Miksi roikut suhteessa, jossa olet onneton?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa itse arvioida onko vika miehessä vai siinä etten tunnu olevan ikinä tyytyväinen mihinkään. 

Onko sillä loppujen lopuksi edes väliä kummastu tuo asia johtuu? Jos olet tyytymätön niin silloin olet tyytymätön, ja ei ole mitään järkeä jäädä tilanteeseen, jossa on tyytymätön.

 

Mä olen eri, mutta mä olin tyytymätön myös sinkkuna. En ole koskaan elämässäni ollut onnellinen,lapsuuskin oli kurja.Elämä on mulle ollut aina sinnittelyä ja selviämistä päivästä toiseen,en minä edes tiedä,mitä on hyvä ja onnellinen elämä.

Ylesityytymättömyyteen auttaa vain muutos itsessä, ei ulkopuolisissa asioissa. Terapiaan.

Olen osittain eri mieltä. Joskus näin, mutta ei se huono parisuhde paranemisessa ainakaan auta. Monelle ero on osa sitä itsensä parantamisen prosessia. Joko alkupäässä tai lopussa.

Olen jo niin iäkäs, en jaksa erota.

Vierailija kirjoitti:

Potentiaali.

Potentiaali on usein oman mielikuvituksesi luoma illuusio. Jos kumppani kerta toisensa jälkeen todistaa sinulle, että ei ole sellainen kumppani kun toivoisit hänen olevan ei kannata elää harhakuvitelmissa, että toinen yhtäkkiä muuttuisi unelmakumppaniksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei ole täydellistä.

Hakkaatko myös itseäsi vasaralla päähän, koska elämä ei ole täydellistä?

Hieman liian karrikoitu esimerkki.

Elämä ei todellakaan ole täydellistä, eikä ihmiset ole. Monikin suhde kokee pitkänkin vaiheen onnettomuutta, esim kriisien ja sairauden ym. vuoksi, mutta halutaan silti pysyä yhdessä, koska erikseen voisi olla vieläkin huonompi.

Havitteletko jotain varattua, jonka oletat olevan onnettomassa suhteessa?

Koska meillä on ollut vuosien kestänyt parisuhteen ulkopuolelta tuleva stressi joka eskaloitui molempien perussairauksien pahenemiseen. Niiden hoitoonsitoutumiseen ei ensin löytynyt rahkeita. Niitä nyt pikkuhiljaa yritetään saada hoitotasapainoon.

Molemmilla tässä hötäkässä aktivoitui vanhoja traumoja joita ei kumpikaan ole käsitellyt.

En usko että lähtö juuri nyt auttaisi, enkä muutenkaan ole luovuttaja tyyppiä. Ex miehelleni en myöskään ensitilassa suo sitä iloa. 

Pakkoliitto. Huonosti kävisi, jos lähtisin.

Hyvä kysymys ja ihan samaan olen itsekin nuorena sortunut enkä oikeastaan edes ymmärrä miksi. Siis tietenkin se on hyvä asia, ettei nyt ekasta erimielisyydestä napauta kantapäitä vastakkain mutta jotenkin sitä oli aivan käsittämättömän pitkämielinen ja sitkeästi antoi toiselle mahdollisuuksia muuttua, vaikka olisi pitänyt vain ymmärtää itse luovuttaa.

Kyse siis ei ollut mistään sellaisesta, että mies olisi ollut tällainen jännä perseilijä  vaan ihan vain siitä, ettei me oltu toisillemme riittävän samankaltaisia ja siinä yhteiselossa sitten riitti erilaista tahkoamista enemmän kuin riittämiin. Ja sen myötä toinen alkaa sitten ketuttamaan ihan kunnolla ja pikkuhiljaa sitä vaan lakkaa välittämästä siitä tekeekö se oma käytös toisen onnettomaksi.

Jälkikäteen ajateltuna tuollaisissa suhteissa jumittaminen just nimenomaan nuorena oli todella tyhmää, koska sen lisäksi että siinä meni maku koko parisuhteessa elämisestä niin samalla siinä meni hukkaan just ne vuodet jolloin sen oikean (tai ainakin oikeamman) löytyminen olisi ollut kaikista helpointa. Sitä kun jotenkin sitoutui tuollaisessa suhteessakin niin, ettei sivuilleen edes vilkuillut.

Erosin hyvästä miehestä. Hän opetti, että kaikki vastuu lapsista, kodista ja taloudesta, on yksin minun vastuullani. Koulutus oli rankka, mutta olin täysin oppinut yksinhuoltaja erotessani, ja lisäksi henkisesti vapaa, ja sain vielä palkkanikin takaisin täysin omaan harkintaani, kun suurin kuluerä muutti omilleen. Lapset viikonloppuvuoroilla tutustuivat vihdoin isäänsä, jota muutoin eivät olleet paljon nähneet. Irtautuminen on helppoa, jos ei ole mitään mistä pitää kiinni.