Lue keskustelun säännöt.
Lapsi tottunut liian hyvään eikä osaa arvostaa sitä
04.09.2024 |
Meillä on lapsen tarpeista huolehdittu aina todella hyvin. Hän ei ole hemmoteltu lapsi sillä tavalla, että olisi saanut kaiken mitä haluaa, olisi hukutettu hänet leluihin ja maalliseen mammonaan eikä olisi vaadittu mitään. Päinvastoin, hänellä on ollut selkeät rajat ja säännöt ja on joutunut huolehtimaan esim huoneensa siivoamisesta jo aika pienenä (ei imurointia kuitenkaan). Mutta hän on saanut poikkeuksellisen paljon läsnäoloa, kannustusta, positiivista huomiota, yhdessä tekemistä. On yhdessä luettu, leikitty, retkeilty, pelattu lautapelejä todella paljon jne, Päivärytmit on sovitettu hänen tarpeita ja hyvinvointia ajatellen, ruoanlaitto hoidettu niin että on hänen mieluisia erittäin hyvälaatuisia ruokia. Hän ei tietenkään osaa arvostaa tätä kaikkea, koska on tottunut tähän eikä tiedä muusta. Mutta välillä minua äitiä pännii, että päivät menee niin että lapsi valittaa jostain pikkuasioista eikä ollenkaan ymmärrä miten hyvin hänellä on asiat. Pitäisikö siis jotenkin olla huonompi äiti, että hän osaisi arvostaa sitä hyvää mitä on?
Kommentit (69)
Ole kiltti onnellinen siitä että sun lapsella on pienet ongelmat, hän kasvaa kyllä ja ymmärtää itse. Kuuluu ikään tuollainen. Mä itse jouduin jo seitsemänvuotiaana murehtimaan riittääkö iskällä rahat tänään kaupassa ja milloin vanhemmat tulee baarista kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluatko siis kiitosta itsellesi (siitä että hoidat velvollisuuttasi) vai että lapsi ymmärtää miten hyvin asiat yleisestikin on?
En halua kiitosta vaan sitä että koko ajan ei koko ajan kuuluisi valitusta ihan mitättömistä asioista. Ap
Mun miehen äiti oli maailman ihanin ihminen, mutta ihan täysin kädetön keittiössä. Mies sitten alkoi 12- vuotiaana laittaa perheelle ruoat (isä ei ollut kuvioissa) kun totes, ettei täällä muuten kunnon ruokaa saa. On nyt arvostettu ammattikokki.
Nykylapset ovat usein aika hemmoteltuja tapauksia. Suurissa ikäluokissa, siis sotien jälkeen syntyneissä, on tapauksia, jotka joutuivat pois kotoa lähtemään maailmalle jo 11-vuotiaina. Antiboomerit eivät tätä halua tiedostaa.
Olen itse elänyt lapsuuden, jossa äiti ei juuri jaksanut kiinnostua asioistani ja aina ei ollut edes ruokaa. Varmaan siksi on vaikea kuunnella valitusta siitä että paidan kaula-aukko on väärässä kohdassa tms aivan pikkujuttuja. Lapsi on 7. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapset pienenä saivat paitsi paljon rakkautta myös aika huolettoman olon ihan lukion loppuun asti. Ruuat tehtiin, sängyt pedattiin, huoneet siivottiin , pyykit pestiin ilman lasten panosta. Nyt aikuisia , omat perheet. Näkyyvät huolehtivan kotiensa siisteydestä moitteettomasti ja tekevät monimutkaisia ateriakokonaisuuksia kotonaan. Se etteivät heidän huoneet olleet sotkuisia, opetti heitä pitämään siisteyttä parempana. Arvostuksesta en tiedä, en sitä ole kaivannut.
Lasta voi myös karaista. Ei ole pakko hemmotella koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuossa sellainen pelko, että jos jossain vaiheessa, kun kotoaan muuttaa, elämä alkaa oikeasti potkimaan ja tarjoamaan isompaa vastoinkäymistä, niin kermaperseellä ei ole mitään kykyä niitä käsitellä. Sitä kasvua tehdään sitten siinä vaiheessa. Ja ehkä arvostetaan, että kotona lapsuudessa kaikki oli todella hyvin.
Onko itselläsi jäänyt kasvu jotenkin kesken? Ihminen ei ole kermaperse sillä perusteella että hän on saanut elää hyvässä ja tasapainoisessa kodissa.
Aloittaja pelailee lapsen kanssa, siinä kun häviää tulee jo opittua sitä pettymystä. Älkää antako lasten voittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluatko siis kiitosta itsellesi (siitä että hoidat velvollisuuttasi) vai että lapsi ymmärtää miten hyvin asiat yleisestikin on?
En halua kiitosta vaan sitä että koko ajan ei koko ajan kuuluisi valitusta ihan mitättömistä asioista. Ap
Mullakin lapset pienempänä pienistä valitteli. Muistutin sitten, että teillä on hyvin asiat. Heillä oli kavereita joilla ei niin kivasti asiat kotona. Lapsen on vaan vaikea nähdä aidan toiselle puolelle. Saman olen kokenut työelämässä. Alaiset vaan valittaa vaikka antaisit kuun taivaalta. Eivät muista miten hyvin onkin asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö lapsen olla kiitollinen, että hänestä on huolehdittu hyvin. Vai onko se ennemminkin ihan perusoletus, että lapsista huolehditaan?
Kun vanhempien elämä pyörii ainoan lapsen ympärillä, ei ihme että lapsi tottuu hemmotteluun ja liialliseen huomioon. Mutta sehän ei ole lapsen syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen mahtaa olla lapsesi tulevaisuus nuorena aikuisena? Alkaako itsenäistyminen vai odottaako, että kaikki tuodaan eteen?
Vierailija kirjoitti:
Nykylapset ovat usein aika hemmoteltuja tapauksia. Suurissa ikäluokissa, siis sotien jälkeen syntyneissä, on tapauksia, jotka joutuivat pois kotoa lähtemään maailmalle jo 11-vuotiaina. Antiboomerit eivät tätä halua tiedostaa.
Hmmm... on siis hemmottelua, että ei joudu huutolaiseksi. Kyllä 40-luvun alussa syntyneet vanhempani hoidettiin ihan omissa perheissään ihan täysi-ikäisiksi saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse elänyt lapsuuden, jossa äiti ei juuri jaksanut kiinnostua asioistani ja aina ei ollut edes ruokaa. Varmaan siksi on vaikea kuunnella valitusta siitä että paidan kaula-aukko on väärässä kohdassa tms aivan pikkujuttuja. Lapsi on 7. Ap
Sinut hoidettiin huonosti ja sinä hoidat normaalisti. Oletko käynyt koskaan lapsuuttasi läpi terapiassa tms.
Kyllä olen minäkin jutellut vanhusten kanssa jotka kertoivat lapsuudestaan . Kiertokoulukin jäänyt kesken kun on alle kymmenvuotiaana menty metsätöihin elantoa hankkimaan ja tytöt kymmenvuotiaina jo lapsenpiioiksi . Eivät he muistelleet lapsuuttaan katkerana,. Tietenkään nyt ei pidä olla niin. Mutta voihan nuorilta vaatia jo edes käyttäytymistä, sosiaalisia taitoja ja opiskelua ja ahkeruutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykylapset ovat usein aika hemmoteltuja tapauksia. Suurissa ikäluokissa, siis sotien jälkeen syntyneissä, on tapauksia, jotka joutuivat pois kotoa lähtemään maailmalle jo 11-vuotiaina. Antiboomerit eivät tätä halua tiedostaa.
Hmmm... on siis hemmottelua, että ei joudu huutolaiseksi. Kyllä 40-luvun alussa syntyneet vanhempani hoidettiin ihan omissa perheissään ihan täysi-ikäisiksi saakka.
Aikamoinen läjä boomereita lähti Itä-Suomessa 6 vuoden kansakoulun jälkeen lapsena maailmalle. On sinänsä huvittavaa, etteivät nykyihmiset edes tiedosta tätä. En ole boomeri, mutta ymmärrän sentään jotain Suomen historiasta.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö lapsen olla kiitollinen, että hänestä on huolehdittu hyvin. Vai onko se ennemminkin ihan perusoletus, että lapsista huolehditaan?
Perusoletus on, että huolehditaan hyvin eikä siitä tarvi olla kiitollinen. Mutta meillä on lapsesta huolehdittu poikkeuksellisen lapsilähtöisesti ja laitettu todella paljon paukkuja siihen, että kaikessa huomioitaisiin lapsen tarpeet. Eli monessa asiassa menty yli sen mikä on keskimäärin tapa Suomessa. Toisaalta sitten meillä ei ole hemmoteltu lasta leluilla ja ostelemalla hänelle kaikkea mahdollista. Ap
Vierailija kirjoitti:
Millainen mahtaa olla lapsesi tulevaisuus nuorena aikuisena? Alkaako itsenäistyminen vai odottaako, että kaikki tuodaan eteen?
Ei häntä ole hemmoteltu tuomalla kaikki eteen. Vaan monessa asiassa sanotaan, että tätä et saa tai tätä en sinulle osta tai tämän saat vain, jos itse säästät viikkorahoista rahat jne. Ap
"Hän ei tietenkään osaa arvostaa tätä kaikkea, koska on tottunut tähän eikä tiedä muusta. "
Siinä on se vastaus. Kun lapsi kasvaa, yleensä esim yläkoulussa tai sen jälkeen, hän oppii tuntemaan nuoria vähän toisenlaisistakin ympyröistä. Kun jonkun toisen kotona ei vanhemmat ole käytännössä ollenkaan ja itse saa ruokansa tehdä, tai joku otettu huostaan kun kotona ryypätään tms, kyllä siinä vähitellen realiteetit tulee kohdalleen. Oma perhe on sittenkin ihan hyvä.
Minkä ikäinen lapsesi on ap? Meillä esikoinen on teini ja on muutaman kerran maininnut olevansa sitä mieltä, että lapsuutensa oli hyvä. Toki tämä mielipide voi vielä muuttua, kun kokemusta, mielipiteitä ja teini-iän myrskyjä tulee lisää mutta kuten tässä on jo muutama maininnut, lapsi ottaa kaiken annettuna eikä hänellä ole kokemusta muunlaisesta elämästä kuin siitä omasta. Siksi objektiivisesti arvioiden hyvää lapsuutta elävä voi olla tyytymätön. Maailma aukeaa lapselle pikku hiljaa ja vasta kokemuksen ja vertailun kautta voi syntyä käsitys (ja kiitollisuus) hyvästä lapsuudesta. Ehkä lapsen maailmaa voisi avartaa ottamalla kummilapsen jostain päin maailmaa tai lahjoittamalla vaikka jouluksi lahjan vähävaraisen perheen lapselle tms.