Kuinka yleistä "hullu" rakastuminen oikeasti on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran on tapahtunut. Hän oli ensirakkauteni ja toistaiseksi myös viimeinen. Kirjaimellisesti sekosin heti kun tapasin hänet ja suhteen loppuminen sai minut sekoamaan vielä enemmän. Meni monta vuotta että fiilikset tasaantuivat ja pystyin sanomaan olevani lopullisesti yli hänestä. Joskus olen miettinyt miten siistiä olisi kokea tuo sellaisen ihmisen kanssa, joka kokee yhtä voimakkaasti minusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi koskaan seota minusta tuolla tavalla, enkä usko itsekään kokevani samaa enää koskaan.

Olisi kiva kuulla tästä lisää, jos viitsit kertoa. Rakastuiko hänkin kuitenkin sinuun? Mistä tiedät, ettei hän "seonnut" yhtä lailla?

Ei rakastunut. Tiedän siitä että hän jätti minut ja jatkoi minun jälkeeni nopeasti seuraavaan.

Kyllä hän saattoi silti tuntea samoin. Itse sekosin nuorena samalla tavalla rakkaudesta ja toinen osapuoli oli aivan sekaisin minusta. Se oli ihan mahtavaa mutta aivan järkyttävän pelottavaa . Sitten mulla tuli jotkin pelot ja estot päälle, ja jätin sen ihmisen. Kaduin sitä vuosien mittaan ja vielä tänä vuonnakin olen miettinyt ko.ihmistä. Olin nuorena vaan niin käsittämättömän epäkypsä ja hölmö. Siinä ihmisessä olisi ollut kaikki, ihan kaikki. Ihan kaikki mitä tänäkin päivänä toivoisin. Mutta siitä on aikaa kohta 20 vuotta ja elämä meni toisin. 

Sinä joka pelästyit ja jätit, oletko koskaan kertonut sille ihmiselle mitä tapahtui? 

Libidon vaimetessa ja lisääntymisajan ohittuessa hyvin harvinaista. Käytännössä tuo on vain lisääntymiseen liittyvä hormonihäiriö, johon sotkeentuu omia mielikuvia/haaveita/uskomuksia/opetettua scheissea. Ja usein myös läheisriippuvuutta sun muuta ei-niin-mairittelevaa. Ohi se menee aina.

Olen kaksi kertaa rakastunut aivan täysillä, 19-vuotiaana ja 25-vuotiaana. Toisella puolella oli ihminen, joka klikkasi heti. Tuhat kipinää ilmassa ja taivaallista seksiä. Kerran olen ensin ihastunut ja sitten hiljalleen luonut samantyylisen yhteyden, mutta siinä ei ollut heti tulinen rakastuminen. Tämä 37-vuotiaana. 

Mikään näistä kolmesta ei ole johtanut pitkään parisuhteeseen ja näin 40-vuotiaana voin jo todeta, että kaksi ensimmäistä näistä olisivat olleet tuhoon tuomittuja parisuhteita. 

Olen ollut myös monta kertaa ihastunut ja saan helposti uusia kavereita, ilmeisesti kohdallani ulospäinsuuntautunut persoona ja lapsuudenkodista opittu läheisyys ja tunteiden näyttäminen vaikuttavat kaikki näin.

Kaveripiirissäni on myös ihmisiä, jotka eivät ole teini-iän jälkeen olleet ihastuneita ja paljon olen myös heidän kanssa jutellut siitä, että miten erilaisia me ihmiset olemme. 

Tai sitten ei unohdu koskaan. Mikä sinällään ei ollenkaan haittaa.

Hullu rakastuminen on vain kemiallinen häiriötila elimistössä. Periaatteessa se on psykoosi. Nuorena se on tavallisempaa, kun hormonit heittelee. Niin ja kai se on sama juttu vaihdevuosi-ikäisillä.

Vierailija kirjoitti:

Sinä joka pelästyit ja jätit, oletko koskaan kertonut sille ihmiselle mitä tapahtui? 

Kysyin kerran joitain kuukausia.. puoli vuotta, ehkä vuosi? sen jälkeen olisiko tavattu ja olisin silloin selittänyt (en sanonut sitä kun ehdotin , mutta uskon että olisin selittänyt) mutta hänelle ei sopinut. Sen jälkeen en ole ollut yhteydessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä joka pelästyit ja jätit, oletko koskaan kertonut sille ihmiselle mitä tapahtui? 

Kysyin kerran joitain kuukausia.. puoli vuotta, ehkä vuosi? sen jälkeen olisiko tavattu ja olisin silloin selittänyt (en sanonut sitä kun ehdotin , mutta uskon että olisin selittänyt) mutta hänelle ei sopinut. Sen jälkeen en ole ollut yhteydessä. 

Ja olen kaikki nämä vuodet halunnut selittää, koska mä itse muistan sen hetken kun ne mun pelot iski päälle ja jonka jälkeen en ollut enää samanlainen. Ja miten itsekin tunsin sen että ei, miksi näin käy.. mutta niin vaan kävi enkä ollut sen hetken jälkeen samanlainen vaan etäinen outo ja ääliö ja sitten muutaman tapaamisen jälkeen jätin hänet. Olin varmaan kuin eri ihminen . Mut tää ihminen sai mut niin sekaisin, että muistan kun itkin töissä, että voiko olla edes totta, että olen tavannut tämän ihmisen. Se oli kuin meidän aivot olisi ollut yhtä. 

Onhan noita naisia ja mihiä mitkä menevät helppoon. Sit kun totuus selviää seotaan, vaikka niistä sivusta seuranneena sanoisi ei uskota kun ollaan hulluna rakkaudesta.

Olen ollut hullusti rakastunut kerran. Tunne oli molemminpuolinen. Meillä molemmilla oli perheet ja puolisot ja ihan ok liitot ja elämät. Koin miehen sielunkumppaniksi.

Muutama kuukausi meni ihan uskomattomassa tunnekarusellissa. En nukkunut ja välillä unohdin syödä. En ajatellut mitään muuta. Mutta sitten koitti eka seksikerta ja kauhea järkytys, kun se ei toiminut. Ja selvisi, että miehellä oli jotain angsteja seksiin liittyen. Tämä oli shokki. Mies koki ilmeisesti hirveää häpeää, mikä selvitti hänen päänsä nopeasti ja koko juttu loppui siihen. Olin aivan paskana pitkään, vaikka oli järjellä ajatellen päivänselvää, ettei suhde olisi toiminut. 

Mutta jos seksi olisi ollut hyvää, olisimme luultavasti eronneet liitoistamme ja menneet yhteen. Tunne oli niin järjettömän voimakas. Ei sitä tajua, jos ei ole kokenut. Koko aivokemia muuttuu.

Joo ja olimme nelikymppisiä molemmat, joten ei sitä pelkkä nuoruus selitä.

Kyllä, kahdesti. Ensimmäinen ensirakkaus, joka ei edennyt mihinkään ja toinen jossa itse olin päättömän rakastunut mutta en tajunnut että vastapuolen tunteet olivat huomattavan paljon laimeammat. Tuo toinen suhde kesti kuitenkin melkein 15 vuotta.

Hullu rakastuminen on eri asia kuin taivaallinen, totaalinen rakastuminen ja yhteinen onni. Hullulla rakastumisella tarkoitetaan usein limerenssiä, tilaa, jossa hormonit sekoittavat ihmisen vailla järjen hiventä. Siinä palvotaan jotakuta kuten epätoivoisissa rakkaustarinoissa. 

Mutta voimakkaasti ja onnellisesti voi rakastua myös. Ihmiseen, jonka kanssa tunteet kohtaavat ja kaikki on taivaallisen ihanaa. Ilman, että asiassa täytyy olla mitään epäilyttävää, ristiriitaista tai väärää ja niin, että lempi leiskuu vielä vuosikymmenien jälkeenkin. 

Kokemusta molemmista. Ovat kuin eri planeetalta koska toinen lähinnä sattui, toinen on suurta onnea.

Itse tapasin mieheni, kun erostani oli kulunut kolme kuukautta. Vaikka en exää enää rakastanut, en ollut millään tasolla valmis uuteen suhteeseen. Mutta tunne oli niin voimakas, ettei mitään ollut tehtävissä. Ja nyt viisi vuotta myöhemmin, tunne on edelleen sama. Perhoset lentelee vatsassa ja toivon ettei tämä tunne koskaan mene pois. Vaikka alkuhuuma on muuttunut arkiseksi kumppanuudeksi, tunnen jokapäivä rakastumisen tunteen. Eli kyllä, uskon suureen rakkauteen ja toivon, että jokainen löytää omansa jonain päivänä 

Kerran on olen tälläin rakastunut. Alku oli vaikea monesta syystä ja tunteet menivät vuorostorataa. Pohdin paljon alkuun trauma näkökulmia, suhteen järkevyyttä, sitä olenkonoikeista syistä tässä koska olin lukenut ja kuullu mitä edellekäin on mainittu. Kuitenkin haastavan alun jälkeen suhde tasaantui syväksi rakkaudeksi, jossa on aidosti hyvä ja turvallista olla oma itsensä. Suhde on aivan erilainen läheisyydeltään, luontevuudeltaan ja syvyydeltään kuin ensimmäinen avioliittoni oli. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani aidosti kotona, toivottu, pidetty ja onnellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Hullu rakastuminen on vain kemiallinen häiriötila elimistössä. Periaatteessa se on psykoosi. Nuorena se on tavallisempaa, kun hormonit heittelee. Niin ja kai se on sama juttu vaihdevuosi-ikäisillä.

17v ja kun se kariutui niin heti perään 45v  nyt 52v ja edelleen teinirakkaudelta tuntuu vaikka ollaan jo oltu 7 v yhdessä

Mulle kävi näin. 

Rakastuin aivan täysin silmittömästi, en voinut vuoteen miettiä mitään muuta kuin miestäni tyyliin. Menimme heti naimisiin. 

Nyt oltu jo monta vuotta yhdessä. Myös esim. narsistit tekevät noin, että rakkauspommittavat aivan silmittömästi. Meillä onneksi ei ole loppunut rakkaus, mutta toki vähän järkeä tullut.

Olen kokenut vastaavan tunnemyrskyn, ja ikäänkuin varmuuden että tämä se on jonka haluan, ja tunteen etten edes pysty pysymään siitä ihmisestä erossa. Mutta se tunne oli yksipuolinen, toinen osapuoli ei ollut puoliksikaan yhtä tosissaan ja valitsi jonkun muun. Joten en usko, että luotan siihen tunteeseen enää koskaan. Toisaalta en myöskään halua tyytyä vähempään. Näillä näkymin yksinäinen loppuelämä tiedossa siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on käynyt noin kahdesti. Molemmat kerrat on johtaneet myrskyisiin, tempoileviin, ja huonoihin suhteisiin, ja lopulta traagiseen ja dramaattiseen eroon. 

Kävin jossain vaiheessa terapeutillakin juttelemassa, ja hän sanoi, että aika usein tällainen palava rakastuminen syntyy trauman seurauksena. Alitajunnassa on joku lapsuudessa muodostunut erikoinen kuvio, joka huutaa toteuttamista, ja sitten kun siihen sopiva ihminen löytyy, tuntuu että tässä se on, minun sielunkumppanini, se jota olen aina odottanut. Kuvaavaa on, että mäkin molemmilla kerroilla tunsin, että "ihan kuin olisin tuntenut hänet aina". Joo, tavallaan olinkin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä romanttisten menneiden elämien kuvitelmien kanssa, vaan tosiaan mies sopi päässäni olevaan traumaperäiseen kuvioon kuin avain lukkoon. Ja paskaa jälkeä tuli.

Mielenkiintoinen näkökulma. Meinasin myös maini

Mäkin olin tulossa sanomaan, että harvoin tuollainen kestää. Siinä missä rakkaus on hullu, on yleensä suhde aivan sekopäinen ja ero järjettömän sotkuinen. Sellainen lempeä hiljaa hiipivä rakkaus on usein pidempikestoista. 

Itse olen helposti ja vahvasti ihastuva/rakastuva, mutta tuo ajatus auttaa pysymään tässä tavallisessa hyvässä suhteessa. Nyt on hyvä olla, vaikkei olekaan aivan ääripäätunteita. Ihan turha heittää hyvää pois hetken huuman takia.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut vastaavan tunnemyrskyn, ja ikäänkuin varmuuden että tämä se on jonka haluan, ja tunteen etten edes pysty pysymään siitä ihmisestä erossa. Mutta se tunne oli yksipuolinen, toinen osapuoli ei ollut puoliksikaan yhtä tosissaan ja valitsi jonkun muun. Joten en usko, että luotan siihen tunteeseen enää koskaan. Toisaalta en myöskään halua tyytyä vähempään. Näillä näkymin yksinäinen loppuelämä tiedossa siis.

Täällä aivan yks yhteen sama kokemus. Elämän kestävän surun tästä luultavasti sai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä joka pelästyit ja jätit, oletko koskaan kertonut sille ihmiselle mitä tapahtui? 

Kysyin kerran joitain kuukausia.. puoli vuotta, ehkä vuosi? sen jälkeen olisiko tavattu ja olisin silloin selittänyt (en sanonut sitä kun ehdotin , mutta uskon että olisin selittänyt) mutta hänelle ei sopinut. Sen jälkeen en ole ollut yhteydessä. 

Ja olen kaikki nämä vuodet halunnut selittää, koska mä itse muistan sen hetken kun ne mun pelot iski päälle ja jonka jälkeen en ollut enää samanlainen. Ja miten itsekin tunsin sen että ei, miksi näin käy.. mutta niin vaan kävi enkä ollut sen hetken jälkeen samanlainen vaan etäinen outo ja ääliö ja sitten muutaman tapaamisen jälkeen jätin hänet. Olin varmaan kuin eri ihminen . Mut tää ihminen sai mut niin sekaisin, että muistan kun itkin töissä, että voi

Kiitos. En ole tuo henkilö, mutta kertomuksesi oli lohduttava, kun itse jäin ilman selitystä. Ehkä siinäkin kävi noin tai ehkä toisella ei ollut niin vahvat tunteet, mutta ainakin tuo olisi siis mahdollista.