Toivoin lapsena että minulla ei olisi ollut isää

Vierailija kirjoitti:

Miltä se tuntuu kun tiedostaa kantavansa mielipuolisen vanhemman geenejä? Tiedostaa, ettei itsekkään voi olla täysin tervepäinen? Kuoleman himo ja haaveilu toisen kuolemasta on pieni viittaus siihen, että kärsit tai no tässä tapauksessa nautit, hulluudestasi saaden siitä sairasta nautintoa ja tyydytystä jo pelkällä ajatuksen tasolla. Sinä, olet selkeästi isäsi lapsi..hullu..

Etkö ole kuullut, että geenit on vain osa sitä, millaisia meistä tulee? Ympäristöllä on iso merkitys.

On inhimillistä toivoa kuolemaa sellaiselle, joka aiheuttaa itselle suurta kärsimystä. Toteutus on jo toisen tason juttu, eikä tässä siitä puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä se tuntuu kun tiedostaa kantavansa mielipuolisen vanhemman geenejä? Tiedostaa, ettei itsekkään voi olla täysin tervepäinen? Kuoleman himo ja haaveilu toisen kuolemasta on pieni viittaus siihen, että kärsit tai no tässä tapauksessa nautit, hulluudestasi saaden siitä sairasta nautintoa ja tyydytystä jo pelkällä ajatuksen tasolla. Sinä, olet selkeästi isäsi lapsi..hullu..

En minä kanna hänen geenejään.

Et kanna isäsi geenejä? Nyt on minulla mennyt jotain pahasti ohi ala-asteen biologian tunnilla.. anteeksi tyhmyyteni.

Haluat valehdella että et kanna hullun geenejä..kyllä se minulle sopii sillä olisihan se hullua sinun myöntää olevasi puolihullu..tai mielipuoli.

Newsflash, vanhempi ei ole yhtä kuin biologinen vanh

Vaikka olisi biologinen isä, niin ei ne geenit sillä tavalla suoraan siltikään siirry, vaan yhdistyvät äidin geenien kanssa muodostaen oman yksilön. 

Itse toivoin, että loukkaantuisin ja joutuisin sairaalaan. Että siellä saisin kerrankin huomiota.

Sama juttu! Mutta eipä kuollut ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et toivoisi jos tietäisit millaista helvettiä isän kuolema on kun on lapsi. Olet todennäköisesti itsekäs hemmoteltu joka ei osaa ottaa ketään muuta huomioon.

Olisi varmaan ollut ihan hirveä kokemus menettää lapsena se väkivaltainen, mielenvikainen alkoholisti. Mitä minä olisin menettänyt, en olisi saanut niin monta murtunutta luuta ja tikattavaa haavaa, kun se mielipuoli ei olisi päässyt kimppuun?

Sinä se olet itsekäs ja hemmoteltu, etkä tiedä todellisesta elämästä mitään.

Suurimmalle osalle todellinen elämä ei ole/ oli ollut tuollaista. Kokemasi on kuitenkin ollut poikkeus, ikävää sinulle.

Mies kyllä aidosti pilaa monen hyvänkin naisen ja lapsen elämän. Aggressiivinen siittäjä ei sovellu osaksi perhettä tai yhteiskuntaa. Onneksi nykyään naisten ei enää tarvitse elää miesten kanssa. Valitettavasti laki pakottaa lapset siihen - YKSIN, ja moni nainen jättääkin tämän vuoksi lisääntymättä. Itsellisten äitien määrä lisääntyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 14 vuotias kun isäni kuoli vaikka yritin elvyttää häntä antamalla tekohengitystä koulussa saatujen ohjeiden mukaisesti. Siinä lopulta näin kuinka ensin hänen pupillinsa laajenivat ja kuinka lopulta elämä katosi hänen katseestaan.. siinä vaiheessa kun toiveesi toteutuu, toivoisin sinun olevan myös katsomassa toiveesi toteutumista yhtä läheltä. Tuota Unelmiesi täyttymystä. 

 

keksitty tarina, samoin kuin silloin kun puhuttiin koulukiusaamisesta niin palstalle tuli kommentoijia jotka esittivat olevansa kiusattuja ja kertoivat ettei siinä ole mitään ongelmaa...

Niinpä. Ei ihmiset kuole muualla kuin sairaaloissa lääkärien ympäröimänä. Hölmöä keksiä tarina jossa isä kuolee kot

No, läheisten suru ja menettämisen tuska on loputon.  Vain lapsi uskoo universumtähtitarinoihin.

Olisitko ollut mieluummin ollut luovutetusta siittiöstä lähtenyt. Tuntematon.

Isyyttä ei tarvitse paljastaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoin, että loukkaantuisin ja joutuisin sairaalaan. Että siellä saisin kerrankin huomiota.

 

 Terapia ehkä auttaa osattomuuden kokemisessa.

Mutta, samaa massaa olemme kaikki tällä maapallolla: ihmiset, eläimet kasvit, koko luonto.

Sama juttu. 

Olen ajatellut lapsesta asti että minulla ei ole isää. Sehän pitää paikkansa, koska ei meillä ole mitään lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Kun joku kysyi vanhemmistani, kerroin että äiti on, mutta isää ei ole.

Joskus kuullut sanottavan, että huonokin isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. No, se ei ole totta. Isä, joka on väkivaltainen ja aiheuttaa lapsessa pelkoa ja häpeää ei ole parempi kuin ei isää lainkaan. Noita "isän" jättämiä traumoja kannetaan koko loppuikä ja yritetään selviytyä ja rakentaa omaa elämää. Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville. 

Sama. Avioero ois ollut myös pelastus. 

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoin, että loukkaantuisin ja joutuisin sairaalaan. Että siellä saisin kerrankin huomiota.

Isäni oli väkivaltainen, äkkipikainen, joustamaton ja ilkeä. Hän pelotteli lapsiaan ja oli tunnekylmä. Mietin että hän ei voi olla minun oikea isä.

Ajattelin pikkutyttönä, että jospa minulla on oikea isä jossakin, se ei vaan tiedä minusta, jos tietäisi, hakisi kotiin. Ja olisin hänelle rakas ja tärkeä.

Se oli pikkutytön toiveajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoin, että loukkaantuisin ja joutuisin sairaalaan. Että siellä saisin kerrankin huomiota.

Mä olin 11 veenä sairaalassa 2 viikkoa (ihottuman takia, vanhemmat vei viimein lääkäriin kun en pystynyt enää suoristamaan jalkojani) , se on samasta syystä yksi parhaimpia lapsuusmuistojani. Sairaalassa oli myös siistiä toisin kuin kotona, eikä jatkuvasti riiteleviä vanhempia. Itkin hirveästi kun piti lähteä pois. Ja, vanhemmat riiteli koko tulomatkan, koti oli yhtä sotkuinen kuin ennenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus kuullut sanottavan, että huonokin isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. No, se ei ole totta. Isä, joka on väkivaltainen ja aiheuttaa lapsessa pelkoa ja häpeää ei ole parempi kuin ei isää lainkaan. Noita "isän" jättämiä traumoja kannetaan koko loppuikä ja yritetään selviytyä ja rakentaa omaa elämää. Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville. 

Joo, neuvolan täti sanoi lapselleni, että siitä isästä kannattaa pitää kiinni, kun niitä ei ole kuin yksi!

Luuli varmaan heittäneensä oikein suurenkin tiedon kultajyväsen lapselleni nokittavaksi. Kandeis ensin miettiä, että minkälainen isä sillä lapsella mahdollisesti on, ennen kuin päästää suustaan tommosia sammakoita. 

 

Arvaa, että teki mieli kertoa pari totuutta ja antaa litsari sen päälle.

Minä taas toivoin lapsena, että minulla olisi ollut isä. Isäni kuoli kun en ollut vielä koulussakaan.

Kyllä tiedän tunteen ja voin samaistua. Omalla isälläni oli mt-ongelmia (maanisdepressiivisyyttä) ja kotielämä hitonmoista vuoristorataa... Pahimpina aikoina kuvittelin isäkseni jonkun aivan muun. Ongelmat isälläni paljolti traumaperäisiä, eikä mikään ole periytynyt itselleni, mistä olen iloinen.

Itse olen nykyään sitä mieltä, että olisi ollut parempi, ettei olisi ollut äitiäni.

Isäni sentään oli avoimesti hirveä ihminen. Kesti lähes 30 vuotta tajuta, että äitini on itse asiassa samasta puusta mutta onnistui piilottelemaan isäni tehdessä likaisen työn. Sen jälkeen kun isäni oli poissa kuvioista eikä isästäni uhriutuminen enää tuottanut tulosta, ei tarvinnut paljoa raaputtaa pintaa, kun alkoi näkyä, millainen todella on. 

Meitä vanhenpiemme (äidin tai isän) traumatoisoivia on paljon. Toivon että ainakin osa on saanut apua/terapiaa jos on sitä tarvinnut. Itse sain terapiaa mutta vasta kun oireilin voimakkaasti. Nyt nelikymppisenä asioita ei ole unohtanut mutta niiden kanssa on elettävä. Omien lasten onnellisen lapsuuden varmistaminen hoitaa minuakin, olen huomannut. Vaikka lasten kautta ei saa elää, olen heidän kautta saanut kokemuksen turvallisesta kodista ja onnellisesta lapsuudesta, vaikkakin äitinä.