Miten mahdollista että ihmisellä on ollut hyvä lapsuus vaikka periaatteessa ei ollut?

Ehkä hänellä on kuitenkin aina ollut rakastavia, välittäviä huoltajia ja muita aikuisia lähellä?

Onko hän optimisti? On tyytyväinen, etteivät asiat ole olleet vielä huonommin? Kiitollisuus on yksi onnellisuuden avaimista.

Onko hänen toimintakykynsä hyvä? Jos hän vain sanoo, että lapsuutensa oli onnellinen ja kaikki on loistavasti, mutta toimintakyky on huono, se saattaa valitettavasti kertoa, että kokemus ja puheet onnellisesta lapsuudesta on jonkinlainen defenssi.

Jos toimintakykykin on hyvä, niin hienoa!

Iloinen mieli on kuin ainaiset pidot. 

Sitten näistä perheistä, missä on vakavarainen ydinperhe ja kaikki sukulaisetkin lähellä, tulee hirviöitä. Oikeastaan mitä isompi yritys vanhemmilla on, sitä psykompia ovat lapset. Varmasti sanovat olevansa onnellisia, mutta käytös todistaa muuta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee mieleen mun ensimmäinen psykoterapia käynti. "Millainen sun lapsuus oli?" "En mä tiedä, ihan normaali hyvä." Sitten puolen tunnin tarkempi keskustelu lapsuudesta. Siitä kuinka isä heitti äidin kännissä lasipöytää päin ja pöytä hajosi. Siitä etten kehdannut tuoda vanhempien riitelyn takia kavereita yöksi kotiin, siitä, että selvisin yksin enkä tarvinnut muita (koska mun oli pakko oppia pärjäämään yksin) jne. Jossain kohtaa tajusin mitä just olin puhunut: "..Ei se tainnutkaan olla niin hyvä tai normaali.." "Niin *nimi*.. se on ainoa normaali mitä sinä tiedät.." 

Mulla on aivan ihana välittävä terapeutti <3 hän on avannut mun silmiä siitä, että mä en oo vaan viallinen ongelmatapaus vaan mun kokemukset on jättänyt jälkiä ja niitä voidaan työstää yhdessä, jotta mun elämä sujuis jatkossa paremmin. 

Eli apn tapauksen kohdalla väitän, että j

Riippuu tietysti paljon muusta ympäristöstä, mutta jo pelkkä äidin kuolema lapsuudessa siinä iässä jonka kuitenkin muistaa on useimmille traumaattinen kokemus. 

Riippuu uskonnosta mikä opetus on taustalla. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se teille traumanassuille varmaan outoa, että joku osaa elää elämäänsä tässä hetkessä eikä hae menneisyydestään syytä omiin epäonnistumisiinsa elämässä.

Ihminen on luonnostaan empaattinen. Ootko blokannu sen osas itsestäs niinkun menneisyydenkin? Tiesitkö, että menneinen asioiden blokkaaminen on traumareaktio niinkuin tiettyjen tunteiden kuten empatian blokkaaminen? Toiset valitsee blokkaamisen sijasta työstää traumojaan pois, jottei ne vaikuta omaan ja ympäröiviin ihmisiin negatiivisesti kuten esim sun blokattu empatian tunne. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän kuollut ole hyljännyt lastaan vaan kuollut. Kuolema aiheuttaa surua mutta ei hylkäämistä. 

Lapsi voi helposti kokea kuoleman hylkäämisenä, moni aikuinenkin kokee. Järjellä se ei ole hylkäämistä, mutta tunnekokemus ei ole aina sama kun järjellä ajatellut asiat. 

Täällä ihmiset alapeukuttaa kun puhutaan siitä, että ihmisillä on traumoja. Kaikilla on jonkun asteisia traumoja tiedosti niitä tai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee mieleen mun ensimmäinen psykoterapia käynti. "Millainen sun lapsuus oli?" "En mä tiedä, ihan normaali hyvä." Sitten puolen tunnin tarkempi keskustelu lapsuudesta. Siitä kuinka isä heitti äidin kännissä lasipöytää päin ja pöytä hajosi. Siitä etten kehdannut tuoda vanhempien riitelyn takia kavereita yöksi kotiin, siitä, että selvisin yksin enkä tarvinnut muita (koska mun oli pakko oppia pärjäämään yksin) jne. Jossain kohtaa tajusin mitä just olin puhunut: "..Ei se tainnutkaan olla niin hyvä tai normaali.." "Niin *nimi*.. se on ainoa normaali mitä sinä tiedät.." 

Mulla on aivan ihana välittävä terapeutti <3 hän on avannut mun silmiä siitä, että mä en oo vaan viallinen ongelmatapaus vaan mun kokemukset on jättänyt jälkiä ja niitä voidaan työstää yhdessä, jotta mun elämä sujuis jatkossa paremmin. 

Riippuu tietysti paljon muusta ympäristöstä, mutta jo pelkkä äidin kuolema lapsuudessa siinä iässä jonka kuitenkin muistaa on useimmille traumaattinen kokemus.

Millä tavalla traumaattinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se teille traumanassuille varmaan outoa, että joku osaa elää elämäänsä tässä hetkessä eikä hae menneisyydestään syytä omiin epäonnistumisiinsa elämässä.

Ihminen on luonnostaan empaattinen. Ootko blokannu sen osas itsestäs niinkun menneisyydenkin? Tiesitkö, että menneinen asioiden blokkaaminen on traumareaktio niinkuin tiettyjen tunteiden kuten empatian blokkaaminen? Toiset valitsee blokkaamisen sijasta työstää traumojaan pois, jottei ne vaikuta omaan ja ympäröiviin ihmisiin negatiivisesti kuten esim sun blokattu empatian tunne. 

Olipa typerä vastaus ( en ole se jolle vastasit). Vai että blokattu empatiantunne. Ja blokattu trauma jota kuuluu "työstää". Mitähän tämä työstäminen on? Toisille riittää ihan että tiedostaa, mitä on tapahtunut, eikä jää märehtimään sitä, vaan jatkaa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee mieleen mun ensimmäinen psykoterapia käynti. "Millainen sun lapsuus oli?" "En mä tiedä, ihan normaali hyvä." Sitten puolen tunnin tarkempi keskustelu lapsuudesta. Siitä kuinka isä heitti äidin kännissä lasipöytää päin ja pöytä hajosi. Siitä etten kehdannut tuoda vanhempien riitelyn takia kavereita yöksi kotiin, siitä, että selvisin yksin enkä tarvinnut muita (koska mun oli pakko oppia pärjäämään yksin) jne. Jossain kohtaa tajusin mitä just olin puhunut: "..Ei se tainnutkaan olla niin hyvä tai normaali.." "Niin *nimi*.. se on ainoa normaali mitä sinä tiedät.." 

Mulla on aivan ihana välittävä terapeutti <3 hän on avannut mun silmiä siitä, että mä en oo vaan viallinen ongelmatapaus vaan mun kokemukset on jättänyt jälkiä ja niitä voidaan työstää yhdessä, jotta mun elämä sujuis jatkossa paremmin. 

Riippuu tietysti paljon muusta ympäristöstä, mutta jo pelkkä äidin kuolema lapsuudessa siinä iässä jonka kuitenkin muistaa on useimmille traumaattinen kokemus. 

Tämähän taas riippuu ihan niistä muista olosuhteista.

Onko ap:llä jokin syy epäillä, että viittaamansa henkilö on traumatisoitunut? Onko sellaista käytöstä?

Ehkä hänellä on ollut hyvä perusturvallisuus ja mahdollisuus turvallisiin kiintymyssuhteisiin. Näiden lisäksi ihmisen oma luonne, kyky käsittää asioita ja suhtautuminen vaikuttaa paljon. Ehkä hän itse kokee elämänsä täysin erilailla kuin sinä.

Hän on iloinen ja vahva, ikuinen optimisti. Ihminen jolla on resilienssiä. Toisin kuin kaikesta turhasta terapiassa pillittävät. Yritä pyrkiä itse samaan.

Vierailija kirjoitti:

Hän on iloinen ja vahva, ikuinen optimisti. Ihminen jolla on resilienssiä. Toisin kuin kaikesta turhasta terapiassa pillittävät. Yritä pyrkiä itse samaan.

Tai sitten hänellä on vaan ollut hyvä tuuri elämässä.

Hänellä on varmaan kaikesta huolimatta ollut turvallisia aikuisia elämässään, ehkä isovanhemmat tai naapurin täti, tai ihan joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän on iloinen ja vahva, ikuinen optimisti. Ihminen jolla on resilienssiä. Toisin kuin kaikesta turhasta terapiassa pillittävät. Yritä pyrkiä itse samaan.

Tai sitten hänellä on vaan ollut hyvä tuuri elämässä.

Hyvä tuuri kun on orpo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän on iloinen ja vahva, ikuinen optimisti. Ihminen jolla on resilienssiä. Toisin kuin kaikesta turhasta terapiassa pillittävät. Yritä pyrkiä itse samaan.

Tai sitten hänellä on vaan ollut hyvä tuuri elämässä.

Hyvä tuuri kun on orpo?

Ehkäpä hänellä on ollut muita hyviä ja läheisiä ihmisiä kuin ne omat biologiset vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee mieleen mun ensimmäinen psykoterapia käynti. "Millainen sun lapsuus oli?" "En mä tiedä, ihan normaali hyvä." Sitten puolen tunnin tarkempi keskustelu lapsuudesta. Siitä kuinka isä heitti äidin kännissä lasipöytää päin ja pöytä hajosi. Siitä etten kehdannut tuoda vanhempien riitelyn takia kavereita yöksi kotiin, siitä, että selvisin yksin enkä tarvinnut muita (koska mun oli pakko oppia pärjäämään yksin) jne. Jossain kohtaa tajusin mitä just olin puhunut: "..Ei se tainnutkaan olla niin hyvä tai normaali.." "Niin *nimi*.. se on ainoa normaali mitä sinä tiedät.." 

Mulla on aivan ihana välittävä terapeutti <3 hän on avannut mun silmiä siitä, että mä en oo vaan viallinen ongelmatapaus vaan mun kokemukset on jättänyt jälkiä ja niitä voidaan työstää yhdessä, jotta mun elämä sujuis jatkossa paremmin. 

Eli apn tapauksen kohdalla väitän, että jotain traumaa on varmasti taustalle syntynyt, mutta

Miten niin jotain traumaa olisi varmasti syntynyt? Mistä sen voi tietää?

Lapsella aivot ovat vielä joustavat. Ei isän kuolema vauvaikäisellä täydy jättää sen kummempia jälkiä, se on tosiasia joka on aina hänelle ollut totta. Vaikeampaa toisela tavalla on niillä, joiden vanhempaa ei edes kiinnosta vaan ovat hylänneet, tai aina välillä esiintyvät lapsen elämässä ja pettävät luottamuksen.