Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää kun ystävä ratsastelee äidittömyydellään
30.07.2024 |
Hänen äitinsä on kuollut kun hän on ollut noin 10-vuotias. Lapsena hän sai asian vuoksi paljon huomiota ja pääntaputtelua sekä hänen tekemisiään katsottiin läpi sormien sen takia. Nyt ollaan kolmekymppisiä ja edelleen hän ottaa usein esiin sen asian että hänellä ei ole äitiä, esimerkiksi kun puhutaan lapsista ja raskaudesta, hän alkaa korostaa sitä miten hän on ihan itse ja yksin selvinnyt raskaudesta eikä ollut äitiä tukena kenen kanssa puhua, kuten meillä muilla. Samoin kun puhutaan vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta alkaa hän taas kertoa miten menetti äitinsä ollenkaan lapsi. Ystävä on muuten ihan ok ja ollaan aika paljon tekemisissä. Mitä voi tehdä, hankkia korvatulpat, vai yrittää sietää?
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidittömyys aiheuttaa trauman, sun pitäis ymmärtää ja tukea ystävää.
Miten tuollaista tyyppiä voi tukea?
Esim. sillä tavoin, että et kauheasti valita hänelle, kun äitisi ei suostu ottamaan lastasi hoitoon joka viikonloppu tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ja sehän siinä ikävää onkin, että kun lapsena menettää äidin, tulee elämässä vastaan valtavasti tilanteita, joissa sitä äitiä kaipaisi. Eikä sitä äitiä tietenkään korvaa kukaan muu läheinen. Etenkin oma vanhemmuus on nostanut pintaan ikävää. Tuo sana "ratsastaa" kuulostaa kyllä aika ikävältä. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka noin ärsyttää?"
Ei ihmisiä voi eikä edes tarvitse korvata. Mutta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita jotka taas on omalla tavallaan korvaamattomia.
Tietenkin voi olla. Ei nämä poissulje toisiaan. Mutta valtaosalle se melkein elämän mittainen äidittömyys ison aukon jättää. Pas#ankin äidin kohdalla. Ainakin itsellä näin. Voi jättää vielä isommankin, jos ei saanut ollenkaan kokea äidin läsnäoloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja sehän siinä ikävää onkin, että kun lapsena menettää äidin, tulee elämässä vastaan valtavasti tilanteita, joissa sitä äitiä kaipaisi. Eikä sitä äitiä tietenkään korvaa kukaan muu läheinen. Etenkin oma vanhemmuus on nostanut pintaan ikävää. Tuo sana "ratsastaa" kuulostaa kyllä aika ikävältä. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka noin ärsyttää?"
Ei ihmisiä voi eikä edes tarvitse korvata. Mutta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita jotka taas on omalla tavallaan korvaamattomia.
Tietenkin voi olla. Ei nämä poissulje toisiaan. Mutta valtaosalle se melkein elämän mittainen äidittömyys ison aukon jättää. Pas#ankin äidin kohdalla. Ainakin itsellä näin. Voi jättää vielä isommankin, jos ei saanut ollenkaan kokea äidin läsnäoloa.
Kaikkihan riippuu siitä miten tämä aukko vaikuttaa elämään. Jos se saa kiukuttelemaan kavereille uhriutumisen muodossa kuten aloituksessa, on syytä harkita jotain apua.
Minun äitini oli samanikäinen kun menetti oman äitinsä. Hän on traumatisoitunut. Kaikki asiat ovat tämän menetyksen varjossa, ja äiti tuo asiaa esille aina uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin me emme muistaisi, tai emme ymmärtäisi (ehkä ei ymmärretäkään). Se käy myös selitykseksi kaikkeen. Kenenkään muun surut eivät ole yhtä isoja.
Äitien ei pitäisi kuolla..
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanikäinen kun menetti oman äitinsä. Hän on traumatisoitunut. Kaikki asiat ovat tämän menetyksen varjossa, ja äiti tuo asiaa esille aina uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin me emme muistaisi, tai emme ymmärtäisi (ehkä ei ymmärretäkään). Se käy myös selitykseksi kaikkeen. Kenenkään muun surut eivät ole yhtä isoja.
Äitien ei pitäisi kuolla..
Traumat kiertoon seuraaville sukupolville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mä kyllä näe mitään vaikutusta elämääni siinä että isäni äiti kuoli kun isä oli 8v ja äidin isä kuoli kun äiti oli teini. Mulle ei ole mitään eroa sillä ovatko kuolleet kun vanhemmat oli lapsia vai silloin kun vanhemmat oli jo aikuisia ennen syntymääni tai silloin kun olin pieni. Mulla ei näitä isovanhempia ole koskaan ollut joten en heitä osaa kaivatakaan, normaalitilanne.
Niin, ne oli isovanhempiasi eikä vanhempiasi, aika eri asia.
Jotkut takertuvat menneeseen. Tuttavaperheessä edelleen itketään sairauteen menehtynyttä isää, josta on nyt yli 20 vuotta ja asia nostetaan esiin joka perhejuhlassa. Isoäiti surkuttelee ORPOlapsia. Lapset jäivät ilman isää mutta heillä oli äiti ja isän suku turvanaan. Kyllähän se vähän ihmetyttää, miksi näitä aikuisia lapsia vieläkin säälitään. Heillä oli kuitenkin turvallinen koti ja lapsuus, ja elämä on jatkunut jo kolmattakymmentä vuotta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja sehän siinä ikävää onkin, että kun lapsena menettää äidin, tulee elämässä vastaan valtavasti tilanteita, joissa sitä äitiä kaipaisi. Eikä sitä äitiä tietenkään korvaa kukaan muu läheinen. Etenkin oma vanhemmuus on nostanut pintaan ikävää. Tuo sana "ratsastaa" kuulostaa kyllä aika ikävältä. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka noin ärsyttää?"
Ei ihmisiä voi eikä edes tarvitse korvata. Mutta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita jotka taas on omalla tavallaan korvaamattomia.
Tietenkin voi olla. Ei nämä poissulje toisiaan. Mutta valtaosalle se melkein elämän mittainen äidittömyys ison aukon jättää. Pas#ankin äidin kohdalla. Ainakin itsellä näin. Voi jättää vielä isommankin, jos ei saanut ollenkaan kokea äidin läsnäoloa.
Tämän pitäisi toki olla itsestään selvää. Tässä nyt on vaan aapeen kertomus ja näkökulma uhriutumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.
Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Typerin väite, jonka olen hetkeen kuullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja sehän siinä ikävää onkin, että kun lapsena menettää äidin, tulee elämässä vastaan valtavasti tilanteita, joissa sitä äitiä kaipaisi. Eikä sitä äitiä tietenkään korvaa kukaan muu läheinen. Etenkin oma vanhemmuus on nostanut pintaan ikävää. Tuo sana "ratsastaa" kuulostaa kyllä aika ikävältä. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka noin ärsyttää?"
Ei ihmisiä voi eikä edes tarvitse korvata. Mutta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita jotka taas on omalla tavallaan korvaamattomia.
Tietenkin voi olla. Ei nämä poissulje toisiaan. Mutta valtaosalle se melkein elämän mittainen äidittömyys ison aukon jättää. Pas#ankin äidin kohdalla. Ainakin itsellä näin. Voi jättää vielä isommankin, jos ei saanut ollenkaan kokea äidin läsnäoloa.
Onneksi yksinään nainen ei koskaan valita mistään kavereilleen, ei miehestään, lapsistaan, työkavereistaan jne. Herranjestas kun joku avaa joskus suunsa siitä miten pahalle äidin menetys tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja sehän siinä ikävää onkin, että kun lapsena menettää äidin, tulee elämässä vastaan valtavasti tilanteita, joissa sitä äitiä kaipaisi. Eikä sitä äitiä tietenkään korvaa kukaan muu läheinen. Etenkin oma vanhemmuus on nostanut pintaan ikävää. Tuo sana "ratsastaa" kuulostaa kyllä aika ikävältä. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka noin ärsyttää?"
Ei ihmisiä voi eikä edes tarvitse korvata. Mutta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita jotka taas on omalla tavallaan korvaamattomia.
Tietenkin voi olla. Ei nämä poissulje toisiaan. Mutta valtaosalle se melkein elämän mittainen äidittömyys ison aukon jättää. Pas#ankin äidin kohdalla. Ainakin itsellä näin. Voi jättää vielä isommankin, jos ei saanut ollenkaan ko
Onneksi yksinään nainen ei koskaan valita mistään kavereilleen, ei miehestään, lapsistaan, työkavereistaan jne. Herranjestas kun joku avaa joskus suunsa siitä miten pahalle äidin menetys tuntuu.
Riippuu siitä miten miten siitä pahalle tuntumisesta kertoo. Pahimmassa tapauksessa se voi jopa loukata muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut takertuvat menneeseen. Tuttavaperheessä edelleen itketään sairauteen menehtynyttä isää, josta on nyt yli 20 vuotta ja asia nostetaan esiin joka perhejuhlassa. Isoäiti surkuttelee ORPOlapsia. Lapset jäivät ilman isää mutta heillä oli äiti ja isän suku turvanaan. Kyllähän se vähän ihmetyttää, miksi näitä aikuisia lapsia vieläkin säälitään. Heillä oli kuitenkin turvallinen koti ja lapsuus, ja elämä on jatkunut jo kolmattakymmentä vuotta...
Voi apua. Eikö ne lapset itse jo puutu asiaan?
En jaksa lukea ketjua, mutta kyllä minä vaan Ratsastelen omalla kahdella hevosellani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.
Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Millä tavalla?
Naiseksi muuttuminen, kuukautiset, parisuhteet, kaikki ne huolet mitkä jaetaan äidin kanssa.
No, kuka jakaa, kuka ei. En ole äitini kanssa ikinä puhunut mitään mainituista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.
Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Millä tavalla?
Naiseksi muuttuminen, kuukautiset, parisuhteet, kaikki ne huolet mitkä jaetaan äidin kanssa.
No, kuka jakaa, kuka ei. En ole äitini kanssa ikinä puhunut mitään mainituista.
Et milloinkaan? Olet ollut äiditön, vaikka äiti on elossa?
Ei se äidittömyys edes tarkoita että äiti olisi kuollut. Moni äiti on elossa, mutta eivät silti ole äitejä lapsilleen. Usealla siis jää moni elämänvaihe kokematta äidin kanssa ja elävät ilman äidin tukea. Saattaa jopa tuntua pahemmalta kuin jos äiti olisi kuollut.
Isäni kuoli ollessani lapsi. Muistan aina sen itsesäälin, millä äitini ratsasti; joka ikiseen keskusteluun oli pakko liittää isäni kuolema ja kuinka rankkaa on, vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin kerjää sääliä sillä. Muistan vieläkin, kun paras ystäväni kuoli ollessamme 15-vuotiaita ja äitini kehtasi hautajaisissa ystäväni äidille mennä kertomaan osanotot ja paasaamaan, kuinka rankkaa HÄNELLÄ on ollut, kun oli ollut leskenä jo seitsemän vuotta. Silloin mietin, ettei minusta ikinä tule sellaista, joka muistuttaa kaikille jokaisessa tilanteessa, että isäni on kuollut ollessani lapsi.
Suorastaan halveksun tuollaisia ihmisiä, jotka vievät kaiken tilan muilta uhriutumiseltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.
Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Millä tavalla?
Naiseksi muuttuminen, kuukautiset, parisuhteet, kaikki ne huolet mitkä jaetaan äidin kanssa.
No, kuka jakaa, kuka ei. En ole äitini kanssa ikinä puhunut mitään mainituista.
Et milloinkaan? Olet ollut äiditön, vaikka äiti on elossa?
Ei olla niin läheisiä oltu ikinä, että olisin halunnut puhua mistään noin henkilökohtaisesta. Tekemisissä ollaan, mutta ei läheisiä.
Vai että oikein "ratsastelee"...
Onhan toikin jo yksin hyvin traagista, että kaverisi on ilmeisesti rakentanut koko identiteettinsä äidittömyydelle.
Tuollaiset ihmiset on tosi raskaita, joiden mielestä kaikki muiden kokema hyvä on heiltä pois. Kannattaa ottaa etäisyyttä. Ei kenenkään tarvi olla pahoillaan siitä että omat vanhemmat on vielä elossa ja mukana elämässä.