Itkeekö autistit juurikaan?

Mä olen autisti ja en juuri itke. Jotenkin mulla ei ole sillä tavalla kosketusta omiin tunteisiini, saati muiden tunteisiin jos näen niitä esim. elokuvassa tai dokumentissa, että ne tunnetasolla koskettaisivat.

Jotenkin mun aivoissa älyllinen looginen puoli jyrää täysin tunnepuolen, niin että niitä normaaleja tunteita ei tule. Esim. kun äitini kuoli, en osannut itkeä. Älyllisen viileästi mieleni totesi, että kaikki täältä kuolee joskus, ja äidin kuolema ei ollut tuskallinen vaan niin hyvä kuin kuolema voi nyt olla. Jonkinlaista ikävää ehkä tunsin, mutta se liittyi enemmän käytännön selviämiseen ilman paljon tukenani ollutta äitiä, kuin varsinaista ikävöimisen tunnetta. Olin huolissani, miten pärjäisin ypöyksin maailmassa ilman äitiä, muita ihmissuhteita kun minulla ei ollut. Samoin olen vienyt oman lemmikin lopetettavaksi, pitkäaikaisen yhä vaikeutuneen munuaisten vajaatoiminnan aiheutttaman kärsimyksen takia, ja mennyt eläinlääkäristä suoraan töihin. En tuntenut mitään. Älyllisesti ajattelin, että asia oli hyvä, koira eli pitkän hyvän elämän, ja pääsi kärsimyksistään eikä tarvinnut kitua katkeraan loppuun. Tunnepohjaisesti en tuntenut oikein mitään. Ehkä vähän tyhjyyden tunnetta, mutta en surua. 

Minulle tämä etten ole kosketuksissa tunteisiin - vai onko niin, että niitä ei millään tasolla oikein ole - on juuri se mikä autismissa eniten ärsyttää. Minusta tuntuu, että minulta jää kokonainen inhimillisen olemassaolon osa-alue kokematta kun olen kuin kylmä tietokone tai robotti. Mutta ei sille mitään voi, aivoni ovat tällaiset eikä autismiin ole parannuskeinoa. Onhan se elämä ehkä tavallaan helpompaa näin, kun mikään ei järkytä tai ahdista tai sureta tms.

Ainoa kerta kun olen aikuisena itkenyt on, kun paloin loppuun töissä. Sitä uupumusta itkin pitkään ja hartaasti sitten kun romahdus tuli enkä pystynyt enää edes teeskentelemään että näin. tässä pärjätään. 

Itken jos sattuu todella paljon fyysisesti tai psyykkisesti. En varsinaisessti itke mutta silmät kostuu helposti jos minulle rakas ihminen kärsii. Myös tarinat, joissa on liian lähellä omaa tai rakkaan ihmisen kärsimystä oleva vähemmän onnellinen loppu saa minut itkemään. Mutta se että pystyn itkemään vaatii sen että koen olevani turvassa. Perheeni kanssa jos katson jotain, mikä saa itkemään, itken. Jos taas katsoisin saman nenttinaisten seurassa, en pystyisi itkemään, vaikka kaikki muut itkisivätkin, he tuomitsisivat minun itkemiseni, sillä heidän mielestään itkisin jotenkin väärin. Lisäksi yliaktiiviset peilisoluni muutenkin menevät sekaisin jos nenttejä on liikaa ympärillä, jolloin en pysty tuntemaan omia tunteitani, joten nenttien näkökulmasta vaikutan varmasti tunnekylmältä. Hautajaisissa en pysty itkemään, kotona turvallisessa ympäristössä sitten itken suruani.

Minunkin on vaikea ymmärtää nenttien tunnereagointia, kuten heidän on vaikea ymmärtää minun tai muiden autistien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen autisti ja itken valtavan herkästi. Meitä on erilaisia. Jo lapsena olin sellainen, että jos sadussa oli surullinen tai jotenkin liikuttava loppu, itkin. Ja olen hävennyt lasten ollessa pieniä sitä, että saatoin hallitsemattomasti itkeä esim. piirretyn lastenelokuvan lopussa, jos se oli jotenkin liikuttavan kaunis. Olisin halunnut olla itkemättä, koska tuntui nololta että aikuinen ihminen ja äiti vollottaa kun joku piirretty eläinhahmo löytää takaisin kotiin tms, mutta ei voi mitään, kyyneleet vähintään valuu pitkin naamaa.

Minä olin lapsena tuollainen itkupilli; itkin esimerkiksi jos joku muu alkoi itkemään. Jotenkin apinoin tunnetilan. Aikuistuessani olen älyllistänyt tunnepuoltani. 

Mä olen tuon takia joskus jopa miettinyt, että onkohan mun autismidiagnoosi oikeastaan väärä. Koska yleensä autismiin liittyy juuri kyvyttömyys tuollaiseen toisten tunnetilan peilaamiseen, mutta minä todella pienistäkin vihjeistä koen toisten esittämät tunteet kuin ominani. Useimmat autistit ei kai pysty oikein esim. eläytymään elokuvahahmojen tunne-elämään kun heille tapahtuu asioita, minä taas teen sen hyvin vahvasti, se on kuin ne tapahtuisivat itselleni. Mutta voi tosiaan olla että kyseessä on jonkinlainen apinointi enemmän kuin aito empaattisen reaktion kautta samaistuminen.

Autismikirjon henkilön itsemurhariski on kymmenkertainen verrattuna muihin. Olen miettinyt tätä paljon, ja omalla kohdallani tilanne olisi se, että jos olisi tarpeeksi karut olosuhteet, ei olisi mikään iso juttu poistua täältä. Lähtö siinä missä jokin muukin tapa. Mahtaakohan muut kanssa-autistit älyllistää myös tällaiset rankemmat asiat? Ja onko tämä yksi syy suuriin im-lukuihin yhteiskuntaan sopeutumattomuuden ja vaikeuksien lisäksi? 

Luin otsikon, että "itkevätkö juristit ikinä?" Se olisikin mielenkiintoisempi kysymys. Autisti kyllä voi itkeä, esim väsyneenä ja kivuissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kännissä nyt varmaan jokainen itkee herkemmin 

Miksi helvetissä minä itkisin kännissä? 😳 Itken joskus kivusta kun sattuu tarpeeksi kovaa. Tunnejutuista en itke koskaan, ei ole koskaan tuntunut mikään siltä että pitäisi itkeä.

Onko sinulta kuollut ketään läheistä koskaan? 

On, esimerkiksi isä. Hän ole vanha ja elinkaarensa lopussa. Me kuollaan kaikki - biologinen fakta. Se nyt ei ainakaan itketä.

Fakta tietenkin mutta kyllä minä itkin esim. yli 100-vuotiaan sukulaiseni kuollessa, vaikka kuolema oli mitä luonnollisin. Kuolema tarkoittaa etten enää koskaan näe tätä ihmistä, en voi koskaan enää puhua hänelle jne. Etkö siis tuntenut minkäänlaista luopumisen tuskaa? Etkö lainkaan ikävöinyt isääsi? 

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani se on lähinnä sellaista hormonien aiheuttamaa itkua, ei siis ns. oikeaa itkua. Tiettyinä päivinä kuukaudessa sitä vaan on todella herkillä PMS:n takia, juuri ennen kuukautisten alkua. Tähän auttaa jo se, että tunnistaa käytöksensä ja ymmärtää syyn tähän. Toisaalta joskus  itken myös kun mietin liian syvällisiä juttuja esim. elämää ja näen jotain todella surullista, mutta lähinnä se on kuitenkin pohjimmiltaan ahdistusta. En varsinaisesti halua itkeä ja yritän sitä välttää, mutta ahdistunut olenkin sitten valtaosan ajasta.

Arvasin että se on näin. Olette zombeja, ette ihmisiä. Kuulutte laitokseen. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä todistaa että autistipaskiaisilla ei ole normaaleja inhimillisiä tunteita. Ovat tietyn tason zombeja. 

Vaihtelee varmaan autistista toiseen, mutta itse myönnän ja tunnistan tuon itsessäni. Mutta en ymmärrä, miksi se tekisi minusta paskiaisen. Pyrin elämään niin, etten aiheuttaisi haittaa kellekään, ja jos saan kritiikkiä käytöksestäni, kehittymään paremmaksi. Olen myös työtä lukuunottamatta aika lailla eristänyt itseni muista ihmisistä, paljolti koska on jonkinlainen ymmärryksen kuilu nenttien ja minun välissä, eikä siitä vuorovaikutuksesta kummatkaan saa oikein mitään. Mutta en halua loukata enkä vaivata ketään, ja minulla on korkeat moraaliset standardit itselleni, en halua olla paskiainen.

-21

Vierailija kirjoitti:

Mä olen autisti ja en juuri itke. Jotenkin mulla ei ole sillä tavalla kosketusta omiin tunteisiini, saati muiden tunteisiin jos näen niitä esim. elokuvassa tai dokumentissa, että ne tunnetasolla koskettaisivat.

Jotenkin mun aivoissa älyllinen looginen puoli jyrää täysin tunnepuolen, niin että niitä normaaleja tunteita ei tule. Esim. kun äitini kuoli, en osannut itkeä. Älyllisen viileästi mieleni totesi, että kaikki täältä kuolee joskus, ja äidin kuolema ei ollut tuskallinen vaan niin hyvä kuin kuolema voi nyt olla. Jonkinlaista ikävää ehkä tunsin, mutta se liittyi enemmän käytännön selviämiseen ilman paljon tukenani ollutta äitiä, kuin varsinaista ikävöimisen tunnetta. Olin huolissani, miten pärjäisin ypöyksin maailmassa ilman äitiä, muita ihmissuhteita kun minulla ei ollut. Samoin olen vienyt oman lemmikin lopetettavaksi, pitkäaikaisen yhä vaikeutuneen munuaisten vajaatoiminnan aiheutttaman kärsimyksen takia, ja mennyt eläinlää

Ei sun älyllinen looginen puoli jyrää tunnepuolen ylitse, vaan sulla on tukahdetut tunteet. Älykäs ihminen tietää esimerkiksi miksi tunteet ovat mielenterveydelle ja sosiaalisille taidoille tärkeää, myös  itkeminen. Jos kuvittelet ettet itke ollenkaan sen tarkoittavan olevan älykästä, niin ei se älykästä ole. 

Suomessa on paljon yleisempää, myös autisteilla ne tukahdetut tunteet. Ei siis tunnista edes tunteita, niin kuin sinä sanot, koska niitä on tukahdetettu lapsesta asti.

Vierailija kirjoitti:

Itken jos sattuu todella paljon fyysisesti tai psyykkisesti. En varsinaisessti itke mutta silmät kostuu helposti jos minulle rakas ihminen kärsii. Myös tarinat, joissa on liian lähellä omaa tai rakkaan ihmisen kärsimystä oleva vähemmän onnellinen loppu saa minut itkemään. Mutta se että pystyn itkemään vaatii sen että koen olevani turvassa. Perheeni kanssa jos katson jotain, mikä saa itkemään, itken. Jos taas katsoisin saman nenttinaisten seurassa, en pystyisi itkemään, vaikka kaikki muut itkisivätkin, he tuomitsisivat minun itkemiseni, sillä heidän mielestään itkisin jotenkin väärin. Lisäksi yliaktiiviset peilisoluni muutenkin menevät sekaisin jos nenttejä on liikaa ympärillä, jolloin en pysty tuntemaan omia tunteitani, joten nenttien näkökulmasta vaikutan varmasti tunnekylmältä. Hautajaisissa en pysty itkemään, kotona turvallisessa ympäristössä sitten itken suruani.

Minunkin on vaikea ymmärtää nenttien tunnereagointia, kuten hei

Itselläni se psyykkinen kipu ilmenee erityisesti ahdistuksena ja paniikkina, ei niinkään liikuttumisena tai tarpeena itkeä kuin lähinnä vain hormonien vaikutuksesta tiettynä päivinä. Naisen käytöstä ei saa selittää hormoneilla, mutta siltikin mitä vanhemmaksi muutun sitä selkeämmin olen huomannut PMS:n vaikutuksen tähän.

Vierailija kirjoitti:

Autismikirjon henkilön itsemurhariski on kymmenkertainen verrattuna muihin. Olen miettinyt tätä paljon, ja omalla kohdallani tilanne olisi se, että jos olisi tarpeeksi karut olosuhteet, ei olisi mikään iso juttu poistua täältä. Lähtö siinä missä jokin muukin tapa. Mahtaakohan muut kanssa-autistit älyllistää myös tällaiset rankemmat asiat? Ja onko tämä yksi syy suuriin im-lukuihin yhteiskuntaan sopeutumattomuuden ja vaikeuksien lisäksi? 

Voiko myös liittyä siihen etteivät ajattele kanssaihmisten tunteita? Moni jättää itsemurhan toteuttamatta koska eivät halua tuottaa niin suurta tuskaa läheisille. Ehkä autistit eivät koe sellaista empatiaa? 

Koska autisteilla ei ole normaaleja empaattisia tunteita toisia ihmisiä kohtaan he usein ovat psykopaatteja ja murhaajia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itken jos sattuu todella paljon fyysisesti tai psyykkisesti. En varsinaisessti itke mutta silmät kostuu helposti jos minulle rakas ihminen kärsii. Myös tarinat, joissa on liian lähellä omaa tai rakkaan ihmisen kärsimystä oleva vähemmän onnellinen loppu saa minut itkemään. Mutta se että pystyn itkemään vaatii sen että koen olevani turvassa. Perheeni kanssa jos katson jotain, mikä saa itkemään, itken. Jos taas katsoisin saman nenttinaisten seurassa, en pystyisi itkemään, vaikka kaikki muut itkisivätkin, he tuomitsisivat minun itkemiseni, sillä heidän mielestään itkisin jotenkin väärin. Lisäksi yliaktiiviset peilisoluni muutenkin menevät sekaisin jos nenttejä on liikaa ympärillä, jolloin en pysty tuntemaan omia tunteitani, joten nenttien näkökulmasta vaikutan varmasti tunnekylmältä. Hautajaisissa en pysty itkemään, kotona turvallisessa ympäristössä sitten itken suruani.

Minunkin on va

 

Minä sain ennen vaihdevuosia aivan holtittomia raivokohtauksia kun hormonit heitteli. Itkua ei silti ilmennyt. Estrogeeni tehosi välittömästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismikirjon henkilön itsemurhariski on kymmenkertainen verrattuna muihin. Olen miettinyt tätä paljon, ja omalla kohdallani tilanne olisi se, että jos olisi tarpeeksi karut olosuhteet, ei olisi mikään iso juttu poistua täältä. Lähtö siinä missä jokin muukin tapa. Mahtaakohan muut kanssa-autistit älyllistää myös tällaiset rankemmat asiat? Ja onko tämä yksi syy suuriin im-lukuihin yhteiskuntaan sopeutumattomuuden ja vaikeuksien lisäksi? 

Voiko myös liittyä siihen etteivät ajattele kanssaihmisten tunteita? Moni jättää itsemurhan toteuttamatta koska eivät halua tuottaa niin suurta tuskaa läheisille. Ehkä autistit eivät koe sellaista empatiaa? 

Itsekkäitä kusipäitä kuten jo on sanottu. 

Suomessa tunnekylmien kotien yleisyys johtaa siihen, että Suomessa on todella paljon ihmisiä joilla on tukahdetut tunteet. Tästä syystä moni saattaa luulla olevansa autisti, koska ei ymmärrä omia tunteitaan tai erota tunteita toisistaan, paitsi esimerkiksi surun ja vihan. Mutta mitään monimutkaisempia tunteita ei ymmärretä. 

Tälläisiä tukahdettuja tunteita ilmenee niin normaaleilla kuin autisteilla, mutta kenellekkään heistä se ei ole terveellistä. 

Se, ettei itke ei ole mikään ylpeyden aihe. Todennäköisesti tälläiset ihmiset kokevat enemmän mielenterveysongelmia ja kykenemättömyyttä esim hallitsemaan vihaa tai katkeruutta. Heidän ajatusmaailma on myös usein paljon mustavalkoisempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismikirjon henkilön itsemurhariski on kymmenkertainen verrattuna muihin. Olen miettinyt tätä paljon, ja omalla kohdallani tilanne olisi se, että jos olisi tarpeeksi karut olosuhteet, ei olisi mikään iso juttu poistua täältä. Lähtö siinä missä jokin muukin tapa. Mahtaakohan muut kanssa-autistit älyllistää myös tällaiset rankemmat asiat? Ja onko tämä yksi syy suuriin im-lukuihin yhteiskuntaan sopeutumattomuuden ja vaikeuksien lisäksi? 

Voiko myös liittyä siihen etteivät ajattele kanssaihmisten tunteita? Moni jättää itsemurhan toteuttamatta koska eivät halua tuottaa niin suurta tuskaa läheisille. Ehkä autistit eivät koe sellaista empatiaa? 

Ehkä niin. Itse taas ajattelen, että loppupelissä - jos niin kävisi - olisi tilanteeni ennemmän kuitenkin vaiva ja riesa myös läheisilleni, ja surusta jokainen pääsee yli. Eli ratkaisuni olisi kyllä myös mietitty läheisten osalta; tosin ihan omin aivoituksineni.

Itken vähän joka juttua, mutta se on enemmänkin sellanen painekattila homma päästää alitajusesti paine ennenkun räjähtää oli tunne mikä tahansa.

Enemmän aistiärsykkeiden tulva joka se viimenen tippa, ei esim huutava ihminen tunnu miltään

Empatia no, ahdistavaa koska tuntuu kropassa,päässä yms niinkuon se mitä lie tapahtuisi itselle. Hyvä lun ei saa ptsdtä kuunnellessa. 

Vierailija kirjoitti:

Autismikirjon henkilön itsemurhariski on kymmenkertainen verrattuna muihin. Olen miettinyt tätä paljon, ja omalla kohdallani tilanne olisi se, että jos olisi tarpeeksi karut olosuhteet, ei olisi mikään iso juttu poistua täältä. Lähtö siinä missä jokin muukin tapa. Mahtaakohan muut kanssa-autistit älyllistää myös tällaiset rankemmat asiat? Ja onko tämä yksi syy suuriin im-lukuihin yhteiskuntaan sopeutumattomuuden ja vaikeuksien lisäksi? 

Mulla tuo sama. Minun olisi hyvin helppo vain rationaalisesti analysoida, että tässä tilanteessa elämä ei näytä enää elämisen arvoiselta, ja että on siis parasta poistua. Tutkia miten sen pystyy tekemään mahdollisimman kivuttomasti ja ehdottomasti ilman muiden vahingoittamisen riskiä. Ja sitten vaan tehdä. En suhtaudu tunnepohjaisesti myöskään omaan elämääni, en vaan pysty. Se on ihan samanlainen asia kuin se lemmikin lopetus, että älyllisesti mietitään kärsimyksen määrä ja tulevaisuuden näkymät, että mikä on todennäköisyys tilanteen paranemiselle, ja jos näyttää synkältä, voi päätyä exitukseen.

Olen jopa joskus miettinyt tuota ratkaisua ihan siksi, etten ole järin hyödyllinen ihminen tässä yhteiskunnassa mielestäni, ja kulutan kuitenkin koko ajan luonnonvaroja planeetalla, jolla ylikulutus on ongelma. Toistaiseksi sentään tuotan verotuloja valtiolle, koska teen hyväpalkkaista työtä, joten olen ajatellut olevani huonosta huoltosuhteesta kärsivässä valtiossa vielä hyödyllinen yhteiskunnalle, joten en ole vielä tehnyt päätöstä lähteä.

- 21

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kännissä nyt varmaan jokainen itkee herkemmin 

Miksi helvetissä minä itkisin kännissä? 😳 Itken joskus kivusta kun sattuu tarpeeksi kovaa. Tunnejutuista en itke koskaan, ei ole koskaan tuntunut mikään siltä että pitäisi itkeä.

Onko sinulta kuollut ketään läheistä koskaan? 

On, esimerkiksi isä. Hän ole vanha ja elinkaarensa lopussa. Me kuollaan kaikki - biologinen fakta. Se nyt ei ainakaan itketä.

Fakta tietenkin mutta kyllä minä itkin esim. yli 100-vuotiaan sukulaiseni kuollessa, vaikka kuolema oli mitä luonnollisin. Kuolema tarkoittaa etten enää koskaan näe tätä ihmistä, en voi koskaan enää puhua hänelle jne. Etkö siis tuntenut minkää

Olen toki kaivannut keskusteluja hänen kanssaan, mutta en oikeastaan surua. Minä kun en voi mitään ihmisen biologialle. 

Toimenpideradiologeina ja kirurgeina tuontyyppisiä ihmisiä toimii paljonkin. Pystyvät tekemään hankalia elämän- ja kuolemankysymyksiä nopeasti ja analyyttisesti ääritilanteissa, koska suhtautuvat potilaan elämään tavallaan pelkällä järjellä. Autistinen tunne-elämä on monissa tehtävissä pelkkää plussaa. Tunnekylmyys eli aleksitymia on hiukan eri ominaisuus, ja siitä kärsii enemmän. Autistihan voi olla mitä mukavin ihminen, joka oikeasti voi pyrkiä hyvään ja saavuttaakin sen, tosin järkiargumentein, ei niinkään tunteen ajamana.