Kuinka yleistä "hullu" rakastuminen oikeasti on?

Vierailija kirjoitti:

Hullu rakastuminen on eri asia kuin taivaallinen, totaalinen rakastuminen ja yhteinen onni. Hullulla rakastumisella tarkoitetaan usein limerenssiä, tilaa, jossa hormonit sekoittavat ihmisen vailla järjen hiventä. Siinä palvotaan jotakuta kuten epätoivoisissa rakkaustarinoissa. 

Mutta voimakkaasti ja onnellisesti voi rakastua myös. Ihmiseen, jonka kanssa tunteet kohtaavat ja kaikki on taivaallisen ihanaa. Ilman, että asiassa täytyy olla mitään epäilyttävää, ristiriitaista tai väärää ja niin, että lempi leiskuu vielä vuosikymmenien jälkeenkin. 

Kokemusta molemmista. Ovat kuin eri planeetalta koska toinen lähinnä sattui, toinen on suurta onnea.

Olen todennäköisesti kokemattomuuttani todella tyhmä tässä asiassa, mutta minä haluaisin kokea vaikka tuon limerenssinkin, tai psykoosin kuten ylempänä sanottiin. Ihan sama, vaikka olisi kuinka toksinen ja pakkomielteinen suhde, kunhan se olisi molemminpuolinen niin kauan kuin se kestää. (Eikä väkivaltainen tai vaarallinen tietenkään.)

Minulla on varmaan vain todella vääristyneet mielikuvat ja unelmat siksi, että en ole kokenut elämässäni juuri mitään. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että tuollaista taivaallisen ihanaa ja onnellista rakkautta enää kohtaisin. Mutta ehkä jotain sekopäistä vielä joskus voisikin kokea. Edes vähän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Libidon vaimetessa ja lisääntymisajan ohittuessa hyvin harvinaista. Käytännössä tuo on vain lisääntymiseen liittyvä hormonihäiriö, johon sotkeentuu omia mielikuvia/haaveita/uskomuksia/opetettua scheissea. Ja usein myös läheisriippuvuutta sun muuta ei-niin-mairittelevaa. Ohi se menee aina.

Miksi se sitten tuntuu tapahtuvan niin usein juuri lisääntymisajan ohittuessa?

Minä olen kokenut vain sen, nykyisen aviomiehen kanssa. 15 vuotta sitten tavattiin ja menin melkein heti sekaisin hänestä. Alku oli tunteiden osalta yhtä vuoristorataa, ihanaa ja kamalaa. En oikeasti osannut varmaan ensimmäisiin vuosiin miettiä mitään muuta kuin häntä ja muistan jo tuskailleeni että koska aivot palautuu normaaliksi. Nykyään onnellisesti naimisissa, syvä yhteys ja olemme toistemme parhaat ystävät. Puhutaan kaikesta ja ylipäätään on mennyt aina hyvin yhdessä.

Lyhyesti vaan. Olen pitkään miettinyt etten koskaan enää halua ketään jos eroan. Ei kiinnosta miehet, naiset eikä muut. Sitten vaan nyt näin miehen jonka vuoksi voisin lentää Marsiin. En käsitä tätä enää ollenkaan. Mitä helkkaria tapahtuu oikein?!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Libidon vaimetessa ja lisääntymisajan ohittuessa hyvin harvinaista. Käytännössä tuo on vain lisääntymiseen liittyvä hormonihäiriö, johon sotkeentuu omia mielikuvia/haaveita/uskomuksia/opetettua scheissea. Ja usein myös läheisriippuvuutta sun muuta ei-niin-mairittelevaa. Ohi se menee aina.

Miksi se sitten tuntuu tapahtuvan niin usein juuri lisääntymisajan ohittuessa?

Mutuilen, mutta olisiko se biologian aiheuttama "vielä viimeisen kerran, vielä on yksi mahdollisuus tulla raskaaksi"-juttu.

Vierailija kirjoitti:

Lyhyesti vaan. Olen pitkään miettinyt etten koskaan enää halua ketään jos eroan. Ei kiinnosta miehet, naiset eikä muut. Sitten vaan nyt näin miehen jonka vuoksi voisin lentää Marsiin. En käsitä tätä enää ollenkaan. Mitä helkkaria tapahtuu oikein?!!

Mitä siis ihmettelet tässä? Että ihastuit yllättäen? Noinhan se taitaa yleensä käydä, valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Libidon vaimetessa ja lisääntymisajan ohittuessa hyvin harvinaista. Käytännössä tuo on vain lisääntymiseen liittyvä hormonihäiriö, johon sotkeentuu omia mielikuvia/haaveita/uskomuksia/opetettua scheissea. Ja usein myös läheisriippuvuutta sun muuta ei-niin-mairittelevaa. Ohi se menee aina.

Miksi se sitten tuntuu tapahtuvan niin usein juuri lisääntymisajan ohittuessa?

Mutuilen, mutta olisiko se biologian aiheuttama "vielä viimeisen kerran, vielä on yksi mahdollisuus tulla raskaaksi"-juttu.

 

Voisi ollakin, mutta kun miehille tuntuu tulevan sama "viidenkympin villitys".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Libidon vaimetessa ja lisääntymisajan ohittuessa hyvin harvinaista. Käytännössä tuo on vain lisääntymiseen liittyvä hormonihäiriö, johon sotkeentuu omia mielikuvia/haaveita/uskomuksia/opetettua scheissea. Ja usein myös läheisriippuvuutta sun muuta ei-niin-mairittelevaa. Ohi se menee aina.

Miksi se sitten tuntuu tapahtuvan niin usein juuri lisääntymisajan ohittuessa?

Mutuilen, mutta olisiko se biologian aiheuttama "vielä viimeisen kerran, vielä on yksi mahdollisuus tulla raskaaksi"-juttu.

 

Kyllä. Libidon viimeinen laulu. Kun asiaa miettii ihan vain biologiselta kannalta, vaikuttaa ns rakastuminen sekä naurettavalta että vähän kuvottavalta. Alapäässä vielä hetken kutkaa 🤢🤮

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

No, selvästikään rakkaus ei ole satua, kun niin moni sitä saa kokea. Tuuristahan se on kiinni (muun muassa), eikä kaikilla meistä ole hyvä tuuri - minullakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

No, selvästikään rakkaus ei ole satua, kun niin moni sitä saa kokea. Tuuristahan se on kiinni (muun muassa), eikä kaikilla meistä ole hyvä tuuri - minullakaan.

Kuvittelee kokevansa. Illusorinen narratiivi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

No, selvästikään rakkaus ei ole satua, kun niin moni sitä saa kokea. Tuuristahan se on kiinni (muun muassa), eikä kaikilla meistä ole hyvä tuuri - minullakaan.

Kuvittelee kokevansa. Illusorinen narratiivi.

Miten ihminen voi kuvitella kokevansa? Ihminen joko kokee jotain tai ei.

Olen kokenut, 26-vuotiaana, nykyisen useamman vuoden aikaisen kumppanini kanssa. Kyseessä ei ollut ensirakkauteni, vaan olin jo aiemmissa suhteissani kokenut sellaista tavanomaista alkuhuumaa ja myös jonkinlaista ihastumisen/rakastumisen pintaan nostattamaa ahdistusta (oli kiinnostavaa törmätä tässä keskustelussa tuohon limerenssin käsitteeseen), mutta ne eivät edes vertaudu tähän suhteeseen tunteiden voimakkuuden suhteen.

Olin jo varmaankin kyynistynyt ennen kuin tutustuin nykyiseen mieheeni ja ajattelin, ettei mitään rakkautta ensisilmäyksellä tai disneymäistä ole olemassa, vaikka siitä olin kuitenkin haaveillut ihan pikkutytöstä ja sellaisen voimakkaan yhteyden tunteen puuttuminen oli ainakin osasyynä vaikuttanut aiempien parisuhteiden päättymiseen Omassa lähipiirissä tai perheessä ei myöskään ollut tällaisesta intohimoisesta rakkaudesta mitään käytännön esimerkkejä, vaan ennemminkin "järkiliittoja". Aiemmat kumppanini olivat myös minua luonteeltaan selkeästi tasaisempia tunne-elämältään, ja ajattelin suhteen alussa aina olevani se joka ihastuu ja tuntee vahvemmin.

Tutustuimme nykyisen kumppanini kanssa työn merkeissä ja välillämme oli ensi hetkistä asti kemiaa, vaikka yhteydenpitomme olikin alkuun hyvin kasuaalia ja ystävällistä. Kyseenalaistin ensin, tulkitsenko tilannetta itse jotenkin väärin (olin silloin vielä eri suhteessa, kuten oli kumppaninikin, vaikka emme sitä silloin toisistamme tienneet, koin itse siksi joskus huonoa omaatuntoa kahvitauoilla rupattelusta ym. sen lähennellessä flirttailua), mutta mieheni tunnusti myöhemmin rakastuneensa minuun noista ensimmäisten kohtaamisten aikana.

Myöhemmin oma tilanteeni muuttui ja kohtasimme uudelleen, ja ilmaisin kiinnostukseni tuon meidän välisen kemian muistaen. Tätä seurasikin sitten muutama intensiivinen vuosi, kaikessa hyvässä että pahassa. Parasta etenkin rakastumisen alkuaikoina oli varmaankin kokea se pitkään kaipaamani yhteyden tunne, joka tuntui konkreettisesti siltä, että toinen ymmärtää omaa ajatusmaailmaa lähes täydellisesti ja lähtee mukaan kaikkiin ehdotuksiin. Toisaalta toisesta erossa oleminen tuntui lähes fyysisesti pahalta, ja ainakin itsellä voimakas kiintyminen herätti myös syvää menettämisen pelkoa ja epävarmuutta, mikä konkretisoitui voimakkaana mustasukkaisuutena kun symbioosivaihe hieman hellitti.

No, neljän vuoden jälkeen oma tunne-elämä on hieman rauhoittunut ja prioriteetit muuttuneet, kun arkielämän reaaliteetit ovat saaneet otteeseensa, ja erokorttikin on nostettu pöydälle, kun yhteinen elämä ei ota sujuakseen. Vaihtaisinko tätä kokemusta silti mihinkään, vaikka tämä nyt päättyisikin? En mistään hinnasta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lyhyesti vaan. Olen pitkään miettinyt etten koskaan enää halua ketään jos eroan. Ei kiinnosta miehet, naiset eikä muut. Sitten vaan nyt näin miehen jonka vuoksi voisin lentää Marsiin. En käsitä tätä enää ollenkaan. Mitä helkkaria tapahtuu oikein?!!

Mitä siis ihmettelet tässä? Että ihastuit yllättäen? Noinhan se taitaa yleensä käydä, valitettavasti.

Juurikin sitä. Ajattelin että olen jotenkin sisäisesti kuollut. Näin on ollut jo pitkään. Siis ajattelin etten koskaan enää pysty tuntemaan oikein mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

No, selvästikään rakkaus ei ole satua, kun niin moni sitä saa kokea. Tuuristahan se on kiinni (muun muassa), eikä kaikilla meistä ole hyvä tuuri - minullakaan.

Kuvittelee kokevansa. Illusorinen narratiivi.

Siinä kunnon "pessimisti ei pety"-tyyli.

Itse olen rakastunut kahdesti hullun lailla, ja vaikka ne olivat molemminpuolisia tunteita, kumpikaan kerta ei olosuhteiden pakosta johtanut mihinkään. Kun olivat varattuja henkilöitä, eikä omatunto antanut periksi.

Olihan se kiva elää jonkin aikaa satuelämää, missä käveli kuin pilven päällä ja elämä oli ruusunpunaista.

Mutta on aika harvinaista, että tuollaisen suhteen onni pysyy, joten ehkä hehkutan enemmän ystävyydestä rakkaudeksi muuttuneita suhteita.

Ajattelen ja kokemukseni mukaan suhteella on parhaat edellytykset, jos alussa on sitä kuuluisaa kemiaa ja vetoa, mutta ei järjetöntä hullaantumista. Toivon suhdetta, jossa haluan olla fyysisesti lähellä ja pidän toista seksuaalisessa mielessä puoleensavetävänä, mutta jossa arvot, tavoitteet, mielenkiinnon kohteet ja maailmassa olemisen tavat kohtaavat ja jonka seurassa tunnen oloni rauhalliseksi ja turvalliseksi. Itse asiassa alun orastava vetovoima vahvistuu, jos henkilö osoittautuu järjen tasolla yhteensopivaksi. Ihmiseen tutustuminen ihmisenä vie aikaa sekä vaatii ajattelua ja itsetutkiskelua, ja se käy vaikeaksi, jos liian voimakkaat tunteet tai halu ovat sumentaneet pään. Kokemusta on myös ns. paperilla sopivista kumppaniehdokkaista, joista tiesin ensimmäisen tapaamisen alussa, että hommalla ei ole edellytyksiä kehittyä romanttiseksi suhteeksi, koska halua fyysiseen läheisyyteen ei ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä en nyt ihan välttämättä usko tuotakaan. Kyllähän naiset villiintyvät ja hullaantuvat vielä vaihdevuosien jälkeenkin? Tässäkin ketjussa useampia.

Jep. Meidät on aivopesty ja kyllästetty rakkaustarinoilla lapsesta saakka, ja jotkut eivät koskaan usko, että ns juna meni jo, ja joulupukki olikin vain satua.

Ei se sitä ole, vaan kyllä ihminen kaipaa rakkautta niin kauan kuin elää. Niin uskon. Se vaan voi tuntua hullulta, jos se osuu kohdalle vanhana. Mutta onhan heitäkin, jotka tapaavat vasta eläkeläisinä palvelutalossa ja menevät vielä avioonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran on tapahtunut. Hän oli ensirakkauteni ja toistaiseksi myös viimeinen. Kirjaimellisesti sekosin heti kun tapasin hänet ja suhteen loppuminen sai minut sekoamaan vielä enemmän. Meni monta vuotta että fiilikset tasaantuivat ja pystyin sanomaan olevani lopullisesti yli hänestä. Joskus olen miettinyt miten siistiä olisi kokea tuo sellaisen ihmisen kanssa, joka kokee yhtä voimakkaasti minusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi koskaan seota minusta tuolla tavalla, enkä usko itsekään kokevani samaa enää koskaan.

Olisi kiva kuulla tästä lisää, jos viitsit kertoa. Rakastuiko hänkin kuitenkin sinuun? Mistä tiedät, ettei hän "seonnut" yhtä lailla?

Ei rakastunut. Tiedän siitä että hän jätti minut ja jatkoi minun jälkeeni nopeasti seuraavaan

Minulla oli myös murrosiän rakastuminen, josta kesti toipua kymmenen vuotta. Se tuli huonoon aikaan, kun oli liian nuori seurustelemaan saati mihinkään sukupuolielämään, ja oikeastaan liian nuori siihen tunteeseen. Se tunne muistutti hulluutta, vaikka silti kaikki muu elämä hoitui kyllä ihan järkevästi siinä ohessa, eikä tosiaan mitään käytännön sovellusta tullut sille tunteelle johtuen nuoresta iästä ym. ym. Käsittääkseni toinen osapuoli oli myös yhtä sekaisin, mutta en ihan tarkalleen tiedä. Olen ajatellut, että jos murrosikä olisi tullut muutaman vuoden myöhemmin, niin koko elämä olisi muodostunut ihan erilaiseksi. Mutta tietysti tuossa oli sellainen viattomuus elementtinä, mitä ei sitten enää myöhemmin olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut vastaavan tunnemyrskyn, ja ikäänkuin varmuuden että tämä se on jonka haluan, ja tunteen etten edes pysty pysymään siitä ihmisestä erossa. Mutta se tunne oli yksipuolinen, toinen osapuoli ei ollut puoliksikaan yhtä tosissaan ja valitsi jonkun muun. Joten en usko, että luotan siihen tunteeseen enää koskaan. Toisaalta en myöskään halua tyytyä vähempään. Näillä näkymin yksinäinen loppuelämä tiedossa siis.

Täällä aivan yks yhteen sama kokemus. Elämän kestävän surun tästä luultavasti sai.

Luulen, että ihmisellä on taipumus tuohon tai joillain ei ole. Joten todennäköistä, että tapahtuu uudelleen.