Olisitko valmis ottamaan oman äitisi tai isäsi luoksesi asumaan jos tämä ei saa hoivapaikkaa?
Kommentit (149)
Olin aikoinani tämän kysymyksen äärellä äitini sairastuttua muistisairauteen.
Äitini oli mitä parhain äiti ja hieno, lämmin ihminen. Mietin tosissani sitä, että ottaisin hänet meille asumaan, asuimmehan melko suuressa ok-talossa, eli tilaa kyllä olisi löytynyt.
Tunteiden sivuun laitto ja järkiperäinen ajattelu saivat minut ymmärtämään seuraavat asiat:
- joko irtisanoutuisin töistä tai palkkaisimme ulkopuolisen henkilön työpäivän ajaksi. Kumpikaan ratkaisu ei olisi ollut taloudellisesti mahdollinen, asuntolainamme oli melko suuri ja meillä oli esiteini-ikäiset, kasvaavat lapset,joiden rahantarve vain lisääntyi vuosien myötä.
- vaikka rakastin äitiäni, ei minulla ollut koulutuksen tuomaa ymmärrystä miustisairaudesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista, kuten harhoista ja niiden käsittelystä.
- omat voimavarani olivat jo koetuksella erinäisten seikkojen johdosta.
- pidin työstäni, se antoi minulle paljon onnistumisen tunteita, mikä edesauttoi omaa henkistä hyvinvointiani.
Olen edelleen sitä mieltä, että ratkaisuni oli oikea. Omille lapsilleni olen sanonut, että pyrin tekemään omaehtoisen eutanasian ennen kuin menetän itseni ja elämäni hallinnan. Jos en sitä ehdi jostain syystä tehdä, toivon heidän laittavan minut johonkin laitokseen ihan hyvällä omatunnolla. Huonoon omatuntoon ei ole mitään aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En. Enkä ymmärrä miksi hänen pitäisi silloin saada asua minun kanssa tai ylipäätään jokun kanssa.
Pitääkö mädäntyä yksin, kun ei enää pärjää omillaan ja tuskin avustettunakaan kotona?
Niin, hoitivat vanhempansa häntäkin.
Me kaikki vanhenemme, jolloin lopulta aletaan käyttää taas vaippoja, meitä syötetään sekä pestään jne..
Ei mulla olisi aikaa hoitaa heitä tai tilaa majoittaa heitä. Tietysti jos vaihtoehtona olisi, että joutuisivat kadulle niin varmaan parempi olisi vaikka meidän sohvalla ilman hoitoa. Tuskin innostuisivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En. Enkä ymmärrä miksi hänen pitäisi silloin saada asua minun kanssa tai ylipäätään jokun kanssa.
Pitääkö mädäntyä yksin, kun ei enää pärjää omillaan ja tuskin avustettunakaan kotona?
Miten tämä yhtälö niin kn käytännössä toimii? Henkilö ei pärjää kotona (omillaan) edes autettuna mutta jotenkin hän yhtäkkiä pärjäisikin (ilmeisesti siteen sen avun turvin) kun hän muuttaa lapsensa kanssa saman katon alle.
Muistisairasta en ikinä! Jalattoman, mutta teräväpäisen kyllä. Terv Kotihoidon sh
En, koska minua ei ole arvostettu ja annettu vakituista työpaikkaa. Omat toiveet jäi sen takia toteutumatta. En hoida ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En hankkinut edes lasta kun en jaksa sitoutua kenenkään hoitamiseen enkä alkaisi edes puolison omaishoitajaksi. Alapeukuttajille tiedoksi, että en myöskään halua kenenkään läheiseni uhrautuvan minun hoitajaksi.
No siinä sitten jonottelet hoivakotiin muistisairaana omassa kämpässäsi ja "hoono soomi" hoitajat käyvät vilkaisemassa, oletko vielä hengissä.
Sateliittipaikannin on ranteessasi siltä varalta, että jos satut ulos lähtemään ilman avaimia, etkä muista minne piti palata.
Tämähän on karu totuus ainakin Helsingin vanhustenhoidosta.
Läheskään kaikista ei tule muistisairaita. Lisäksi sen todennäköisyyttä voi elämäntavoilla merkittävästi vähentää.
Lisäksi kun me nyt keski-ikäiset olemme vanhuk
Suosittelen kyllä ottamaan verenpaine- ja kolesterolilääkityksen tarvittaessa. Niillä voit nimenomaan vähentää riskiä että kituutat elämäsi loppupäässä vuosikausia joko halvaantuneena tai muistisairaana. Aina lopputulema ei ole nopea ja aikainen kuolema vaan usein tulee huonompia elinvuosia myös. Elvytyskielto ja liuotuskielto ovat järkeviä tavoitettasi ajatellen.
Miksi? Olen sen verta sairas että en voi hoitaa ketään. On pieni asunto ja pienet tulot.
Nykypolvet eivät käsitä millaisia helvettejä syytinkijutskat olivat entisaikain maatiloilla.Siinä lähtee nykyään toinen osapuoli hoitavasta sukupolvesta kalppimaan melko äkäiseen.