Ärsyttää kun ystävä ratsastelee äidittömyydellään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Millä tavalla?

Ei ole kokemusta, mutta on menettänyt äidillisen tuen eri elämänvaiheissa. 

Mieheni on menettänyt äitinsä vauvana ja kyllä äidittömyys hänessä näkyy. En jaksa alkaa selostaa, miten. Mutta turvattomuutta siten, että kokee, että yksin on selviydyttävä jne. 

Todennäköisesti johtuu jostain muusta kuin äidittömyydestä. Kuka miestä kasvatti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

on varmasti mutta yli pitäs päästä. muutki päässy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Tärkeämpää on ne muut olosuhteet. Itsekin olen menettänyt toisenkin vanhempani eskarilaisena, eikä se ollut kuitenkaan mikään maailmanloppu, koska minulla oli paljon läheisiä ihmisiä sekä hyvät ja turvalliset kotiolot.

No voi tsiisus nyt taas kerran. Että kun sulle ei merkinnyt mitään, että toinen vanhempasi kuoli, kun olit lapsi, niin eihän se silloin ole kenellekään muullekaan iso juttu?! Joo me ihmiset olemme tosiaan tunne-elämältämme ja herkkyyksiltämme ihan tasapäisiä, mikä on hyvä, koska aina tietää, miltä toisesta tuntuu, kun vertaa vaan siihen, miltä itsestä tuntuu.

Äidittömyys aiheuttaa trauman, sun pitäis ymmärtää ja tukea ystävää.

Kyllähän omasta äidistä monesti on tukea raskauden aikana, saa vähän ymmärrystä siitä onko hänen raskaudet ja synnytykset sujuneet miten, ja millainen oot itse ollut vauvana, koska näitä samoja piirteitä monesti sitten on omissa lapsissa. Monesti oma äiti tarjoaa vielä hoitoapua kun vauva syntyy.

10v on vielä pieni lapsi kuitenkin, ajattele että oma lapsi menettäisi sinut samassa iässä. Kuinka puhuisit hänelle? Kuinka haluaisit että muut ihmiset suhtautuvat asiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Tärkeämpää on ne muut olosuhteet. Itsekin olen menettänyt toisenkin vanhempani eskarilaisena, eikä se ollut kuitenkaan mikään maailmanloppu, koska minulla oli paljon läheisiä ihmisiä sekä hyvät ja turvalliset kotiolot.

 Tässäkin on syytä muistaa että kaikilla ei ole asiat näin hyvin. Ei välttämättä oo tukiverkostoa. Kun toinen vanhemmista kuolee ja toinen masentuu sen takia, niin lapsen elämä voi olla aika kovaa sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Tärkeämpää on ne muut olosuhteet. Itsekin olen menettänyt toisenkin vanhempani eskarilaisena, eikä se ollut kuitenkaan mikään maailmanloppu, koska minulla oli paljon läheisiä ihmisiä sekä hyvät ja turvalliset kotiolot.

No voi tsiisus nyt taas kerran. Että kun sulle ei merkinnyt mitään, että toinen vanhempasi kuoli, kun olit lapsi, niin eihän se silloin ole kenellekään muullekaan iso juttu?! Joo me ihmiset olemme tosiaan tunne-elämältämme ja herkkyyksiltämme ihan tasapäisiä, mikä on hy

Miten niin ei merkinnyt mitään? Aika outo väite. Sen jälkeen kun toinenkin vanhempani kuoli, sisarusteni isästä tuli huoltajani. Hän oli meille hyvä vanhempi, minulla oli myös sisaruksia ja muita läheisiä ja kotona oli turvallista ja muutenkin kaikki hyvin.

Tilanteeni oli siis täysin erilainen kuin esimerkiksi jos kotona olisi ollut avuton yksinhuoltajaksi jäänyt isä joka panikoisi että miten nyt selvitään edes arjesta ja siirtäisi traumansa leskeksi jäämisestä lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

10v on vielä pieni lapsi kuitenkin, ajattele että oma lapsi menettäisi sinut samassa iässä. Kuinka puhuisit hänelle? Kuinka haluaisit että muut ihmiset suhtautuvat asiaan?

Toivoisin että lapseni jatkaisivat elämää eivätkä jäisi kiinni äidin menettämiseen.

Ehkä ystävä mainitsee usein asiasta siksi, että häntä ärsyttää muiden naisten avuttomuus ja se, kuinka he tarvitsevat omaa äitiään kaikessa avuksi. Ystävä on joutunut pärjäämään itse ja edelleen muut jaksavat olla niin äitiensä avun tarpeessa

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ystävä mainitsee usein asiasta siksi, että häntä ärsyttää muiden naisten avuttomuus ja se, kuinka he tarvitsevat omaa äitiään kaikessa avuksi. Ystävä on joutunut pärjäämään itse ja edelleen muut jaksavat olla niin äitiensä avun tarpeessa

Eli käytännössä häntä ärsyttää se mikä puute hänessä itsessään ärsyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Tärkeämpää on ne muut olosuhteet. Itsekin olen menettänyt toisenkin vanhempani eskarilaisena, eikä se ollut kuitenkaan mikään maailmanloppu, koska minulla oli paljon läheisiä ihmisiä sekä hyvät ja turvalliset kotiolot.

 Tässäkin on syytä muistaa että kaikilla ei ole asiat näin hyvin. Ei välttämättä oo tukiverkostoa. Kun toinen vanhemmista kuolee ja toinen masentuu sen takia, niin lapsen elämä voi olla aika kovaa sen jälkeen.

Totta että kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Mutta sitä tässä kai just tarkoitettiinkin, merkityksellisempää on kokonaistilanne kuin yksittäinen menetys tai tapahtuma. Totta kai äidin tai vaikka molemmatkin vanhempansa menettänyt on paremmassa asemassa kun hänellä on kaikki hyvin, turvallinen koti, läheisiä ja mahdollisuuksia elämässään verrattuna vaikka sellaiseen joka elää turvattomassa kodissa peläten välinpitämättömiä ja arvaamattomia vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Millä tavalla?

Naiseksi muuttuminen, kuukautiset, parisuhteet, kaikki ne huolet mitkä jaetaan äidin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ystävä mainitsee usein asiasta siksi, että häntä ärsyttää muiden naisten avuttomuus ja se, kuinka he tarvitsevat omaa äitiään kaikessa avuksi. Ystävä on joutunut pärjäämään itse ja edelleen muut jaksavat olla niin äitiensä avun tarpeessa

Vaikka periaatteessa ymmärrän että joku voi tästä ärsyyntyä niin tuollainen ärsyyntyminen on ihan turhaa, koska ei äidin olemassaolo automaattisesti tarkoita että äidistä olisi turvaa ja tukea raskauden aikana tai lastenhoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se kamalaa. Et todennäköisimmin voi ymmärtää  miltä tuntuu menettää äiti herkässä iässä kun tarvisi sitä äidin tukea. Anna puhua jos puhuu ja kuuntele sanoista totuuden siemen. Rankemman lapsuuden kokeneilla on enemmän elämänkokemusta.

Ei, vaan heillä on kokemusta siitä asiasta. Ei välttämättä yleisesti mitenkään enemmän kokemusta. Voi olla vaikka aivan päinvastoin.

Ystäväni sisko kuoli hänen ollessa lapsi, joten vanhemmista tuli ylisuojelevia ainokaistaan kohtaan. Mitään ei saanut tehdä, eikä minnekään mennä. Kaikkialla vaani lähestulkoon kuolemanriski. Elämänkokemusta hänellä oli siis hyvin rajatusti ja se lähinnä kotioloista ja vanhempien tiukassa valvonnassa.

Muutettuaan omilleen opiskelupaikkakunnalle 20 vuotiaana pääsi vasta keräämään mainitsemaasi elämänkokemusta. Mitään ei ollut oikeastaan koskaan tehnyt yksin. Junalipun ostaminen jo oli kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ystävä mainitsee usein asiasta siksi, että häntä ärsyttää muiden naisten avuttomuus ja se, kuinka he tarvitsevat omaa äitiään kaikessa avuksi. Ystävä on joutunut pärjäämään itse ja edelleen muut jaksavat olla niin äitiensä avun tarpeessa

Mikä avuttomuus? Äitini on minulle läheinen ja aittaa esimerkiksi lastenhoidossa. Mutta hän onkin käytännössä aina ollut ainoa vanhempani. En näkisi mitään syytä että kenenkään pitäisi etääntyä äidistään siksi että joku muu on kateellinen.

Tosin en tiedä ärsyttääkö oman äitinsä lapsena menettänyttä ystävääni se että minulla on äiti. Hyvin ainakin sen peittää jos ärsyttää. Hänellä on kyllä ollut lapsesta asti äitipuoli jonka kanssa hänellä on läheiset välit.

Taustalla on varmasti joku käsittelemätön trauma. Erään lapsuudenaikaisen kaverin äiti hylkäsi perheensä ihan yhtäkkiä. Jätti kolme alle 12 vuotiasta lasta isälleen, eikä käynyt lapsiaan edes katsomassa joka vuosi.

Pahin trauma tästä jäi keskimmäiselle pojalle. On ollut ongelmaa elämänhallinnan kanssa, ihmissuhteissa, opiskeluissa jne. Hän käyttäytyy ihan kamalasti toisia ihmisiä kohtaan oli kyse sitten työpaikasta,liikuntaharrastusporukasta, metsästysseeurasta tai vaikka ihan naapurustosta. Riitelee, haukkuu muita, vähättelee toisia ja käytös vain pahenee alkoholin seurauksena. 

Uskomattominta on, että hän jotenkin oikeuttaa käytöksensä sillä, että.on tullut äitinsä hylkäämäksi.  Hänen sisaruksensa eivät kuitenkaan käyttäydy samalla tavalla, vaikka ovat kokeneet saman? Pöyristyttävintä on, että osa muista ihmisistä on sitä mieltä, että häntä pitää vain loputtomasti ymmärtää tämän hylkäämiskokemuksen takia 

Voi kun ihmiset halusivat apua ongelmiinsa.

Ratsastelee? Muista tämä sanonta kun jonain päivänä sinulle tapahtuu jotain peruuttamatonta ja kamalaa.

Vanhemman menettäminen on vakava ja koko loppuelämään ja tuleviin polviin vaikuttava asia jonka kanssa on vain opittava elämään. 

Sivistystä ja ymmärrystä kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisille pitäisi jonkun sanoa että on muutkin menettäneet vanhempiaan mutta eivät puhu siitä koko ajan.

Vanhemman ja varsinkin äidin menetys on tytölle elämän mullistava juttu, ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.

Millä tavalla?

Naiseksi muuttuminen, kuukautiset, parisuhteet, kaikki ne huolet mitkä jaetaan äidin kanssa.

Tähän rooliinhan sopii muutkin läheiset kuin äiti. Se voi olla vaikka isä, sisarus, kaveri, kaverin vanhempi, kummi tai isovanhempi. Olen itse perheestä missä isä jäi yksinhuoltajaksi kun olin 10. Minulla oli kaksi isosiskoa ja yksi samanikäinen, joten kuukautiset ja muut oli aika neutraaleita asioita. Sisarusten lisäksi minulla oli äitipuoli. Jotkut kaverini taas asuivat äitiensä kanssa ihan ydinperheissäkin, mutta silti he eivät puhuneet parisuhteissaan tai muista asioista äitiensä kanssa. Yhdelle ei ollut kukaan kertonut edes mitä kuukautiset tarkoittaa ennen kuin ne alkoivat. Tuen saaminen ei siis riipu pelkästään siitä ketä perheeseen kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Ratsastelee? Muista tämä sanonta kun jonain päivänä sinulle tapahtuu jotain peruuttamatonta ja kamalaa.

Vanhemman menettäminen on vakava ja koko loppuelämään ja tuleviin polviin vaikuttava asia jonka kanssa on vain opittava elämään. 

Sivistystä ja ymmärrystä kiitos.

Ei mulle ainakaan tulisi mieleenkään ratsastella isän kuolemalla ärisemällä kaikille joilla on vielä isä.