Milloin ihmisten kyky kestää vastoinkäymisiä kääntyi alamäkeen?

Vapaa kasvatus ja curling-vanhemmuus. Kun halutaan välttyä pikkupilttien mielen pahoittamisilta pienestä pitäen, ei heidän tunteiden hallinta pääse kehittymään ajoissa. Tällöin pettymysten kohtaaminen aikuisena, esim ero tai muu iso kriisi, voi saada kupin totaalisesti nurin.

Joillakin on ollut koko elämän jo riittävästi vastoinkäymisiä ja ollut ehkä se jolta leikataan eniten, heikolla tuella, esteitä tai estetty. Kenties kiusattu. Mikäpä olet sanomaan kenellä on ja kenellä ei, koska ulospäin se ei aina näy.

Silloinko sitten oli hyvä kun lapsikuolleisuus oli suurempaa ja ihmiset sotatraumatisoituneita?

Nykypäivänä elämä on huomattavasti helpompaa kuin menneisyydessä jolloin työ tai ainakin osallistuminen siihen tuli mukaan elämään jo hyvin nuorena. Kuolemasta on myös tehty hyvin steriiliä ja se tapahtuu nykyisin yhä useammin sairaalassa, se ei ole enää sillä tavalla samanlainen osa elämää kuin se oli sitä aiemmin. 

Näen tämä herkistymisen itse itseään ruokkivana kierteenä. Somessa jaetaan herkästi herkkyys sisältöjä joissa mieltä pahoitetaan milloin mistäkin ja siitähän ne ihmiset imevät ne vaikutteensa siitä, että pienikin vastoinkäyminen elämässä on valtaisan kriisin paikka joka pitää huutaa ääneen somessa kaikille ja jakaa se aivan kaikille, kiinnosti se heitä tai ei.

Sanoisin että vastaus löytyy itsekeskeisestä kulttuurista. Minä edellä mennään. Ei niinkään yhteisö ja perhe edellä. Itsekkyys. Ahneus. 

No ihan kuraa tää aloitus.

Sodan jälkeen rintamalta tulleet miehet olivat useat ihan psyykkisesti sairaita ja viinaa kului ja vaimoa ja lapsia jahdattiin kirveen kanssa lumihangessa. Mitään hoitoa ei ollut ja sodan jälkeen syntyneet saaneet usein todella tunnekylmän ja väkivaltaisen lapsuuden. 

Mikä se ero nyt sitten on? Asioista ei puhuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Silloinko sitten oli hyvä kun lapsikuolleisuus oli suurempaa ja ihmiset sotatraumatisoituneita?

En minä sano, että se oli hyvää, mutta noista haasteista huolimatta suurin osa pystyi jatkamaan elämää ja käymään töissä. Nykyisin kumpikaan ei ole enää lainkaan itsestäänselvää.

Minkälaisia vastoinkäymisiä pitäisi ihmisen AP:n mielestä kestää ja miksi olisi jotenkin hyveellisempää pyrkiä kohti elämää, jossa on vastoinkäymisiä kuin pyrkiä kohti sellaista yhteiskuntaa missä ihmisillä on mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä?

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia vastoinkäymisiä pitäisi ihmisen AP:n mielestä kestää ja miksi olisi jotenkin hyveellisempää pyrkiä kohti elämää, jossa on vastoinkäymisiä kuin pyrkiä kohti sellaista yhteiskuntaa missä ihmisillä on mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä?

Sanotaan näin, että on huomattavasti realistisempi lähtökohta pyrkiä kasvattamaan lapsistaan ja itsestään ihmisiä jotka kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä sortumatta niiden alle. Yhteiskunta vailla vastoinkäymisiä on täysi utopia, sillä lähellekään kaikki vastoinkäymiset eivät ole ennustettavia ja siksi et voi elää niin, että vastoinkäyminen on jonkun muun epäonnistuminen joka olisi voitu toisin toimimalla välttää. 

Elämä on ehkä fyysisesti helpompaa mutta monelta osin monimutkaisempaa ja kilpailuhenkisempää nykyään, en tiedä korreloiko se sitten sen kanssa että psyykkiset vaikeudet ovat oikeasti lisääntyneet vai se että niistä puhutaan nyt enemmän.

Aiemmin vain purtiin hammasta ja kestettiin. Nykyään voi hakea apua, se että sitä ei välttämättä saa saattaa vetää maton alta monilta.

Jokainen jolla on sodan käyneitä ja sodan jälkeen syntyneitä sukulaisia tietää miten sekaisin ja mieleltään hajalla osa on.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia vastoinkäymisiä pitäisi ihmisen AP:n mielestä kestää ja miksi olisi jotenkin hyveellisempää pyrkiä kohti elämää, jossa on vastoinkäymisiä kuin pyrkiä kohti sellaista yhteiskuntaa missä ihmisillä on mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä?

En ole ap, mutta yleisenä huomiona: vastoinkäymisten ja raakuuksien väheneminen verrattuna 100 vuoden takaiseen ei ole vähentänyt laisinkaan kitinän ja pahoinvoinnin määrää tai voimaannuttanut ihmisiä. En sano, että kurjuuksia olisi syytä haikailla takaisin, mutta toimiva ja tehokas ratkaisu tähän kaikkien toitottamaan pahoinvointiin ja lisääntyneisiin mt-ongelmiin ei mitä ilmeisimmin ole vastoinkäymisten minimointi entisestään. 

Tämän päivän porukat eivät ota vastuuta itsestään vaan olettavat muiden (vanhemmat, valtio) kantavan vastuun kehdosta hautaan.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on ehkä fyysisesti helpompaa mutta monelta osin monimutkaisempaa ja kilpailuhenkisempää nykyään, en tiedä korreloiko se sitten sen kanssa että psyykkiset vaikeudet ovat oikeasti lisääntyneet vai se että niistä puhutaan nyt enemmän.

Aiemmin vain purtiin hammasta ja kestettiin. Nykyään voi hakea apua, se että sitä ei välttämättä saa saattaa vetää maton alta monilta.

Jokainen jolla on sodan käyneitä ja sodan jälkeen syntyneitä sukulaisia tietää miten sekaisin ja mieleltään hajalla osa on.

Ennen oltiin sekaisin ja hajalla, mutta oltiin aivan toisella tavalla kiitollisia mahdollisesta eteen tulevasta hyvästä kuin nyt. Kiittämättömyys on nykyajan selkeä vitsaus. 

Vaatimustaso on katsos pikkuisen kasvanut sitten takavuosien. Yhä harvemmalla on minkäänlaista yhteisön tukea. Ihmiset pakotetaan istumaan ruutujen äärellä ensin koulussa ja sitten työelämässä. Luonnollinen liikunta on jäänyt paljolti pois. Kilpailu työpaikoista on todella kovaa. Jos muuten sinä syytät ihmisiä olemattomasta resilienssistä, miksi et pyri olemaan osa ratkaisua vaan teet tällaisen mielensäpahoittajan kitinäaloituksen vauvapalstalle? Ala vaikka jonkin huono-osaisen nuoren tukihenkilöksi. Eipä taida rahkeet riittää.

Joopa joo. Ihan yhtä hyvin ja huonosti kestetään kuin aiemminkin. Sen sijaan huonoa käytöstä ei tarvitse suvaita. 

Vierailija kirjoitti:

Vaatimustaso on katsos pikkuisen kasvanut sitten takavuosien. Yhä harvemmalla on minkäänlaista yhteisön tukea. Ihmiset pakotetaan istumaan ruutujen äärellä ensin koulussa ja sitten työelämässä. Luonnollinen liikunta on jäänyt paljolti pois. Kilpailu työpaikoista on todella kovaa. Jos muuten sinä syytät ihmisiä olemattomasta resilienssistä, miksi et pyri olemaan osa ratkaisua vaan teet tällaisen mielensäpahoittajan kitinäaloituksen vauvapalstalle? Ala vaikka jonkin huono-osaisen nuoren tukihenkilöksi. Eipä taida rahkeet riittää.

Osa ratkaisua on puhua auki se mistä tilanne johtuu. Vihamielinen reaktio kertoo siitä, että sinä et ole valmis edes keskustelemaan asiasta vaikka eikös nykyään juuri opeteta ongelmanratkaisussa siihen, että ensin pitää tunnistaa missä ongelmassa on kyse? Minä myönnän auliisti sen, että minun rahkeeni eivät riitä ongelmanuoren tukihenkilöksi, mutta jos keskustelun aloittamiseen vaaditaan asiantuntemusta kaikilta ammattialoilta niin veikkaan, että tämä keskustelupalsta lyödään lopullisesti säppiin tämän päivän jälkeen. 



Saat kuitenkin kaikin mokomin jatkaa omaa kitinääsi jatkossakin.

Vierailija kirjoitti:

Vaatimustaso on katsos pikkuisen kasvanut sitten takavuosien. Yhä harvemmalla on minkäänlaista yhteisön tukea. Ihmiset pakotetaan istumaan ruutujen äärellä ensin koulussa ja sitten työelämässä. Luonnollinen liikunta on jäänyt paljolti pois. Kilpailu työpaikoista on todella kovaa. Jos muuten sinä syytät ihmisiä olemattomasta resilienssistä, miksi et pyri olemaan osa ratkaisua vaan teet tällaisen mielensäpahoittajan kitinäaloituksen vauvapalstalle? Ala vaikka jonkin huono-osaisen nuoren tukihenkilöksi. Eipä taida rahkeet riittää.

Totta tosiaan. Ihmisten tukeminen ja auttaminen on kadonnut. Kukaan ei enää vain välitä mistään. Se on nyky-yhteiskunnan suurimpia paheita

Vierailija kirjoitti:

No ihan kuraa tää aloitus.

Sodan jälkeen rintamalta tulleet miehet olivat useat ihan psyykkisesti sairaita ja viinaa kului ja vaimoa ja lapsia jahdattiin kirveen kanssa lumihangessa. Mitään hoitoa ei ollut ja sodan jälkeen syntyneet saaneet usein todella tunnekylmän ja väkivaltaisen lapsuuden. 

Mikä se ero nyt sitten on? Asioista ei puhuttu. 

Ennen vedettiin viinaa kaksin käsin. Perheväkivalta oli yleistä. Kaikesta vaiettiin. Monella oli täysin työ pysyä fyysisesti vammautumatta ja hengissä. 

Siinä kohtaa kun demaripirut pääsi aukaisemaan taikaseinän, KELAn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on ehkä fyysisesti helpompaa mutta monelta osin monimutkaisempaa ja kilpailuhenkisempää nykyään, en tiedä korreloiko se sitten sen kanssa että psyykkiset vaikeudet ovat oikeasti lisääntyneet vai se että niistä puhutaan nyt enemmän.

Aiemmin vain purtiin hammasta ja kestettiin. Nykyään voi hakea apua, se että sitä ei välttämättä saa saattaa vetää maton alta monilta.

Jokainen jolla on sodan käyneitä ja sodan jälkeen syntyneitä sukulaisia tietää miten sekaisin ja mieleltään hajalla osa on.

Ennen oltiin sekaisin ja hajalla, mutta oltiin aivan toisella tavalla kiitollisia mahdollisesta eteen tulevasta hyvästä kuin nyt. Kiittämättömyys on nykyajan selkeä vitsaus. 

Yhteiskunnan tukiverkkojen vankistuminen on toisaalta lisännyt tasa-arvoa ja mahdollisuuksia, mutta toisaalta vähentänyt tervettä kiitollisuutta ja yhteyttä muihin ihmisiin. Isoäitini lähti aikoinaan opiskelemaan, ja tunsi kiitollisuutta saadessaan asua etäisten sukulaisten nurkissa opiskelupaikkakunnalla ahkeraa kotitöiden tekoa vastaan. Muistutti meitä nuoria, miten hienoa on, että nykyään saa opintotukea, ja miten kiitollinen saa olla. No entäs nämä z-sukupolven kasvatit? Raivoavat naamat punaisina opiskelijoiden tukien leikkauksia vastaan ja syyttävät yhteiskuntaa mt-ongelmistaan, koska joskus 00-luvulla Nokia-huuman pöhöttämässä Suomessa vallitsi muutaman vuoden ajan tilanne, jossa opintotukitaso oli hyvä, eikä opintoaikarajauksia ollut vielä ehtinyt tulla. Tämä muutaman vuoden ajanjakso on otettu ihmisoikeuksien mittatikuksi, joka kuuluu kaikille, ja kaikesta sen alittavasta tulee olla vihainen, eikä kiitollinen.