Miksi lapsettomat ystävät hylkää?

Vierailija kirjoitti:

Surkeita kavereita, kun ei jakseta odottaa sitä vuotta tai paria, että univelkainen ja ison elämänmuutoksen kokenut ihminen pääsee taas omaksi itsekseen.

Tyhmentääkö lapsen saanti osan ihmisistä? Miksi pitäisi, kun saa kirjaimellisesti paskaa niskaansa. Oikuttelua, venkoilua ja asioiden perumista. Mikään ei sovi, vaikka mitä ehdottaisi tai yrittäisi. Eikä lapsen mukana olo olisi ollut este. Sitä voisi osata käyttäytyä kuitenkin. Eikä lapsen selkäruikkukuvista jaksa kovin innostua.

Oon lapseton yksin eläjä. Koen ettei yksi tuttu omannut empatiaa lainkaan. Hänelle tuli lapsi ja tyrkytti sitä lasta vaan ja lapsen asioita. Muuten aika hiljainen. Ei olisi hänestä hädässä avuksi varmaan. Hänelle oma suku lienee tärkeämpi. Lisäksi hänen yhteydenotot oli harvoin, vuosia välissä joskus tai pari. Ei oikein toimi aina.

Koska samanlainen vetää puoleensa samanlaista ja erilainen hylkii toistansa. Maailmankaikkeuden lakeja.

Tässäkin on eroja ihmisten välillä. Toiset kaverit ovat uponneet aivan täysin siihen äitimaailmaan, puhuvat vain söpistelyvaatteista ja luomuruuasta. Toiset taas ovat aika paljonkin omia itsejään, vaikka heillä se lapsi onkin. Lapsi voidaan mainita ja kertoa kuulumisia mutta muuten puhutaan muista, yhteisistä asioista. Mielestäni tämä liittyy myös älykkyyteen. Tavallisissa töissä olevat hurahtavat pahemmin, kun taas uraa tekevät,yleensä akateemiset, säilyvät kutakuinkin omina itseinään.

Lapsettomien kanssa vaan ei ole enää oikein mitään yhteistä kun tuntuu, ettei lapsistakaan saa puhua. Minulle taas lapseni ovat kaikki kaikessa, ja tuntuisi että olisi sama olla suorastaan kuollut jos lapsia ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomien kanssa vaan ei ole enää oikein mitään yhteistä kun tuntuu, ettei lapsistakaan saa puhua. Minulle taas lapseni ovat kaikki kaikessa, ja tuntuisi että olisi sama olla suorastaan kuollut jos lapsia ei olisi.

Miksei lapsista saisi puhua? Kunhan ei dominoi niillä 100% keskustelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomien kanssa vaan ei ole enää oikein mitään yhteistä kun tuntuu, ettei lapsistakaan saa puhua. Minulle taas lapseni ovat kaikki kaikessa, ja tuntuisi että olisi sama olla suorastaan kuollut jos lapsia ei olisi.

Miksei lapsista saisi puhua? Kunhan ei dominoi niillä 100% keskustelua.

Miksi sen pitää olla joko-tai? Kyllä mä nyt lapsettoman ymmärrän, että siitä lapsesta jotain mainitsee, varmasti sen uuden vanhemman maailmassa lapsi aika ison osan ottaa. Mutta miksi helvetissä kaikki asiat pitää joidenkin mielestä jollain tavalla kääntää siihen lapseen? 

Mikään ei ole niin turhauttavaa, kuin keskustelu tällaisen uuden lapsiherännäisen kanssa:

Mites sulla on nyt mennyt? -noo, Mymmelille tulee nyt hampaita ja just ollaan siirrytty soseruokiin blaablaablaa

Aijaa, okei. Onkos se teidän remontti edennyt? -ollaan just Mymmelin huonetta laittamassa, löysin ihanaa muumitapettia, joka sointuu täydellisesti Mymmelin uusiin potkupukuihin blaablaablaa

Ootko nyt vanhempainvapaalla tehnyt niitä täydentäviä opintoja, mistä puhuit tossa ennen joulua ja vapaille jäämistä? -emmää, kun siis Mymmelin kanssa on niin mahtavaa seurata lapsen kehitystä, ei tässä ehdi opiskella. Mymmeli osaa jo pidellä päätään ylhäällä mahalla maatessaan, on ikäluokkaansa nähden tosi edellä blaablaablaa.

Juu kiitti moi. 

Minulla kokemus toisinpäin; perheellistyneet kaverit alkoivat viettää enemmän aikaa muiden perheellisten kuin minun sinkkuystävän seurassa. Tykkään lapsista, myös muiden lapsista, joten on vähän sääli, ettei ole kaikkien ystävien elämässä enää pysynyt mukana. Lapsenvahdiksi kyllä kelpaan.

Itselläni päinvastainen kokemus ja kun olen myös vuosia ollut sinkku, niin olen joitain kertoja tuntenut pienen jiskus vähän isomman kateuden piston sisälläni.

On erikoista kun osa kokee, että kun on lapseton sinkku, niin ei joutuisi tekemään kompromisseja. Tai tulisi joustaa ja antaa etusija aina heille, joilla on lapsi(a) tai kumppani ja tai molemmat.

Osa saattaa selittää ja perustella valintojaan ja päätöksiään huomaamattaan toisinaan varmasti tiedostaen kumppanilla tai lapsella. Lapsettomana sinkkuna minulla ei tuollaista mahdillisuutra ole.

Ja jotkut saattavat nimitellä minua itsekkääksi, jos huomautan, että se ettei minulla ole lasta tai kumpoani oikeuta esinerkiksi siihen, että toiveeni loma-ajankohdita olisivat oikeutettuja vasta sitten kunv lapsen ja/ tai kumppanin omaavien toiveet on ensin huomioitu.

En ole hylännyt lapsia saaneita ystäviäni, mutta tottahan se on, että yhteydenpito muuttuu väistämättä. Joskus se palautuu muutaman vuoden jälkeen, joskus ei. Jos ystävä saa useamman lapsen muutaman vuoden välein, yhteisiä puheenaiheita ja jaettuja asioita on vaikeampi ylläpitää, kun itselläni ei ole lapsia eikä erityistä kiinnostusta lapsiasioihin. Totta kai kuuntelen ystävääni ja olen kiinnostunut lapsestakin tiettyyn pisteeseen asti, mutta ikävä kyllä usein muutos on niin kokonaisvaltainen, että minulla ei ole omassa elämässäni sille loputtomasti tilaa. Vanhemmaksi tuleminen muuttaa elämän prioriteetit kerralla ja täysin, ja jo raskausaikana puheenaiheet alkavat painottua raskauteen ja vauvaan. Ei ole enää mitään muuta. Minun elämäni tärkeät asiat eivät enää ole minkään arvoisia, ongelmani ovat toisarvoisia, saavutukseni ja onnenhetkeni aina vaan vähemmän tärkeitä. Ystäväni ei enää puhu itsestään, elämästään, toiveistaan, ajatuksistaan. Hän puhuu lapsestaan, lapsen kehityksestä, lapsen ongelmista, lapsen mukanaan tuomista onnenhetkistä ja peloista. Yhteiset hetket ilman lapsen läsnäoloakin muuttuvat, koska ystävän ajatukset ovat aina lapsessa enemmän tai vähemmän. Minä olen aikuinen ihminen ja osaan antaa ystäväni vanhemmuudelle tilaa ystävyydessämmekin, mutta jos se ottaa 99% tilasta, se on liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla menee kaverin kanssa hyvin, hän puhuu lapsestaan eikä muusta ja minä sitten kissastani kun en jaksa pelkästään lapsijuttua. Ehkä parin vuoden päästä kommunikoidaan normaalisti päivänpolttavista asioista kuten ennen.

Ihanaa suvaitsevuutta toisen elämäntilannetta kohtaan. Kyllä se kaveri tulee sieltä äitirioolistaan pois kunhan lapset kasvavat.

Jos itse saan lapsia, tiedän jo nyt että välit katkeaa tai ainakin etääntyy yhteen kaveriin. Hän inhoaa lapsista lähtevää meteliä, enkä aio ketään altistaa sellaiselle, enkä myöskään lapsia ihmiselle joka ei lapsista pidä.

Vierailija kirjoitti:

Itse en jaksa muiden lapsia, kun en ole koskaan omiakaan halunnut. En vain viihdy lasten seurassa. Lapsellisia ystäviä on ihan kiva tavata, jos ne lapset eivät ole paikalla. Siinä se lyhykäisyydessään on minun  kohdallani. Sinun kavereillasi syyt voivat toki  olla muunlaisia.

Tämä! Älä retuuta niitä pentujas tapaamisiin tai ala selittää että tarttee mennä kotiin siihen ja siihen aikaan kun lapsenvahti lähtee. Ja kotiasi en ikinä tulisi jos ne pennut on siellä!

Niitä ei kiinnosta mitä teidän Emmi ja Kosti ovat viimeksi piirtäneet, keskustelu kunnallisesta päivähoidosta, vaippaihottumasta, imettämisestä tai siitä kuinka nero teidän pikku Nuppu-Taavi on, ei kiinnosta heitä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas ihan päinvastainen kokemus. Olen lapseton ja lapselliset lopettaneet yhteydenpidon lasten saamisen jälkeen. Mieluummin kai viettävät aikaa perheen ja muiden lapsiperheiden kanssa.

Minustakin se varmasti toimii molemmin päin. Lapsettomien sinkkukavereiden kanssa tapaamisista voi sopia suoraan kalenterista katsomalla ja jutunaiheet voivat olla erilaisia. Ne lapsiperhe-elämää viettävät voivat sitten jakaa keskenään yhteisiä kokemuksia. Poikkeuksena voivat olla todella pitkäaikaiset ystävyyssuhteet, jossa kaverit tuntevat toisensa jo ennen jomman kumman vakiintumista nykyisen seurustelukumppanin/puolison kanssa ja tietävät toistensa exät.

Itselläni suhteet lapsellisiin kavereihin kuolivat siihen ettei näillä äideiksi tulleilla ollut koskaan aikaa nähdä ilman lapsia, koska isät eivät voineet olla omien lastensa kanssa syystä x.

On todella vaikeaa puhua aikuisten asioita, jos kokoajan täytyy varoa mitä puhuu ettei lapsi vaan kuule vääränlaisia asioita.

Sitten kun nämä henkilöt tekivät kolme tai neljäkin lasta putkeen, niin siinä ei sitten enää ollut mitään puhuttavaakaan. Kun ei ne toisten lasten asiat pelkästään jaksa vuosikausia putkeen kiinnostaa, vaikka kuinka yrittäisi.