Lue keskustelun säännöt.
Miten saatoin?!
05.02.2007 |
Kamala aamu takana, huusin ekaluokkalaiselleni kuin palosireeni, suutuin siis ihan yli äyräideni.
Syynä tähän, kun ei suostunut syömään aamupalaa, paiskoi lelujaan ja sotki jugurtilla tahallaan, löi minua jne. Ei hänkään tavallisesti käyttäydy näin, ilmeisesti on vaan tosi huono päivä.
Minä, vuoden äiti, tietysti sain punahehkuisen raivarin, huusin niin, että kurkkuun sattui, ja nappasin käsivarresta kiinni:(
En tällaisia raivareita usein saa, mutta kertakin on liikaa. Pyysin jo lapselta anteeksi ja sopu saatiin, mutta häpeän täällä nyt niin, että kipeää tekee.
Miksi en pysty hillitsemään itseäni? Miten mahtaa lapsikin ikänsä kaiken muistaa nämä äidin raikuvat hermostumiset?
Ajattelin puhua asiasta hänen kanssaan, kun tulee kotiin, pyytää anteeksi ja selittää, ettei äiti saa sillä tavalla raivostua häneen. Meillä on yksi tällainen keskustelu jo takana, kun edellisen kerran hänelle kovasti suutahdin. Sekin oli sydäntäsärkevää ja taas mentiin:(
Rakastan pikkuistani enemmän kuin mitään, enkä halua olla se, joka häntä satuttaa.
En tiedä edes, miksi tämän tänne purin, pahaa oloa kai vähän purkaakseni.
Jos jollekulle muulle sattuu näitä, niin miten te olette pyytäneet anteeksi? Minä sanoin lapselle jo aiemmin, että äidillä ei ole lupa sillä tavoin huutaa tai napata kiinni, ja että äiti on väärässä niin tehdessään ja hyvin pahoillaan.
Mitä vielä voisin tehdä tai sanoa, ilmiselvän lisäksi, eli sen, etten enää raivostu niin?
Kommentit (7)
Anteeksi pyydän, mutta tekee lapsikin väärin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Syynä tähän, kun ei suostunut syömään aamupalaa, paiskoi lelujaan ja sotki jugurtilla tahallaan, löi minua jne. Ei hänkään tavallisesti käyttäydy näin, ilmeisesti on vaan tosi huono päivä.
Ei EKALUOKKALAINEN, koululainen, ole enää mikään pienokainen joka ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Esim. lelujen paiskominen ja äidin lyöminen on asioita, joista äidin kuuluukin suuttua. Ja kuuluu suuttua jatkossakin, jos lapsi tekee niin. Tosin suuttumista voi oppia hallitsemaan niin, ettei menetä täysin malttiaan.
Sitähän se lapsi hakee, katsoo miten pitkälle voi mennä ennenkuin vanhemmat laittavat stopin käyttäytymiselle. EI lapsi siitä traumatisoidu jos hänelle aiheesta suututaan, päinvastoin.
Tiedän tarkalleen, miltä sinusta tuntuu. Meidän 5-vuotiaan kanssa aamut ovat yhtä painajaista - rajoja testataan ja väsyneenä pinna palaa helposti puolin ja toisin.
Suurimman osan ajasta pidän hermostukset sisälläni, silloin tällöin äänen volyymit nousevat. Joka huudosta tulee itselle moraalinen krapula - tavaksi olen ottanut selittää tyttärelleni mistä moinen ja mikä meni pieleen, niin minulla kuin hänellä.
Niinkuin muut kanssasisaret jo viesteissään kirjoittivat, ei äidin tarvitse olla pyhimys. Työssäkäyvänä äitinä vahtaan kelloa ja sekuntteja aamulla (niin ilmeisesti sinäkin), stressaantuminen on normaali reaktio.
Olen itselleni " perustellut" rähjäämisen oikeutusta sillä että tyttäreni oppii soveliaan käytöksen rajat. Jos minä tai me emme näytä niitä kotona, hän kokee ne paljon kovemmassa koulussa jossain muualla. Tästä huolimatta pahoitan oman mieleni hermostumisistani ja aina lupaan että tämä oli viimeinen kerta.
Toivottavasti saat lohtua tästä mitä tyttäreni sanoi toissaviikolla: ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, sinä olet aina niin kiltti ja rakastat minua ... minä vain kuhnasin silloin!
Ihminen se olet sinäkin. Ihan niin kuin me kaikki muutkin.
Ainut, mitä teit väärin tuossa kertomukisessasi, oli se lapsen käsivarteen tarttuminen (ja ennen kuin tuntuu, että syyllistän, niin kerron että olen minäkin suutuspäissäni ottanut lasta käsivarresta kiinni, kerran tukistanutkin.. jota siis vieläkin kadun).
Juuri tuon tukistamisen jälkeen tajusin, kuinka kamala äiti olen.. tai no, ymmärsin kyllä suuttumukseni ja sen että se johtui täysin siitä.. Mutta, lapseen kajoaminenhan ei ole missään nimessä hyväksyttävää.
Tajusin, että nyt on muutettava metodeita.. aloitinkin tälläisen tavan:
Juuri kun kaikki menee päin peetä (juuri näinä kiireisinä aamuina varsinkin), lapsi huutaa, kiukuttelee, ei pue, ei syö.. vetkuttelee ja kello käy.. Tunnen kuinka kiire ja stressi nousee, kiukku alkaa kohota. Sanon lapselle että nyt ollaan siinä pisteessä että äiti kiukustuu ihan just. Jos ei auta, niin sanon että nyt ollaan jo punaisen puolella, raivo nousee niin, että jos nyt ei tottele niin kohta kellään ei ole kivaa. Sitten alan laskea, kymmenestä alaspäin. Olen jo siis lapselle sanonut, että sulla on tasan kymmenen sekuntia aikaa laittaa ne vaatteet tai.. (tai mitä..? en itsekään tiedä, en ole koskaan päässyt kolmosta alemmaksi. Kaiken tämän sanon siis vielä siinä vaiheessa kun olen sen verran rauhallinen, että pystyn puhumaan normaalilla äänellä.
Onhan tääkin tavallaan uhkailua. Tai mitä tää on..?
Mutta parempi kait hoitaa asia siis vielä kun on itse rauhallinen. Ja lapsi tajuaa, että aamuisin ON KIIRE jos ei noudata normaalia ripeyttä aamutoimissa.
Toinen uhkaus on se, että herätän seuraavana aamuna lapsen tuntia aiemmin hoitamaan aamutoimensa, jos ei muuten toimi tarpeeksi ripeästi.
Tää ei toiminut kovin hyvin.. Jääräpäisin meidän lapsista ei välittänyt vaikka aikaistin KOLMANA aamuna aamutoimia niin, että lopulta heräsi jo viideltä (!!!) ylös vaikka olisi voinut nukkua kahdeksaan jos ei olisi jäärällään kiukutellut. Ja silti myöhästyi koulusta, jonne piti ehtiä yhdeksäksi. =D
Paljon voimia ja pitkää pinnaa toivottaa, eräs neljän jästipään äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun mielestä on, jos ei koskaan missään tilanteessa räjähdä, suutu, näytä pahaa mieltä tai raivoa lapsilleen tai muille läheisille.
Häntä pystyyn vaan!
Joskus tekis mieli tehdä itsestään lastensuojeluun ilmoitus :S