä yritin laihduttaa, ja ajattelin että sitten kun laihdun, niin... mutta ei se oikein sujunut, aina lihoin takaisin. Lopulta aloin jo todeta, että esivaihdevuodetkin tässä päällä, enpä taida enää mitään miehiä oikeastaan kaivata elämääni edes. 

Ja sitten kävi niin, että töissä tuli tiimiin muutaman vuoden minua nuorempi mies, joka tykkäsi jutella mun kanssa kovasti. Olimme etätöissä, joten chattailtiin lähinnä, eikä hänellä ollut tietoa mun ulkonäöstä. Kameroita ei meillä pidetä päällä kokouksissa, ja mun kuva mikä siellä on näkyvissä on 15 vuotta vanha. Joten kun tuo mies alkoi vähän ehdotella, että nähtäisiin vaikka tuopin merkeissä, sanoin että etpä taida haluta, olen sairaalloisen lihava ja todella epäviehättävä. Hän halusi silti nähdä, ihan vaan kaverina. Kaverina kyllä sopi mullekin. Meillä juttelu sujui ihan älyttömän hyvin alusta asti, ja molemmat aina hyvällä tuulella meni kotiinsa tapaamisen jälkeen. Vuoden kaveruuden jälkeen hän kuitenkin teki aloitteen muustakin kuin kaveruudesta. Ja minä suostuin, ja se oli menoa sitten. 

Että opin virkkaamaan

En ollut ikinä ajatellut muuttavani ulkomaille, kun osasin niin huonosti kieliä ja minulla oli hyvä työpaikka, iso asuntolaina ja avovaimo.

Niin vain tuli ero, sain töistä vuorotteluvapaata, pistin kämppäni vuokralle, lainanlyhennykset stoppiin ja muutin Lontooseen. Opin puhumaan hyvää englantia, näin maailmaa ja löysin vaimon.

Kolmosten syntymä. Ajateltiin miehen kanssa pitkän jahkailun jälkeen, jos "tehtäisiin" vielä kolmas lapsi. No samalla tuli neljäs ja viideskin.

Vierailija kirjoitti:

Että opin virkkaamaan

Mulla vähän sama. Mulla oli koulussa käsityöt kauhean vaikea aine, joku 6 numerona yleensä, peukalo keskellä kämmentä. Korona-aikana oli kuitenkin tylsää kun oli niin kodin seinien sisään vangittu, joten oli keksittävä tekemistä, mitä voi tehdä kotona. Aloin opetella neulomaan ja virkkaamaan. Oli ne ekat palatossut kuin ala-asteen oppilaan tekemät :D Eikä eka "helppo villapaitakaan" käynyt kuin mökkipaidaksi. Mutta vähitellen alkoi sujua, kun sisulla vaan tein helppojen käsitöiden kirjoista töitä, purkaen kun tuli virheitä ja tehden uudestaan kunnes sujuu. Nykyään varsinkin neulon ihan ilokseni kaikenlaista. Jouluksi on työn alla miehelle lahjaksi perinteinen raumalaistyyppinen kalastajaneule, juuri tein lapsille värikkäät pilvikuviosukat, ja lomalla virkkasin itselleni värikkään kesälaukun. 

Että synnytys ei ole läheskään niin voimaannuttava ja kaunis tapahtuma, kuin siitä halutaan kuvitella.

Vähän pinnistellään ja tsempataan ja aah kun ihanainen lapsi tuli ja voidaan someen postata "kymmenen sormea, kymmenen varvasta, poika tuli, sydän suli, pulipuli".

Todellisuus on tuskaa, hikeä, verta ja suolenpätkiä, lapsen ja äidin elämä kiinni synnytyssalin henkilökunnan ammattitaidosta.

T. Kolmen isä

Että minusta tuli orpo 10-vuotiaana kun toinenkin vanhempani kuoli.

Se yllätti että haluan asua yksin asunnossani, enkä ketään siihen määräilemään. Muutto aina säpsäyttää  :)

Lapsen sairaus

Vierailija kirjoitti:

Että synnytys ei ole läheskään niin voimaannuttava ja kaunis tapahtuma, kuin siitä halutaan kuvitella.

Vähän pinnistellään ja tsempataan ja aah kun ihanainen lapsi tuli ja voidaan someen postata "kymmenen sormea, kymmenen varvasta, poika tuli, sydän suli, pulipuli".

Todellisuus on tuskaa, hikeä, verta ja suolenpätkiä, lapsen ja äidin elämä kiinni synnytyssalin henkilökunnan ammattitaidosta.

T. Kolmen isä

Itsellä äitinä päinvastainen kokemus, mutta oli kyllä perushelppo synnytys ilman ongelmia. Minä siis olin pelännyt synnytystä aika hysteerisesti, käynyt pelkopolillakin, ja ainoa syy miksi en ottanut sektiota oli että pelkäsin itse asiassa sitä vielä enemmän kuin alatiesynnytystä. Oletin, että synnytys on aivan kammottavaa kauhua, pelkäsin että kestänkö vai sekoanko täysin, pyörrynkö, olin varma että se on karjumista ja tuskanhikeä ja verta ja suolenpätkiä. Ja sitten mun synnytys olikin lähinnä sitä että hyvin lyhyt vaihe oli oikeasti kovaa kipua (suurin osa lähinnä luokkaa vähän äkäisempi menkkakipu), ja silloin lapsi olikin jo tulossa ulos joten sen jaksoi hyvin kun tiesi että pian loppuu. En edes ottanut lääkkeellistä kivunlievitystä kun en kokenut tarvitsevani. Se oli tosiaan vähän pinnistelyä ja tsemppiä ja sitten terve lapsi syliin, ja kaikki kipu ja vaiva unohtui. (Mulle se itse raskausaika, varsinkin loppuvaiheet, oli paljon tukalampia kuin itse synnytys)

Elämä meni sittenkin suunnilleen, kuten oli halunnutkin. Saa asua ulkomailla, uralla viihtyy, on nähnyt maailmaa paljon ja perhe ilmestyi ympärille, kuin taikaiskusta. Tämä on ollut suurin yllätys elämässäni, varsinkin kun katsoo niitä tuttuja, joiden tämä "piti" saada. Jättehärligt.

Että masennukseni alkoi helpottamaan enkä ole 1,5 vuoteen ollut osastolla.

Lapsen sijoitus kodin ulkopuolelle

Psykoosi ja sen kerrannaisvaikutukset.

Lapsen kuolema. Vanhemman syöpä.

Eämä on kovaa ja aika moni valittaa pikkuasioista. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kuolema. Vanhemman syöpä.

Eämä on kovaa ja aika moni valittaa pikkuasioista. 

 

Kuka sen sitten määrittelee mistä voi tai saa valittaa? Ja miten?

Että jäin parittomaksi ja lapsettomaksi. Olin nuorena ihan nätti ja suosittu, en olisi mitenkään uskonut että mulle voisi käydä niin ellei sitten itse valitsisi sellaista elämäntapaa. Mutta oli huonoa tuuria parisuhteissa, ja välillä myös omaa liikaa kranttuutta, ja sitten jossain 40 lähestyessä tajusin, että se mun paljon puhuttu markkina-arvo alkaa olla jo aika alhainen ja toisin kuin nuorena, nyt olisi todellakin tarvinnut rankasti TYYTYÄ toiveiden ja haaveiden vastaiseen jos haluaa jonkun. Yritin paria tyytymissuhdetta, olin onneton. Joten totesin sitten että näin tässä kävi, ollaan yksin sitten.

Että mieheni kuoli vain 46-vuotiaana sydäntapahtumaan. Täysin yllättäen, hoikka ja urheilullinen mies. Eräänä aamuna heräsin enkä saanutkaan herätettyä miestä, jonka luulin "taas" vain vetkuttelevan nousemista kun herätyskello soi. En ole vieläkään, 4 vuotta myöhemmin, oikein toipunut. Kyllä minä töissä käyn ja perusasiat hoidan, mutta elämällä ei ole oikein suuntaa eikä merkityksen tunnetta ja olen kauhean yksinäinen, enkä toisaalta pysty kuvittelemaan esim. ketään toista miestä itselleni, tuntuu etten pysty tässä elämässä rakastamaan enää ketään muuta.