Miten päästä yli epätoivoisesta ihastuksesta?

Vierailija kirjoitti:

Paremmin tutustumisen myötä positiivinen tunne voi myös kasvaa.

Jep, sitähän en tässä halua. Vaan päästä yli tästä hulluudesta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet ihastunut mielikuvaan / fantasiaan hänestä.

Olet ihastunut potentiaaliin, millainen hän VOISI olla.

Et tunne häntä arjessa, et tiedä, millaista olisi asua saman katon alla sun kanssa, miten hän sua kohtelisi, miten käyttäytyisi.

Tyhjät aukkokohdat täytät siis omalla fantasiallasi hänestä, jotka sopivat sun haluihisi. Hän voi olla tyystin erilainen kuin sun haavekuvissa yhdessä asuessa ja ollessa. Röyhtäilisi, paskoisi, korjaisit likaisia sukkia ja pesisit kalsareita ja muuta mukavaa. Hän ei välttämättä olisi edes mukava luonne tai mukava seurustelukumppanina.

Koska et tunne häntä, niin et voi tietää.

Siksi nää on pahoja. Oot itte luonu ihastuksen, joka ei perustu todellisuuteen vaan fantasiaan, mielikuvaan, haaveisiin. Oot kehittänyt ne tunteet oman pään sisällä, eikä ne perustu siis siihen, että sä tuntisit sen tyypin läpikotaisin ja milla

Mä en edes tiedä, miksi olen ihastunut häneen. Mulle tulee vain sellaisia fiiliksiä aina, kun näen hänet, että pääsispä juttelemaan muustakin kuin työstä tai edes siitä työstä ja pääsispä lähelle jne. Eikä hän ulkoisestikaan ole kivan näköinen. Mikä mua vaivaa?

ap

Jos ajattelet järkevästi asiaa, niin kaksikymmentä vuotta on paljon. Alkuun suhde voisikin ottaa tuulta alle, mutta monesti suurella ikäerolla varustetuissa suhteissa tulee ristiriitoja juurikin sen ikäeron vuoksi. 

Välttämättä ei koskaan. Rakastan oikeasti nykyistä kumppaniani, mutta jossain tuolla taustalla kummittelee aina saavuttamaton tyyppi. Tiedän, että meistä olisi tullut hyvä pari, mutta asiat meni, miten meni. Elän tuon kummituksen kanssa lopun elämääni, mutta ei se enää juuri häiritse, kun on tottunut. Saahan sydämessä pitää ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelet järkevästi asiaa, niin kaksikymmentä vuotta on paljon. Alkuun suhde voisikin ottaa tuulta alle, mutta monesti suurella ikäerolla varustetuissa suhteissa tulee ristiriitoja juurikin sen ikäeron vuoksi. 

Niinhän se on. Se on todella paljon. Tuhoon tuomittua tuo olisi, mutta miten saan mun tunteet sen tajuamaan. Silti mietin, esim. että miksiköhän hän vakavoituu usein, kun puhuu mulle? Rooli ns. tippuu. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Välttämättä ei koskaan. Rakastan oikeasti nykyistä kumppaniani, mutta jossain tuolla taustalla kummittelee aina saavuttamaton tyyppi. Tiedän, että meistä olisi tullut hyvä pari, mutta asiat meni, miten meni. Elän tuon kummituksen kanssa lopun elämääni, mutta ei se enää juuri häiritse, kun on tottunut. Saahan sydämessä pitää ihmisiä. 

Mun sydämessä on jo kaksi, joiden kanssa en aikoinaan uskaltanut yrittää. En halua sinne enempää asukkaita, jotka eivät ole mun elämässä.

ap

Mä ajatten tästä tarinasta niin, että siitä voisikin tulla jotain. Ei kai elämään kannata suhtautua liian vakavasti? Jos joku oikeasti hieno romanssi kestää vaikka vuoden tai pari, loppuu sitten kuin loppuu, mutta on hieno, sehän on vain elämää ja ihanaa sellaista. 

itsekin sinkkuna, aika vähän aikaa elämästäni ollut edes, kyllä mä olen avoin rakkaudelle, mistä tahansa yllättävästä suunnasta se sitten esiin putkahtaakaan. 

ps. Kuvailusi perusteella, tämä 20 vuotta vanhempi on todellakin noteerannut sinut ja välillänne saattaa hyvinkin olla molemminpuolista kipinää.

Vierailija kirjoitti:

Mä ajatten tästä tarinasta niin, että siitä voisikin tulla jotain. Ei kai elämään kannata suhtautua liian vakavasti? Jos joku oikeasti hieno romanssi kestää vaikka vuoden tai pari, loppuu sitten kuin loppuu, mutta on hieno, sehän on vain elämää ja ihanaa sellaista. 

itsekin sinkkuna, aika vähän aikaa elämästäni ollut edes, kyllä mä olen avoin rakkaudelle, mistä tahansa yllättävästä suunnasta se sitten esiin putkahtaakaan. 

ps. Kuvailusi perusteella, tämä 20 vuotta vanhempi on todellakin noteerannut sinut ja välillänne saattaa hyvinkin olla molemminpuolista kipinää.

Mikä saa sut ajattelemaan, että hän olisi noteerannut minut? Entä jos hän on huomannut mun ihastumisen ja pitää mua ihan hupsuna? 

Ja sun viesti antoi ajattlun  aihetta. Elämä on tosi lyhyt ja onnen hetkiä ei ole koskaan liikaa.

ap

Tikapuilla kiipeilet yli.

Ja sitten vaan kohti seuraavaa.

Ei siinä sen ihmeempää tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Tikapuilla kiipeilet yli.

Ja sitten vaan kohti seuraavaa.

 

Ei siinä sen ihmeempää tarvita.

Olispa noin helppoa. 

Se on juuri noin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Se on juuri noin helppoa.

Toisille on, toisille ei. Esim. toisilla on viikossa suhteen päättymisen jälkeen uusi ja toisella ei koskaan.

Muakin hiillostaa viimevuotinen juttu, josta hyvin tiedän karut faktat. Luonteen nurjat puolet. Välillä en ole tuntenutkaan ihastusta, on ollut muita mielessä. On nytkin, kiva tapailusuhde. 

Meille sopii paremmin ystävyys. Kaipaan siis hänen fyysistä läsnäoloaan. En häiritse,  hänellä on kuuma suhde meneillään. Olkoot onnellinen, ei se ole minulta pois. 

Ensimmäinen mies eron jälkeen ja tärkeä kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Välttämättä ei koskaan. Rakastan oikeasti nykyistä kumppaniani, mutta jossain tuolla taustalla kummittelee aina saavuttamaton tyyppi. Tiedän, että meistä olisi tullut hyvä pari, mutta asiat meni, miten meni. Elän tuon kummituksen kanssa lopun elämääni, mutta ei se enää juuri häiritse, kun on tottunut. Saahan sydämessä pitää ihmisiä. 

Niin tuttu juttu. 

Pelkäät alkaa suhteeseen? Elämä on elämistä varten. Jos kumpikin haluaa ja on vapaa, niin miksi ette olisi yhdessä sen aikaa kun huvittaa?

Mulla on vähän vastaava tilanne sillä erotuksella, että 20 vuotta nuorempi työkaveri on alkanut pyöriä mielessä jatkuvasti. Meillä synkkaa todella hyvin ja molemmat viihdymme toistemme seurassa. Itse olen sinkku, tästä toisesta osapuolesta en tiedä.

Ajattelen niin, että onhan se aivan ihanaa tuntea jotain, niitä perhosia vatsassa jne. En elättele sen kummempia toiveita, nautin vain täysillä yhteisistä hetkistä. Jos juttu kehittyy pidemmälle, niin tosi kiva, jos taas ei, niin olenpa saanut ainakin mukavia muistoja ja piristystä työpäiviin. 

Mimä olen ikävöinyt nuoruudenrakastani (asuttiinkin jo silloin yhdessä) jo 34v. Hän oli se johon olin ihastunut jo teinistä saakka, halusin vain hänet  en ketään muuta. Suhde ei ollut täydellinen ja hän teki juuri sen mitä aina pelkäsin, eli petti minua ja jätti minut. Tosin olisin joka tapauksessa itsekin lähtenyt. No, sydän ja sieluhan siinä meni ihan palasiksi tavalla joka ei ole koskaan korjaantunut. Tuon eronkin jälkeen tapahtui monta todella merkittävää asiaa minun ja hänen välillä (en voi niitä tässä kirjoittaa). Tuo mies on "kummitellut" mielessäni koko ikäni, välillä painunut enemmän taka-alalle kun olen ollut suhteessa, mutta kun olen elänyt todella paljon ja pitkiä aikoja sinkkuna, hän on kuin satama johon mieli palaa aina. Näen hänestä vieläkin satunnaisedti unia, millon minkäkinlaisia.  Eli mieli ei päästä irti hänestä. Tosin olen itse tainnut ruokkia mieltäni hyvinkin paljon kaikenlaisilla typerillä ajatuksilla siitä että joskus vielä päädymme yhteen. Tiedän sen olevan turhaa, mutta minkäs teet. 

Niinhän sitä sanotaan, että "sydän" tekee mitä haluaa, ei sitä ohjailla voi.

Vierailija kirjoitti:

tuontakia naisten ei pitäisi ylipäätään käydä työpaikoilla joissa on miehiä.

Hyvin sanottu

upupup

Vierailija kirjoitti:

Pelkäät alkaa suhteeseen? Elämä on elämistä varten. Jos kumpikin haluaa ja on vapaa, niin miksi ette olisi yhdessä sen aikaa kun huvittaa?

Niin pelkään, pelkään todella paljon päästää ketään lähelleni.

ap