Miksi niin monen +30v heteron deittailu on lähinnä jotain liikesuhteen solmimista

Vierailija kirjoitti:

Minä pitkästä liitosta eronnut akateeminen nainenn puolivahingossa päädyin fiksun ja kiltin duunarin kanssa yhteen (kamppailulaji-harrastuksen kautta) ja pakko sanoa että vaikka ilmiö on erittäinkin tuttu, tässä meidän suhteessa kaikki tämä kyynisyys ja kylmä laskelmointi loistaa poissaolollaan. On vaan se iso ihastus ja rakkaus ja ne perhoset vatsassa. En tiedä olisko musta tullut samanlainen Head hunter sitten pidemmän päälle, mutta suosittelen katsomista vähän sen oman viiteryhmän ulkopuolelle ja jos pääkaupunkiseudulla asuu, myöskin maantieteellisesti laajentaa pikkusen pidemmälle. Tai sitten on vaan tyytyväisenä yksin 😀

En ole koskaan tavoitellut rikasta tai koulutettua miestä. Etsin kauan, myös ulkomailta vain sellaista, jolla olisi ollut samanlainen ajatus- ja arvomaailma. Ei löytynyt. On helpompaa löytää rikas ja koulutettu mies, kuin luonteeltaan hyvä mies.

Vierailija kirjoitti:

Ikä ei ole pelkkä numero. Kyllä ihminen pikku hiljaa tulee iän myötä tunteettomammaksi ja 'miesaivot' alkavat ottaa valtaa molemmissa sukupuolissa.

Se deittailun kulta-aika on silloin kun hormonit hyrräävät ja molemmat osapuolet ovat nuoria ja huolettomia. Todella, todella harva kykenee enää tuon jälkeen seuraavissa suhteissa mihinkään aitoon kiintymykseen tai rakkauteen vaan toisen kanssa ollaan usein käytännön syistä.

"Miesaivot"? En tunne yhtäkään naista, joka haluaisi siittää tai tulla koko ajan siitetyksi missään vaiheessa elämäänsä. Nuoren tytön voi tuollaiseen huijata, mutta se ei kestä kauaa, häviää viimeistään lasten myötä

Kapitalistinen indoktrinaatio on onnistunut. Heidät on aivopesty!

Vierailija kirjoitti:

Yhä useampi lähinnä opiskelee, reissaa ja opiskelee sinne kolmenkympin tienoille. Sitten huomaavat ettei muut ihmiset oikeastaan edes kiinnosta muutoin kuin siinä mielessä, miten he voivat tuoda lisää elintasoa tai hyötyä sinulle.

Ei sellaisen ihmisen kanssa mennä romanttisille seikkailuille. Ovat myös usein todella estoisia tai lukkoisia, sekä varautuneita.

Itse elin juuri noin paitsi että  itseäni mikään parisuhde kiinnostanut.

Kun valmistuin keskityin uran luomiseen ja kun sain hyvän tilaisuuden lähdin ulkomaille.  Täällä ollaan, ikää pian 60 ja olen ollut tyytyväinen valintaani.  Onneksi sitä tuosssa kolmenkympian iässä alkoi olla jo hyvinkin aikuinen ja sen verran elämää kokenut että tiesi ne nuoruuden vaaleanpunaiset pilvilinnat vain sokerihattaroiksi,  makeiksi mutta mitään sanomattomiksi. 

Itselleni raha ei ole jumala, mutta totta kai haluan että sitä on niin ettei tarvitse elantonsa ja toimeentulonsa puolesta pelätä.  Voi keskittyä muuhunkin kun huolehtimaan riittääkö rahat seuraavaan laskuun.  Minulle ei mitään lisäarvoa elämään olisi tuonut mies ja perhe, päin vastoin ylimääräistä stressiä ja huolta.

Ja kyllä, olen itsekäs ja kyyninen   vaikka mitä, mutta haluan elää juuri niin kuin minulle parhaiten sopii, en uhrautua sen takia että "kuuluu" olla se parisuhde ja "kuuluu" olla ne lapset ja "kuuluu" olla se kaikki stressi ja huoli ja riidat ja tappelut ja erot ja mitä muuta.  Jos muut niin valitsevat, se on heidän oma valintansa. Itse itseni tuntien valitsin toisin ja olen tyytyväinen että sen tein.  Olen luonut itselleni hyvät puitteet.  On hyviä ystäviä, on sisarusten  aikuiset lapset jotka suvusta eniten yhteyttä pitävät ja joita tapaan kun he tulevat käymään ja tapaan kun käyn Suomessa.  He ovat jopa läheisempiä kuin sisarukseni.  En koe menettäneeni mitään, päin vastoin olen kiitollinen kun uskalsin valita ja alkaa elää juuri minulle mieleistä ja sopivaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Koska pariutuminen on ensisijaisesti taloudellinen liitto. Mies huolehtii ulkoisista puitteista, nainen synnyttämisestä ja lapsista

Aikuista miestä on todella vaikea, ellei jopa mahdoton rakastaa. Kunnioituksen voi saada, jos kohtelee naista ja lapsia hyvin, sekä hoitaa oman roolinsa moraalisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi. Lapsi saattaa jossakin määrin rakastaa isäänsä, ehkä. Kaikki lapsetkaan eivät rakasta, ja ihan syystä

Tästä olen aikalailla eri mieltä, mulla (kirjoitin tossa ylempänä et löysin duunarimiehen) nykyinen mies todella rakastettava ja hyväsydäminen, välittävä ihminen ja häntä on helppo rakastaa oikein aidosti. Ollaan oltu yhdessä kolmisen vuotta että ei tämä aivan ensihuuman piikkiin mene. Molemmilla pitkiä suhteita takana ja kokemusta siitä huonosta ihan tarpeeksi, kumpikin syvästi rakastetaan ja kunnioitetaan toisiamme. Yhteisiä lapsia ei ole eikä tule, se toki asiaan jonkunverran vaikuttaa. 

Minä luulen, että tämä johtuu iän sijaan ainakin osittain deittailun siirtymisestä nettiin. Livepariutumisessa mennään kemiat edellä, nettitreffailussa potentiaalisia kumppaneita täytyy karsia aika pinnallisillakin perusteilla koska kemiaa on todella vaikea pelkästä kuvasta ja profiilista ennustaa. Sitten mennään kimppaan sen kanssa, joka on paperilla hyvä ja jonka kanssa kemiaa on "riittävästi", muttei usein puoliksikaan niin paljon kuin silloin kun kemia on valintakriteeri yksi. Siis jos vertaa pariutumismallia, jossa kumppaniksi valikoituu esim samasta opiskeluporukasta se tyyppi jonka kanssa kipinät räiskyy ja katse saa perhoset lentämään masussa.

Vierailija kirjoitti:

Itse lähdin Tinderistä juuri sen takia, että oli kuin jotain liikeneuvottelua. Mätsejä sain kyllä, mutta kaikki keskustelut toistivat samaa kaavaa. Multa kysytään mitä teen työkseni, miten montako kertaa käyn viikossa salilla ja pyydetään jotain listaa harrastuksista. Sitten alkaa se lapsiasian "neuvottelu", eli haluanko vielä lapsen tai montako vielä. Tivataan että kauanko on aikaa mun erosta, näenkö vielä exää ja niin edelleen. Se oli ihan kuin jotain kaupankäyntiä turkkilaisista matoista. Mä en ole ihmistyyppinä sellainen, että haluaisin neuvotella parisuhteesta. Haluan ensin tutustua rauhassa, katsoa että onko tässä kemiaa ja sitten ehkä keskustella ns. "käytännön logistiset asiat".

Ei ollut mun paikka toi Tinder.

Nuo sinulle esitetyt kysymyksethän olivat just sitä tutustumista.

Jos esim. toinen kertoisi minulle käyvänsä salilla, niin tuntuisi kohteliaalta kommentoida/kysyä siihen liittyen jotain - mutta kun en itse käy salilla, en oikeastaan keksisi kysyä muuta kuni just jotain sen tyyppistä että kuinka monta kertaa viikossa siellä käy. On kuitenkin kohteliasta osoittaa jotain kiinnostusta toisen harrastusta kohtaan. Toisaalta sitten taas, jos esim. itse haluaa lapsia ja etsii ihmistä, jonka kanssa perustaa perhe, ei ole mitään järkeä alkaa tunnustella kemioita lapsia haluamattomien kanssa - joten kyllä on erittäin fiksua selvittää ensin itselle tärkeät asiat ja karsia pois ne, joiden kanssa suhde olisi joka tapauksessa mahdoton.

Kuulostaa kuitenkin siltä, ettei keskustelu solju kovin luontevasti, jos se on kuvaamasi kaltaisia eri kysymysten esittämistä. Sinänsä harrastuksista kysyminen on varsin hyvä tapa aloittaa tutustuminen ja sen selvittäminen, millainen henkilö on kyseessä. Mutta jos tästäkään ei viriä sen kummempaa keskustelua, ollaan ehkä liian erilaisia. Itselleni on aika aikaisessa vaiheessa syntynyt jo ihan kiinnostavaa keskustelua elokuvista ja kirjoista, kun ne ovat olleet yhteisiä mielenkiinnon kohteita - mutta jos mitään yhteistä ei löydy, ehkä se silloin menee just tyyliin "kysymys - vastaus, vastakysymys - vastaus, joku muu kysymys - vastaus - jne"

Vierailija kirjoitti:

Löysin yhden johtoryhmätason naisen. Alistuu sängyssä ja vein peppuneitsyyden häneltä auton takapenkillä.

Kuumaa huumaa.

Nämä vauvatrollit eivät ainakaan lisää nuorten, kauniiden, isorintaisten, pitkähiuksisten jnpp. halua pariutua 'pirskahdellen' sieltä takapuolesta.Penkkikin tahriintuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska pariutuminen on ensisijaisesti taloudellinen liitto. Mies huolehtii ulkoisista puitteista, nainen synnyttämisestä ja lapsista

Aikuista miestä on todella vaikea, ellei jopa mahdoton rakastaa. Kunnioituksen voi saada, jos kohtelee naista ja lapsia hyvin, sekä hoitaa oman roolinsa moraalisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi. Lapsi saattaa jossakin määrin rakastaa isäänsä, ehkä. Kaikki lapsetkaan eivät rakasta, ja ihan syystä

Tästä olen aikalailla eri mieltä, mulla (kirjoitin tossa ylempänä et löysin duunarimiehen) nykyinen mies todella rakastettava ja hyväsydäminen, välittävä ihminen ja häntä on helppo rakastaa oikein aidosti. Ollaan oltu yhdessä kolmisen vuotta että ei tämä aivan ensihuuman piikkiin mene. Molemmilla pitkiä suhteita takana ja kokemusta siitä huonosta ihan tarpeeksi, kumpikin syvästi rakastetaan ja kunnioitetaan toisiamme. Yhteisiä lapsia ei

Mies on lapsesi ja sinä "katunainen". Tämä paljastuu siitä, että olet valinnut itsellesi fyysisen tappeluharrastuksen. Et ole energeettisesti edes nainen, kun tappelet ja painit. Akateemisen tutkinnon hankkiminen ei muuta perusluontoasi. Elätte eräänlaisessa transsukupuolisessa homosuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että tämä johtuu iän sijaan ainakin osittain deittailun siirtymisestä nettiin. Livepariutumisessa mennään kemiat edellä, nettitreffailussa potentiaalisia kumppaneita täytyy karsia aika pinnallisillakin perusteilla koska kemiaa on todella vaikea pelkästä kuvasta ja profiilista ennustaa. Sitten mennään kimppaan sen kanssa, joka on paperilla hyvä ja jonka kanssa kemiaa on "riittävästi", muttei usein puoliksikaan niin paljon kuin silloin kun kemia on valintakriteeri yksi. Siis jos vertaa pariutumismallia, jossa kumppaniksi valikoituu esim samasta opiskeluporukasta se tyyppi jonka kanssa kipinät räiskyy ja katse saa perhoset lentämään masussa.

On helppo ennustaa. Miesten profiileista suorastaan paistaa eläimellisyys, erektio ja kyvyttömyys rationaaliseen, sosioekonomiseen sitoutumiseen. Tämän vuoksi keskustelua johdatellaan siihen suuntaan ja katsotaan, kauanko kestää, ennen kuin mies pimahtaa. Niille "kemiaa etsiville" on sitten maksulliset naiset, jotka päästävät purkamaan "kemiaa" vähän helpommalla diilillä

Olen samoilla linjoilla siitä, että monella on yli kolmekymppisenä jo niin paljon huonoja kokemuksia että käytännön asiat ja elämän sujuvuus kumppaniehdokkaan kanssa alkavat painaa vaa'assa. Ei monen ole parikymppisenä tarvinnut miettiä mitään talouksien yhteensovittamista, yhteistä elintasoa ja -tapaa, perheen perustamista, yhteisiä harrastuksia tai milloin on yhteistä aikaa jne.

Intohimosuhteet ovat hienoja ja jotkut onnekkaat ovat jopa saaneet sellaisen yhdistettynä muuten mukavaan yhteiseen elämään, mutta moni sellainen suhde on myös riitaisa tai muuten epätasapainoinen. Uskon, että vanhetessa turvallisuudenhakuisuus kasvaa tosi paljon (etenkin perhettä haluavilla mutta muutenkin) ja tasaisuus voi alkaa houkutella aiempaa seikkailijaluonnettakin enemmän kuin tunteikkuus ja draamat.

Vierailija kirjoitti:

Ikä ei ole pelkkä numero. Kyllä ihminen pikku hiljaa tulee iän myötä tunteettomammaksi ja 'miesaivot' alkavat ottaa valtaa molemmissa sukupuolissa.

Se deittailun kulta-aika on silloin kun hormonit hyrräävät ja molemmat osapuolet ovat nuoria ja huolettomia. Todella, todella harva kykenee enää tuon jälkeen seuraavissa suhteissa mihinkään aitoon kiintymykseen tai rakkauteen vaan toisen kanssa ollaan usein käytännön syistä.

Jaa niinkö on? Minulla kyllä tunne-elämä toimii vielä ja ne ns. hormonit hyrräävät. Olen leskinainen, 68v. ja voin kyllä kuvitella, että oikea mies kun ilmestyy, niin ihan olen vielä teinimeiningillä😊

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että tämä johtuu iän sijaan ainakin osittain deittailun siirtymisestä nettiin. Livepariutumisessa mennään kemiat edellä, nettitreffailussa potentiaalisia kumppaneita täytyy karsia aika pinnallisillakin perusteilla koska kemiaa on todella vaikea pelkästä kuvasta ja profiilista ennustaa. Sitten mennään kimppaan sen kanssa, joka on paperilla hyvä ja jonka kanssa kemiaa on "riittävästi", muttei usein puoliksikaan niin paljon kuin silloin kun kemia on valintakriteeri yksi. Siis jos vertaa pariutumismallia, jossa kumppaniksi valikoituu esim samasta opiskeluporukasta se tyyppi jonka kanssa kipinät räiskyy ja katse saa perhoset lentämään masussa.

Ei netissä tavattujenkaan kanssa mitenkään tarvitse "mennä yhteen paperilla hyvän kanssa". Kyllä siinäkin valtaosa menee lopulta kemia ja yhteensopivuus edellä, mutta alussa voi karsia pois sellaisia "paperilla vääriä", jotka olisivat joka tapauksessa suhdemielessä mahdottomia. Sen takiahan moni ei juuri meinaa löytää netistä ketään, kun nimenomaan EI huolita vain jotain paperilla hyvää, vaan halutaan joka tapauksessa niitä räiskyviä kipinöitä ja perhosia vatsassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lähdin Tinderistä juuri sen takia, että oli kuin jotain liikeneuvottelua. Mätsejä sain kyllä, mutta kaikki keskustelut toistivat samaa kaavaa. Multa kysytään mitä teen työkseni, miten montako kertaa käyn viikossa salilla ja pyydetään jotain listaa harrastuksista. Sitten alkaa se lapsiasian "neuvottelu", eli haluanko vielä lapsen tai montako vielä. Tivataan että kauanko on aikaa mun erosta, näenkö vielä exää ja niin edelleen. Se oli ihan kuin jotain kaupankäyntiä turkkilaisista matoista. Mä en ole ihmistyyppinä sellainen, että haluaisin neuvotella parisuhteesta. Haluan ensin tutustua rauhassa, katsoa että onko tässä kemiaa ja sitten ehkä keskustella ns. "käytännön logistiset asiat".

Ei ollut mun paikka toi Tinder.

Nuo sinulle esitetyt kysymyksethän olivat just sitä tutustumista.

Jos esim. toinen kertoisi minulle käyvänsä salilla, niin tuntuisi ko

Noin ajattelin itsekin. Pakkohan sitä on jostain kirjoitella, jos deittisovelluksen kautta tutustutaan. Aika omituista on loukkaantua, jos toinen kysyy tarkentavia kysymyksiä salillakäynnistä todennäköisesti vain pitääkseen jutustelua hengissä ja osoittamalla kiinnostusta toista kohtaan. Ja miten voi harrastusten kysyminen olla noin huono juttu? Itse otan sen yleensä kiertoilmauksella esille, koska harvalla on mitään harrastuksia, jos on esim. pieniä lapsia. Juu, en kyllä ihmettele ettei Tinder ollut sopiva paikka tuolle tyypille. 

Oikeassa elämässä kohdatessa on melkein pakostikin jokin yhdistävä asia, josta jutella. Se on luontevampaa toki. Itselle kävi tosin vähän aikaa sitte niin, että olin jutellut monta tuntia jonkun kanssa baarissa ja illan päätteeksi nainen sanoi lähtevänsä kotiin miehensä luo. Juuh, enhän mä tosiaan kysynyt edes missään vaiheessa onko tämä sinkku. Pitää muistaa seuraavalla kerralla kysyä. Ja niinkin on käynyt, että olen jutellut jonkun kanssa taas koko illan, mutta hän vaan arveli minun jutelleen huvikseen enkä iskemismielessä. Ei ollut siis hänellä haluja mihinkään romanttiseen suuntaan minun kanssa. Nämä on niitä oikean elämän kohtaamisen miinuspuolia, mitä deittiapeissa ei olisi tapahtunut, koska olisi heti karsiutunut pois ilman tuntikausien jutustelua.

Joissakin murteissa käytetän sanaa "kaveri" kun on kyse seurustelukumppanista. Tässä piilee viisaus. Elämänkumppanuus ilman ilotulitteita ja draamaa, kuitenkin hiljaisella rakkaudella, on parasta. 

Pakkohan se ei ole tekstin kautta tietenkään asioista puhua vaan voisihan se olla sellaista flirttailun tyyppistä leikkiä ja jos siinä mielenkiinto herää niin sitten vain tavata. Voisitko kuvitella että varsinkin aikuiselämänsä harva nyt suoraan niin sanotusti paperilla kuulostaa täydelliseltä mutta jos ihmisten välillä on niitä niin sanottuja perhosia niin moni asia voi yllättäen muuttua joustavaksi ja toiseen kanssa tapahtuu huomattavaa sopeutumista molempien puolelta aivan vapaaehtoisesti.

Onneksi minulla on hyvin vähän annettavaa tuollaiseen liikesuhteeseen. Karsi tehokkaasti ehdokkaita, ja lopulta jäi jäljelle ihminen, joka halusi olla yhdessä rakkaudesta. 

Koska muka naisia on kiinnostanut muu kuin status ja raha? Toki vanhempi kurppa saattaa joutua joustamaan vaatimuksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen samoilla linjoilla siitä, että monella on yli kolmekymppisenä jo niin paljon huonoja kokemuksia että käytännön asiat ja elämän sujuvuus kumppaniehdokkaan kanssa alkavat painaa vaa'assa. Ei monen ole parikymppisenä tarvinnut miettiä mitään talouksien yhteensovittamista, yhteistä elintasoa ja -tapaa, perheen perustamista, yhteisiä harrastuksia tai milloin on yhteistä aikaa jne.

Intohimosuhteet ovat hienoja ja jotkut onnekkaat ovat jopa saaneet sellaisen yhdistettynä muuten mukavaan yhteiseen elämään, mutta moni sellainen suhde on myös riitaisa tai muuten epätasapainoinen. Uskon, että vanhetessa turvallisuudenhakuisuus kasvaa tosi paljon (etenkin perhettä haluavilla mutta muutenkin) ja tasaisuus voi alkaa houkutella aiempaa seikkailijaluonnettakin enemmän kuin tunteikkuus ja draamat.

Tämä. On ongelmallista, jos suhde perustetaan niihin aikoihin, kun ollaan vielä vanhempien huomassa tai välittömästi sen jälkeen. Usein homma menee niin, että mies tulee taustasta joka on kelvoton, on ns. "itsenäistynyt" ja yrittää pyrkyröidä jonkun paremman tytön perheeseen loisimaan. 5 vuottakin tätä eteenpäin huomataan, että käytännössä tyttö hyvin kasvatettu ja vastuullinen, ja aikuinen mies loisii teinitytössä

Ehkä joku 25v alkaisi olla sopiva ikä katselemaan parisuhdekumppania, kun on käynyt ilmi miten elää itsenäistyttyään (vai elääkö, joitakin aikuisiakin käyvät vielä vanhemmat passaamassa). Jotkut ovat amiksia ja alkkiksia, toiset hakeutuvat korkeakouluihin. Jotkut kilttejä, toiset psykoja. Liian nuorena pysyvien päätösten tekeminen tekee myös suhteesta helvettiä

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on hyvin vähän annettavaa tuollaiseen liikesuhteeseen. Karsi tehokkaasti ehdokkaita, ja lopulta jäi jäljelle ihminen, joka halusi olla yhdessä rakkaudesta. 

Millä perusteella sitten pitäisi etsiä sitä, jonka kanssa voisi olla yhdessä rakkaudesta? Ei se rakkauskaan tyhjästä synny ilman mitään keskustelua, ja harvemmin myöskään niin, ettei ihmisillä ole mitään yhteistä keskenään.