Muita tapailevia keski-ikäisiä pareja isolla ikäerolla ja lapsia?

Oh gosh, en edes tiedä, miten otsikoida tän sopan. Mulla ei ole ketään, kelle puhua tästä ja kaikki tutut luulee, että kaikki on ihanasti. No ei ole, olen niin ahdistunut, että se haittaa koko elämääni. 

Ollaan seurusteltu 3,5 vuotta tiiviisti. Olen itse 53 ja mies 64 ja jäämässä eläkkeelle ensi vuonna. Mies on tosi nuorekas, hyväkuntoinen, ollaan meneviä yhdessä ja meillä on hauskaa keskenämme. Mulla on osin/vuoroviikoin kotona nuorin lapsi 17 vee, mutta tuskin enää kauaa. Mieheltä on muut lapset muuttaneet kotoa, mutta nuorin 11v on vuoroviikoin isällään. Asutaan erillään ja lapsiviikot nähdään vähemmän. Tein heti tapailun alussa selväksi, etten alla uusioperheeseen, enkä oikein viihdy miehen luona kun lapsensa on siellä, mutta se johtuu siitä, että hän passaa lapsensa piloille, ja jos yritän sanoa, voisiko teinit korjata sotkunsa, saan näpeilleni. Selvä, ei ole mun koti se. 

Nyt mun tajuntaan on valunut, että mies on sidottu nuorimpaansa vielä ainakin 7 vuotta. Mulle sanotaan, ettei lapsi muuta isälleen 100%, mutta tiedän, että muuttaa se. Viimeistään parin vuoden päästä kun murrosikä alkaa. Mulla on ollut kaksi erityislasta, jotka on nyt ihan helvetin raskaan ajan jälkeen kunniallisia veronmaksajia, mutta en jaksa enää yhtäkään erityislasta, ja miehen poika on sitä varmasti, vaikka vanhempiensa mielestä hän on "vaan vähän erikoinen". Mies saa ihan hepulit jos yritän ottaa tulevaisuuden ja pelkoni viettää elämäni käytännössä taas yksin, puheeksi. Mietin kuulemma turhia ja etsin vain ongelmia. Olin 25 vuotisessa liitossani lasten isän kanssa tosi yksinäinen, en haluaisi jälleen samanlaista parisuhdetta.Tyhmä minä. 

Mitä sinä tekisit?