Olenko minä sosiaalisesti tollo vai ovatko muut liian herkkiä?

Olet varmaan liian herkkä ja yrität liikaa arvailla mitä muut ajattelevat.

Se on hyvin väsyttävää (sinulle). Juttele ihmisten kanssa mistä haluat ja olkoot se toisten ihmisten vastuulla mistä suostuvat puhumaan.

Sukulainen vatvoi samaa murhettansa vuosi tolkulla. Aina kun soitettiin tai nähtiin, hän ei kertaakaan kysellyt mitä minulle kuuluu, eikä puhuttu yhtään mistään muusta. Vatvoi ja vatvoi vaan tätä vuosia vanhaa murhettansa. Kerran sitten sanoin, että etkö ole jo päässy asian yli kun en jaksa kuunnella vuodesta toiseen aina samaa asiaa. Ja niinpä siinä onnellisesti itselle kävi, että hän suuttui jaa katkoi välit täysin. 

Jos kaikki eivät suhtaudu kysymyksiisi kielteisesti, niin tuskin olet tollo.

Alkaneet katua avautumistaan. Ei ole sun syy.

Olisiko mahdollista että et ole tollo eivätkä he ole herkkiä, mutta he vain eivät halua jutella asiasta kanssasi uudestaan/siinä tilanteessa? Ei kai se mitään herkkyyttä ole.

Monesti kuormittavassa tilanteessa saattaa tulla avauduttua enemmän kuin jälkikäteen ajateltuna olisi halunnut, koska siinä tilanteessa tarvitsisi sitä. Tai jos tilanne on vielä hankalampi, voi haluta taukoa sun miettimisestä tai ruotimisesta. On huomaavaista kysyä kuulumisia, mutta ei kannata loukkaantua siitä jos toinen ei halua enempää tai uudestaan palata yksityisasioihin kanssasi. Ihan normaalia ja tervettä rajanvetoa. 

Itsellä on vastaavia kokemuksia. Eräällekin työkaverille toimin olkapäänä, kun tuli avioero. Itkeskeli asiaa pitkään. Kun palasin pidemmän tauon jälkeen töihin, tiesin hänen olevan uudessa parisuhteessa. Kysyin asiasta, niin työkaveri vaan totesi, että hän teki virheen avautuessaan avioerostaan ja ei nyt enää halua puhua uudesta suhteestaan tai avautua mistään muustakaan. Nykyisin tuo työkaveri on etäinen, eikä juttele mitään työhön liittymätöntä.

Minusta tuo on ilkeää, että ensin toinen kelpaa olkapääksi ja sitten oikeastaan todetaan, että ei edes arvosteta koko asiaa.

Eivät halua jostain syystä vastata.

Älä kuuntele enää ihmisten avautumisia. Pääset itsekin helpommalla. Eiköhän noi vaan käyttäneet sua roskakorina omille vaikeuksilleen eivätkä enää halua puhua siitä. Ei sussa varmaan muuta vikaa ole kuin, että kuuntelet ja sitten vielä otat tosissasi ja ehkä huolestutkin noista marisijoista.

Katuvat avautumistaan. Näin on ainakin itselleni sanottu.

Tätä minun on silti vaikea ymmärtää. En minä kadu sitä, jos olen vaikeassa tilanteessa avautunut ystävälleni jostakin. Luotan siihen, että ystävä ei puhu asiasta muille. Ja jos en koe enää tuosta aiheesta puhumista ajankohtaisena (tilanne menee vaikka ohi), niin voihan sitä todeta, että asia ei enää mietitytä kuten ennen ja vaihtaa aihetta. En ymmärrä, miksi sitä ystävää pitää kritisoida noissa tilanteissa.

Olet tollo. Ei ole korrektia ottaa puheeksi toisen henkilökohtaista, kipeää asiaa. On hänen asiansa ottaa se uudelleen puheeksi. 

Tällaiset asiat käsitellään keskustelu kerrallaan. Se voi säikäyttää pahanpäiväisesti, jos olet luottanut toiselle jotain hyvin intiimiä ja toinen tuo sen julkiselle paikalle esiin keskelle pöytää. Miten se teidän avioero ja impotenssi jaksaa?

Tulee mieleen, että voiko tähän ihmiseen luottaa. Missä muualla se on siitä puhunut? Onko se miettinyt sitä koko ajan ja vieläkin miettii? Sehän oli minun ongelmani...

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on vastaavia kokemuksia. Eräällekin työkaverille toimin olkapäänä, kun tuli avioero. Itkeskeli asiaa pitkään. Kun palasin pidemmän tauon jälkeen töihin, tiesin hänen olevan uudessa parisuhteessa. Kysyin asiasta, niin työkaveri vaan totesi, että hän teki virheen avautuessaan avioerostaan ja ei nyt enää halua puhua uudesta suhteestaan tai avautua mistään muustakaan. Nykyisin tuo työkaveri on etäinen, eikä juttele mitään työhön liittymätöntä.

Minusta tuo on ilkeää, että ensin toinen kelpaa olkapääksi ja sitten oikeastaan todetaan, että ei edes arvosteta koko asiaa.

Tämä! Tylyä, että sitä toisen kuuntelevaa korvaa ei arvosteta ja vielä jälkikäteen valitetaan, että toinen on tahditon kun kehtaa kysyä asiasta.

Mua jaksaa hämmentää se, miten moni kokee tungettelevaksi sen, että jostain aiemmasta keskustelunaiheesta kysyy uudelleen. Minusta se osoittaa kiinnostusta toisen asioita kohtaan, että aiheesta kysyy.

Olen esimerkiksi itse sairastunut pysyvästi. Äärimmäisen harva kysyy, millainen tilanne minulla on sairauteni kanssa. Suurin osa ei kysy sairaudestani mitään, eikä oikein haluaisi puhuakaan siitä, jos itse otan asian esille.

Tässä syy miksi en jaksa enää ihmisiä ja ihmissuhteita ja olisin mieluummin erakko. En jaksa näitä vatvomisia ja sitten pitäisi olla joku ajatusten lukija ja tekee silti kaiken väärin. Ihmiset tekee ihme oletuksia vaikka eivä tunne sinua. Jonkun juorun perusteella kuvittelevat että sinä kun olet sellainen ja tollainen. Ja niitä sitten kerrotaan eteenpäin, että MirjaPetteri on täys absolutisti, vaikka kukaan ei sinua edes tunne sen vertaa, että tietäisi onko se totta vai ei.

Heitä hävettää aikaisempi avautuminen, omista yksityisasioistaan, tunnemyllerryksessä.

Miksi sitä ystävää/työkaveria pitää vastuuttaa siitä, jos omat rajat avautumisen suhteen ovat muuttuneet? Sehän on oman pään sisällä oleva juttu, eikä sen ystävän/työkaverin syy.

Sinä olet sosiaalisesti tollo (jos nyt haluat käyttää sitä sanaa). Vaikeista asioista ei pidä kysyä ihmisiltä eikä niitä pidä ottaa puheeksi. Vaikeiden asioiden käsittely on vaiheittaista, pala palalta. Välillä haluaa avautua asiasta ja kokea ne ikävät tunteet, kun taas välillä tekee hyvää ajatella ihan muita juttuja ja keskittyä arkielämiseen.

Jos kysyt suoraan vaikeasta asiasta, ja odotat ihmisen alkavan taas avautua, niin se on kuin haavojen auki repimistä. Ihmisiltä voi kysyä "Mitä kuuluu/Miten menee?" tai jotain muuta yleistä. Se on hyvätapaista. 

Luultavasti teet liian kohdistetun kysymyksen, jonka toinen pitää tungettelevana juuri siinä tilanteessa. Tai, että se oli väärä aika kysyä kysymys. Esim. joku ikävä parisuhdetilanne voi helposti pilata koko työpäivän, jos se ei ole ratkennut, mutta siihen pitää palata sitten jonkun työkaverin kysymyksen vuoksi.

Tuo nyt yksi ehdotus. Tosiasiassahan ihmsillä on yhtä monta syytä olla kertomatta kuin ihmisiä, mutta tuo esittämäni on aika yleinen syy torpata keskustelu.

on parempi vain kysyä yleisemmin tyyliin "mitä kuuluu?". Noin voi sitten toinen itse päättää mitä kertoo juuri siinä tilanteessa. Ja jos sinusta tuntuu, että tyyppi voisi kaivata juttuseuraa pidemmäksi aikaa ja haluat vaikka kuulla lisää tilanteen mahdollisesta jatkosta, niin voit ehdottaa vaikka että, "hei, lähdetö töiden jälkeen yhdelle kaljalle/kahville/teelle juttelemaan?" kysymyksen perään voit vaikka lisätä sitten jotain jatkoa, riippuen tietenkin vastaanottajasta ja kysymystilanteesta.

Oma kokemus on ollut, että nuo "en halua vastata tuohon asiaan, josta itse olen aiemmin puhunut" -tapaukset ovat muutenkin ahdistuneita ihmisiä. Milloin mikäkin ahdistaa ja sitten se oma ahdistus vieritetään toisten niskaan. Ovat yllättävän raskaita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Katuvat avautumistaan. Näin on ainakin itselleni sanottu.

Tätä minun on silti vaikea ymmärtää. En minä kadu sitä, jos olen vaikeassa tilanteessa avautunut ystävälleni jostakin. Luotan siihen, että ystävä ei puhu asiasta muille. Ja jos en koe enää tuosta aiheesta puhumista ajankohtaisena (tilanne menee vaikka ohi), niin voihan sitä todeta, että asia ei enää mietitytä kuten ennen ja vaihtaa aihetta. En ymmärrä, miksi sitä ystävää pitää kritisoida noissa tilanteissa.

Eihän se ole kritisoimista jos tokaisee ettei enää halua puhua asiasta. Jotkut vaan ovat täysin yliherkkiä loukkaantumaan ihan kaikesta.

Ei ole sensitiivistä muistuttaa kipeästä asiasta. Odota, että toinen aloittaa itse siitä puhumaan. Yleisellä tasolla voi kysyä, miten menee.